Yrityksestä odotukseen

Lääkitys toimi. Pääsin purkamaan mieltäni ulkopuoliselle. Rakkaan ei enää tarvinnut jakaa yksin minun mielipahaani. Unohdin kokonaan muun tekemiseni. Olo oli neutraali. Ei masentunut ja surullinen, muttei iloinen tai pirteä. Olin välitilassa. Lääke vei suurimman osan stressistä. Pystyin jopa hymyilemään. Mutta itkut surusta ja ilosta olivat menneet. Näin jälkeenpäin ajateltna olin kuin robotti. Suoriuduin päivän askareista, mutta en kokenut tunteita. Unohdin blogin ja facebookin. En ottanut yhteyttä ystäviini. Olin vain kotona.

Viimeiset itkut ennen lääkityksen aloittamista oli kun mummo ja ukkini kuoli. Sen jälkeen en muista itkeneeni. Ei. Itkin. Kerran. Olin sohvalla ja en jaksanut mitään. Puoliso pyysi jotain, tai kysyi jotain. Purskahdin itkuun ja kysyin rakastaisiko hän minua, vaikka olisin masentunut. Sain hänet itkemään. Hän todella välittää. Sen jälkeen lääkitys alkoi vaikuttamaan. Koko kevät meni kuin sumussa.

Nyt eletään jo viikkoa 35+0 ! Hurjaa. Lääkeannostukseni pienennettiin ennen synnytystä. Olen taas ihminen. Tai ainakin olen itkenyt ilosta ja surusta. Olen taas elossa. Tosin ahdistus on kasvanut, mutta yritän pärjätä näillä. On ihanaa tuntea. Lähes kaikki hankinnat vauvaa varten on jo tehty. Muutamaa juttua odottelen. Parhaassa lykyssä pääsen käynnistykseen jo kolmen viikon päästä. Muutoin odotellaan että syntyy omia aikojaan. Olen väsynyt ja voin pahoin. Mutta mitään en vaihtaisi tässä raskaudessa. Minä elän tämän loppuajan, minä tunnen. Vauva liikkuu masussa ja minä nautin joka hetkestä ja saatanpa itkeä onnen kyyneleen...tai kaksi.

Sairasloma jatkuu. Psykiatrille käynti ja lääkitys. Tämäkö on se minun ihana raskauteni? En suunnitellut tätä näin. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut että kun tulet vihdoin ja viimein raskaaksi, saat masennusdiagnoosin. Minä kuvittelin olevani vielä töissä, ylpeänä olisin kulkenut masu pystyssä. Miksi sitten sain tämän? Miksi en nauti olostani?

Aina sanoin etten särkylääkettäkään ota raskaus aikana. Nyt sitten syön säännöllisesti joka päivä masennuslääkettä. Sen ei pitäisi vahingoittaa sikiötä. Mitä uskoo mitä ei. Jos lapsella todetaan jotain poikkeavaa, olen varma että syytän itseäni. Pian pääsen tästä kuitenkin puhumaan. Onni on kun neuvolasta auttavat. Jos tämä helpottaa. Katsotaan päivä kerrallaan.

Huomenna menen rakenneultraan. Nään sitten kumpi olisi tulossa. Olen utelias ja tahdon tietää Ainut asia josta jaksan pienesti vielä innostua on oman lapsen näkeminen. Sitä odotan.

Helmikuussa 2011 päätettiin että nyt se tapahtuu. Jätän ehkäisyn ja yritetään lasta. Sukulaisilla ei koskaan ollut vaikeuksia raskautua, joten en odottanut ongelmia minullekkaan. Ystäviltä kuulimme koko ajan kuinka raskaus alkoi pari kuukautta yrityksen alusta. Tunteiden vuoristorata oli melkoinen. Välillä olin onnellinen jo ajatuksesta että vauvaa yritetään ja toisinaan aivan lyöty, kun kuukausi kuukauden jälkeen raskaustesti näytti vain sitä yhtä viivaa.

Kiertoni ei meinannut tasaantua. Joka kerta kuukautiseni olivat myöhässä. Testi. Ei mitään. Ja kuukautiset alkoivat. Lokakuussa kierto näytti tasaantuvan. Ovulaatiotesti. En saanut ovulaatiota kiinni. Entä jos en edes ovuloi? Enkö voi tulla äidiksi? Marraskuu. Luovutin jo. Vimeinen ovulaatiotesti ja epätoivoinen yritys. Tikkuun tuli viiva! Nyt tai ei koskaan. Puolisolle en sanonut ovuloivani, kunhan vain mennään.

19.12.2011. Aamulla kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Raskaustesti. Positiivinen! Toinen heti perään ja se myös näytti plussaa. Otin kuvan ja laitoin viestin kullalle. "Hyvää joulua". Se oli ainut asia mitä toivoi jouluksi. Sai sen sitten etukäteen Soitin neuvolaan seuraavana päivänä ja kerroin raskaudesta. Ensimmäinen neuvolakäynti oli varattu ja sain hyppiä riemusta. Vielä...

Siitä alkoikin alamäki. Jo pitkään jatkuneet työongelmat alkoivat kärjistyä ja raskauden mukana tuomat mielialanvaihdokset hankaloittivat elämää. Vaikka raskaus oli toivottu ja pitkään yritetty, en voinut nauttia olosta. Mieltä painoivat alkuraskauden vuodot, pahoinvointi ja väsymys. Mahdollinen perinnöllinen sairauskin oli koko ajan uhkana. Viikko viikolta olo vain hankaloitui. 1.3 2012 menin lääkärille ja sain musertavan diagnoosin. Masennus. En uskonut olevani niin maassa, mutta mikään ei muuttanut sitä faktaa että itsekkin tiesin sen kyteneen jo monta vuotta. Miten tästä eteenpäin? Mikä auttaa jaksamaan?

Sain mielenterveyshoitajalle ajan. Myös laitoshoitoa ehdotettin tarpeen mukaan. Lääkityksen varmaan aloitan jos tarve vaatii. Miksi niin ihana ja odotettu asia kääntyikin näin. Työstä lähtöisin epäilivät masennuksen olevan. Enkä epäile sitä. Nyt odottelen hoitoon pääsyä. Jokainen päivä on tuskaa. Jokainen hetki yksin on kaamea ajtuksen laukkaa ja ahdistusta. Toivottavasti muuttuisi parempaan päin.

Rv 15+4