mrs jiipee

Aktiivijäsen
  • Content count

    142
  • Joined

  • Last visited

Posts posted by mrs jiipee


  1. Painoa tuli noin 7kg, ruokavaliohoitoinen radi. Viikko synnytyksen jälkeen raskauskiloja oli 800g jäljellä (jos nyt joku tarkka lähtöpaino täytyy sanoa, kun se voi muutamassa päivässäkin heitellä pari kiloa suuntaan tai toiseen) ja jälkitarkastuksessa 6,5vk synnytyksen jälkeen painoa oli 5kg lähtöpainoa vähemmän. Paino on siitä laskenut vielä lisää, mikä on minusta todella yllättävää, koska painoin suunnilleen saman verran useamman vuoden ennen raskautta. Minusta painonnousu kuuluu raskauteen ja olin yllättynyt siitä, että minulle ei paljoa tullut, mutta radin ja korkeahkon painoindeksin kannalta olen ihan tyytyväinen tähän. Olin myös ajatellut, että kilot olisivat tiukassa, kun niitä olisi tullut noin 15 koko raskausaikana.


  2. Ehdottomasti eniten sattuivat nännit, kun kukaan ei ohjeistanut synnytyssalissa imuotteen kanssa ja annoin vauvan lutkuttaa yhtä rintaa varmaan tunnin ennen kuin väsyneenä ja tärinöissäni sain vaihdettua toiselle puolelle. Kukaan ei myöskään ohjeistanut, miten vauvan huonon imuotteen saa irrotettua kivuttomasti ennen kuin olin jo kaksi päivää repinyt tissiä suusta väkisin. Tottumattomana imetyksestä ja vauvan käsittelystä kipeytyneet lihakset aristivat ekat päivät sekä alaselän lihakset väsyivät pienestäkin rasituksesta, ryhti olikin ihan S-mallinen ekan viikon. Vaikka muutama tikki ja turvotusta tulikin, pystyin istumaan melko hyvin hieman takakenossa asennossa jo samana päivänä, kun synnytin aikaisin aamulla, turvotus lisääntyi jaloillaan ollessa ja aiheutti epämukavuutta, mutta ei ollut mitään nännien haavaumien kipuun verrattuna. 


  3. Kokemuksena yksi säännöllinen alatiesynnytys, istukka irtosi nopeasti itsestään ehjänä, kätilö joutui tekemän hieman töitä kalvojen kanssa. Jälkivuotoa oli aluksi runsaiden kuukautisten verran, vuoto alkuun vähän limaista, toisen päivän jälkeen vuotomäärä väheni normaalin kuukautisvuodon kaltaiseksi ja sitä kesti noin kaksi viikkoa. Sen jälkeen tiputtelua oli kaksi viikkoa niin, että 2-4 vessakäynnillä päivässä oli tullut vuotoa. Sitten vuoto loppui ja parin viikon päästä oli parina päivänä pyyhkiessä paperiin tuli ihan vähän punaista, jälkitarkastuksessa todettiin, että se oli vielä jälkivuotoa. Samanlaista vuotoa tuli tästä vielä noin viikon päästä jälleen parina päivänä. Mieluummin olisin ottanut parin viikon runsaan vuodon kuin tuon olemattoman tiputtelun vielä neljään viikkoon asti, kun en halunnut olla ilman suojaa, mutta tuntui, että se hiosti ja haudutti hirveästi, kun kuukautisten aikana en mielelläni käytä siteitä.


  4. Mä yllätyin eniten siitä, ettei ponnistaminen sattunut. Olin luullut, että ponnistaminen lisää supistuskipuja x1000, mutta todellisuudessa mitä enemmän jaksoin ponnistaa, sen vähemmän sattui. Nyt ymmärrän, mitä tarkoitetaan, kun puhutaan, että synnytyksessä kivun tarkoituksena on ohjata toimintaa. Synnytin pelkän ilokaasun avustuksella, eikä muuhun olisi ollut aikaakaan ja hetkellinen paniikki vähäisistä vaihtoehdoista kaikkosi, kun tuli tarve ponnistaa.


  5. Villasukat olivat turhat, koska hikosin imettäessä niin paljon, erityisesti jaloista, että olin sairaalassa vallan paljain jaloin. (Yhden hengen huone ja huoneesta ei saanut koronan vuoksi poistua.) Omaa evästä oli myös liikaa, kun synnytys oli niin nopea, mutta osastolla oli pakko syödä omia eväitä öisin, kun oli niin kova nälkä, enkä jaksanut pyytää hoitajaa tuomaan mitään, vaikka sitäkin tarjosivat. Liivinsuojia mulla oli myös varmuuden vuoksi mukana, mutta niitä en tarvinnut - eivät paljoa turhaa painoa lisänneet.

    Mulle riitti itselle löysät kotiutumisvaatteet, omat pesuaineet, hiusharja ja hiuslenkit ja vauvalle kotiutumisvaatteet (varmuudeksi kahta kokoa). Olin osastolla vain sairaalavaatteissa ilman imetysliivejä ja vauvakin pelkällä vaipalla ja sairaalasta saaduilla pipolla ja villasukilla.


  6. Ärsyttää, että menin koskaan aloittamaan e-pillerit. Kun muut ympärillä tulevat raskaaksi nopeasti. Vakaumukseni vuoksi oletetaan, että lapsia tulee liukuhihnalta ja ihmetellään ääneen, kun en ole jo raskaana. Vatsan tuijottelu. Vihjailu lapsenlapsihaaveista. Kun oma keho ei toimi. Se, että mies ei aina ymmärrä, miten turhauttavaa on, kun oma keho ei toimi. Se, että oma ajattelu on muuttunut enemmän "pessimisti ei pety" asenteeksi, mutta toivo herää kp 14 paikkeilla. Se, että muut muistuttavat minun olevan vielä nuori (vaikka olen itse sanonut niin, ei helpota, että muut muistuttavat siitä).


  7. Me aloitettiin yritys, kun mies oli juuri hakenut opiskelemaan ja oli määräaikaisessa työsuhteessa lukiopohjalla. Mies lopulta vaihtoi vielä kesätöihin ennen opintojen alkua ja jäi opiskelujen ohella osa-aikaiseksi, hänen sopimuksensa on toistaiseksi voimassaoleva. Itse opiskelin ja tein opinnäytetyötä yrityksen alkaessa ja valmistuin kesällä ja olin puoli vuotta työttömänä. Sain vakituisen työpaikan pari kuukautta sitten yllättäen, kun oma toivo oli jo heitetty kaivoon työllisyyden osalta. Meillä siis lapsihaave ja usko siihen, että kaikki järjestyy, meni vakipaikan ja taloudellisten tavoitteiden edelle.


  8. Mulla on ollut lapsihaave aina enemmän tai vähemmän vahvana. Mieheni puolestaan ajattelee enemmän niin, että lapsi tulee, jos on tullakseen ja juuri silloin kuin on tarkoitettu. Välillä hän yllättää minut puhumalla lastenvaunujen lykkimisestä tai yhteisistä kalareissuista lasten kanssa. :tender:


  9. Ennen kuin menin naimisiin, yksi mun kaveri sanoi "Teillä onkin sitten varmaan lapsi, kun meillä on häät!" Tässä vaiheessa odottelin, että edes ensimmäiset kuukautiset tulisivat e-pillereiden jälkeen ja olin juuri kertonut hänelle asiasta. Kaveri siis tiesi, ettemme aio käyttää ehkäisyä ja menimme naimisiin puolitoista vuotta ennen häntä. Varmaan ajatteli lohduttaa, että vaikkei kuukautisia heti tule, niin kyllä silti tulee raskaaksi alle vuoden yrityksellä. :wacko: Jouduin selittämään hänelle, että ensin pitäisi tapahtua ovulaatiokin, jonka jälkeen vasta raskaus on mahdollinen. Jotenkin hän luuli, että raskaaksi voi tulla kuukautisten jälkeen, eikä hän ymmärtänyt, "mistä voin tietää sen kaiken" kun selitin kuukautiskierron vaiheita, ja että hedelmöittyminen tapahtuu lopulta aika pienen ajan sisällä ovulaation, ei kuukautisten jälkeen. Eipä ole ollut puhe hänen kanssaan lapsiasioista sen jälkeen :mellow:

    Toinen, mitä olen kuullut yleisesti puheissa, en onneksi omalla kohdalla, niin "Sen kun tekee vain" Ja mua ärsyttää myös puheet "sitten KUN teillä on lapsia"...:skilletgirl:


  10. Kun vasta ensimmäistä lasta yritetään, en ole kokenut luonnolliseksi kertoa kenellekään. Jotenkin ajattelen, että ensimmäisen lapsen saaminen on niin iso harppaus verrattuna toiseen jne.  lapseen, että ehkä ensimmäisen jälkeen jo itse vanhempana voisi olla helpompi kertoa haaveista kuin nyt lapsettomana. Yhdelle ystävälle välillä päivittelen kierron epätasaisuutta, mutta enemmänkin vain siltä kannalta, että hän toisena naisena ymmärtää minua. Omat vanhempani vihjailevat lapsenlapsista nyt, kun olemme miehen kanssa naimisissa ja yritän olla kuin en ymmärtäisi vihjailua. Vihjailu tuntuu pahalta ja omaa oloani helpottaisi varmasti, jos kertoisin suoraan omista pitkistä kierroistani, jos he ymmärtäisivät lopettaa. Äidille olen joskus yrittänyt asiasta mainita, mutta en usko hänen ymmärtäneen, koska en uskaltanut sanoa suoraan.


  11. Mulla on ollut epäsäännölliset ja tosi pitkät kierrot e-pillereiden lopetuksen jälkeen. Ensimmäiset kuukautiset tulivat noin 9kk vikan pillerin jälkeen ja sen jälkeen kierto on ollut kolmea ja neljää kuukautta, yksi parin kuukauden kierto oli vajaa vuosi sitten. Kävin lääkärillä helmikuussa, kun olin pitkään yrittänyt saada aikaiseksi soittaa se ensimmäinen puhelu. Verikokeiden kaikki tulokset olivat normaalit ja lääkäri sanoi, että voi ilman munasarjojen ultraa mun oireiden perusteella sanoa, että mulla on PCOS. Olisin saanut heti lähetteen naistentautien polille, mutta siihen en ole valmis vielä nyt, jos koskaan. Sain myös reseptin progestiinikuuriin, joka tuntui aluksi hyvältä, kunnes iski ahdistus. Olin nimenomaan toivonut lääkärikäynniltä, että saisin jonkin lääkekuurin tasoittamaan kiertoa, mutta sitten, kun se oli ajankohtaista, alkoi ahdistaa ajatus "tekemällä tekemisestä". Olen nyt kaiken lisäksi kesäkuuhun asti uudessa työpaikassa koeajalla, enkä ole koskaan ajatellut, että työtilanne vaikuttaisi lapsihaaveisiini, joten olin järkyttynyt siitäkin, että yhtäkkiä ajattelin, että mitä minusta ajateltaisi uudessa työpaikassani, kun olisin heti raskaana.

    En tiedä, oliko tässä viestissä kauheasti järkeä, mutta tuntui siltä, että täytyy saada kirjoittaa omia ajatuksia tänne. :D


  12. @kerttunen Tuo on ihan totta ja mielestäni sen talon säännöillä mennään, jossa ollaan niin, että omat vanhemmat eivät ole ohjeistamassa. Parhaiten muistan sen, kun joskus kesällä mummun luona yökylässä lakkasimme varpaankynsiä, ja leikkasin myös kynnet, niin mummu siihen hieman vihaiseen sävyyn "Eikö äitis oo sulle opettanu, miten varpaankynnet leikataan?!" kun leikkasin ne pyöreiksi. Meidän mummun kohdalla kuitenkin kiusallisin tilanne sattui niin, että olemme olleet pikkuveljeni kanssa 15- ja 19-vuotiaita, enkä itse asunut enää vanhempieni luona ja mummu oli siellä kylässä. Äiti lähti toiseen huoneeseen tyyliin puhumaan puhelimessa tai käymään vessassa ja mummuni alkoi komentaa pikkuveljeäni, miten melkein aikuinen ei syö jäätelöä, että joku järki sentään. Siinä sitten istuimme veljeni kanssa hiljaa ja liikkumatta, kunnes äiti tuli paikalle, kun olimme niin hämmentyneitä tilanteesta. Sanottakoon mummustani vielä se, että hänen toimintansa vanhempana on ollut sellaista, että olen surullinen äitini ja enoni puolesta siitä, että heitä ei ole huostaanotettu, sillä perusteet sille olivat kyllä vahvat, mutta kukaan ei kai ole tehnyt minkäänlaista ilmoitusta asiasta. Sen päälle mummun komentaminen tuollaisiin asioihin, kuten kynsienleikkuu tai jäätelön syöminen, tuntuu oudolta.

    En tiedä, onko minulle jäänyt tästä jonkinlainen "kammo", että pelkään olevani kuin mummuni, jos jossain tilanteessaa täytyy komentaa toisten lapsia, kun kasvatustapoja ja mielipiteitä on niin monia. :D


  13. @kerttunen Joo, ehdottomasti, jos lapsi olisi ollut vaarasssa, olisin puuttunut asiaan, enkä lähtenyt kyselemään. Tuo mainitsemani tilanne oli varmaan siksi hieman hankala, että omassa päässäni mietin liikaa, että miten kuuluu tehdä, etten astu toisen varpaille ja sitten toisaalta jonkun mielestä voi olla tyhmää kysyä tuollaista, kun on selvää, että lapset eivät saa jatkuvasti herkutella. Lopulta kuitenkin kysymällä saa vähemmän vahinkoa aikaan kuin toimimalla omin päin, jos ei ole varma siitä, mitä tekee.

    Puhuimme hiljattain äitini kanssa hänen äidistään, kun minä en ole ikinä lapsena pitänyt mummuni tavasta komentaa, kun ohjeet ovat olleet aivan erilaisia kuin meillä kotona. Siitä on tullut itselleni lapsena vain kiusallinen olo, kun toinen on ollut ihan tiukkis ja itse vielä hieman ujona ihmisenä olen sitten mennyt vähän lukkoon. Äitini on kanssani samaa mieltä, että mummun tapa kasvattaa on ns. väärissä ja epäolennaisissa asioissa tiukka. Sellainen en ainakaan itse haluaisi olla, mutta ihan varmasti olisin, jos turhan pienistä asioista puuttuisin toisten lasten tekemisiin.


  14. En tiedä, onko OT ja vielä vuosia myöhemmin kommentoiden, mutta mulla lapsettomana on ollut muutamia ehkä hieman kiusallisia tilanteita. Olen yleisesti sitä mieltä, että toisten lapsia saa kasvattaa, mikäli lapsen vanhemmat eivät sitä huomaa tehdä, koska ei lasten voi oikein antaa tehdä kaikkea haluamaansakaan, enkä pahastuisi, jos joku toinen komentaisi omaa lastani tilanteessa, jossa itse en huomaa reagoida ajoissa. Kuitenkin minun on vaikea sanoa toisten lapsille jotain, jos paikalla on muita vanhempia, koska mulla ei ole lapsia, enkä voi mitään tietää ja ymmärtää :girl_sigh:

    No joka tapauksessa, eräänkin tutun lapsi saa aika vapaasti syödä kaikenlaisia herkkuja ja lapsen äiti antaa vaikka sipsin käteen, kun syöttää iltapuuroa tälle, koska lapsi pysyy siten rauhallisena. Saatetaan siis porukalla kyläillä ja jokainen yleensä tuo vähän jotain herkkuja mukanaan, niin lapsi saa niitä myös syödä. Lapsi on nyt 2-vuotias, eli on mielestäni vielä melko pieni niin suuriin herkkumääriin. Kerran sitten lapsen äiti istui sohvalla ja jutteli muiden kanssa niin, että ei huomannut, mitä nurkan takana keittiön puolella tapahtui ja lapsi alkoi ottaa sipsejä kipasta. Itse ruokapöydän ääressä istuessani aloin miettiä, että nyt lapsi on varmaan saanut tarpeeksi herkkuja, kun söi niitä siis melkein taukoamatta ja sipsikippakin meinasi jo olla lattialla. Jotenkin koin todella hankalaksi puuttua tilanteeseen, kun ruokapöydän ääressä oleva toinen aikuinen ei tehnyt mitään ja hän sentään on tuntenut lapsen äidin minua kauemmin ja on äiti itsekin. Siinä sitten kiusallisena huhuilin lapsen äidille, että saako vielä antaa sipsejä vai laitanko kipan pois, niin vastaus oli vähän hämmentynyt "no joo... laita vaan". Ehkä tilanteen tekee vaikeaksi se, että en tiedä, ovatko omat näkemykseni liian tiukat ja kuitenkin lapsen äiti oli paikalla periaatteessa samassa tilassa, niin en halua astua kenenkään vanhemmn varpaille tämän lapsen asioissa.


  15. Luin muutaman sivun pidemmälle keskustelua ja aloin miettiä, piitäisiköhän tarkentaa edellistä kommenttiani hieman, kun tuntuu, että asioista ja käsitteistä on monenlaisia tulkintoja. Mielestäni kuritus tarkoittaa lapsen kasvatusta niin, että lapsi ymmärtää, mikä on oikein ja väärin sekä rangaistuksen antamista tarvittaessa - kuria tarvitsee jokainen lapsi. Ruumiillinen kuritus taas tarkoittaa mielestäni vanhemman vallankäyttöä lasta kohtaan niin, että kosketuksen on tarkoitus tuottaa kipua ja/tai pelkoa, ahdistusta, nöyryytystä yms. tunteita.

    Jos lapsi esimerkiksi meinaa hukkua tai juosta auton alle ja se täytyy estää, mutta ainoa mahdollisuus on napata hiuksista kiinni, kun muusta ei saa otetta, on se ihan hyväksyttyä, koska silloin ei ole kyse kurituksesta ja rangaistuksesta, vaan lapsen suojelemisesta hengenvaarralliselta tilanteelta. Näin minullekin lapsena opetettiin pikkusisarusten kanssa, kun oltiin järvenrantamökillä "Jos sisarukset meinaavat hukkua, nostat sitten vaikka hiuksista pinnalle, että saavat henkeä". Jos taas lapsi meinaa koskea johonkin vaaralliseen, esimerkiksi kuumaan hellaan, on hyväksyttyä napata lapsen käsi pois, koska jälleen ei ole kyse rangaistuksesta, vaan suojelemisesta.

    Jos puolestaan lasta on rankaistava, koska lapsi on toistuvista kielloista huolimatta tehnyt jotain, ei ole hyväksyttyä läpsäistä, tukistaa tai muutakaan, joka tuottaa kipua. Vaikka läpsäisy olisi tilanteessa voimaltaan taputukseen verrattavissa, ei se mielestäni ole sallittua, koska tilanne on lapselle kuitenkin uhkaava. On eri asia taputtaa toista halatessa selkään tai lasta sylissä hytkyttäessä takapuolelle, koska silloin tilanteessa ollaan iloisia ja rauhallisia. Jos puolestaan vanhempi ottaa vaikka lasta nätisti käsistä kiinni siirtäessään lapsen pois tilanteesta ja ottaa katsekontaktin lapseen ja selittää tälle tilanteen, ei mielestäni ole kyse ruumiillisesta kurituksesta, vaan kurituksesta sanallisin keinoin. Jos lapsi rimpuilee ja riehuu ja tämä pitää poistaa tilanteesta, ei se taida onnistua muutoin kuin ottamalla lapsi syliin ja kantamalla pois, eikä siinäkään mielestäni ole mitään väärää. Kun lapsi on poistettu tilanteesta, voidaan tälle selittää, miksi on toiminut niin.

    Itse vanhempana turvautuisin todennäköisesti arestiin, tavaroiden käyttökieltoon tai jäähyyn. Jos lapsi esimerkiksi menettää yöunensa tai ei tee läksyjä siksi, että pelaa jotain peliä, silloin tulee käyttökielto peliin. Jos taas lapsi on toistuvasti myöhässä kotiintuloajoista, saa hän arestia x päiväksi. Pienelle lapselle tilanteen rauhoittamiseksi voi olla toimivaa laittaa lapsi jäähylle vaikka viideksi minuutiksi. Ja tietysti lasta tulee kurittaa ikätasoaan vastaavasti, eli pientä lasta, joka ei ymmärrä jonkin olevan kiellettyä, ei voi laittaa jäähylle, samoin jonkin tilanteen tullessa ensimmäistä kertaa vastaan.

    Tuli vähän hölmä olo näin tarkasti selittäessä, mutta keskustelu meni tuolla aiemmin todella saivarteluksi, joten ehkä parempi selittää oma kantani tarkemmin, että vältetään turhat erimielisyydet siksi, että tulee väärinkäsityksiä :lol:

    No joka tapauksessa, mitä mieltä muut ovat näin melkein 10 vuotta myöhemmin? Ovatko lapsettomat ja lapselliset eri mieltä? Itse lapsettomana on vielä helppo sanoa, miten sitten tulen toimimaan, kun en tiedä todellisuutta.


  16. Nostelen vanhaa keskustelua. Tämä onkin mielenkiintoinen aihe, varsinkin näin sosiaalalta valmistuneena. Mä olen sitä mieltä, että ruumiillinen kuritus on aina väärin, ei aikuisiakaan esimerkiksi tukisteta, jos on tehnyt väärin. Muutaman kerran ruumiillinen kuritus on tullut puheeksi pääasiassa vanhempien ihmisten kanssa ja joka kerta olen saanut naureskellen esitetyn perustelun siitä, että eihän se ole paha, kun heistäkin on kunnollisia ihmisiä tullut. En ole siinä tilanteessa sitten viitsinyt kertoa, että kyllä minua on jäänyt vaivaamaan, vaikka en nyt ihan traumasta puhuisi.

    Minua on tukistettu ja uhkailtu vyöllä niin, että minut on laitettu hakemaan kaapista vyötä (niin itselleni kuin veljellenikin), mutta ikinä emme selkäämme saaneet, vaan vyön sai palauttaa kaappiin. Luunappeja emme muistaakseni saaneet. Minulla on myös sellainen käsitys, että siskoani nuorimpana meistä ei ole edes tukistettu (paitsi minä olen lapsena pikkusisaruksia vahtiessa tukistanut siskoa, kun opin sen tavan isältämme, ja välillä vielläkin tulee kamala olo, kun ajattelen itseäni tukistamassa kuusi vuotta nuorempaa siskoani lapsena). Tukistaminen tapahtui usein sellaisessa tilanteessa, että itkin jo muutenkin, kun minulle oli suututtu ja olin tajunnut tehneeni väärin ja esimerkiksi kerran olin lähdössä omaan huoneeseeni, kun luulin, että puhuttelu oli ohi, mutta isä ei ollut sanonut, että voin lähteä, niin hän nappasi minua tukasta ja ravisti vielä niin, että niskani naksui.

    Pääasiassa meilä kotona isä oli se, joka määräsi ja kuritti, joten en muista, onko äitimme tukistanut, mutta kerran hän yritti lyödä minua kylpytakin vyöllä, mutta istuin lattialla niin, ettei hän onnistunut ja antoi asian olla - ei ikinä ole pyytänyt anteeksi. Isä pyysi aina anteeksi, jos oli hermostunut minulle ja hänestä selkeästi huomasi, miten hän katui tekoaan. Isä on usein sanonut anteeksipyynnön yhteydessä, että häntä on kuritettu ruumiillisesti vielä pahemmin ja hän on pystynyt jättämään selkäsaunat pois omassa kasvatuksessaan, niin minä voin sitten jättää omien lasteni kohdalla vielä lisää pois. Hän ei ikinä kuitenkaan selittänyt, miksi saimme rangaistuksia. Se nyt oli selvää, että jos olin toistuvasti ja toistuvista huomautuksista huolimatta myöhässä kotiintuloajasta ja sain arestia, niin tiesin kyllä, mikä siihen oli syynä. Joka kerta en kuitenkaan ymmärtänyt, miksi sain rangaistuksia ja isäni saattoi vielä kysyä minulta, että miksi seison puhuttelussa ja vastatessani, etten tiedä, sain isän suuttumaan entistä enemmän ja vastaukseksi  "Älä pidä tyhmänä, tiedän, että tiedät varmasti".

    Tämä on sellainen asia, jota olen puinut muutaman läheisen opiskelukaverini kanssa ja todennut, että täytyisi varmaan puhua asiasta vanhempieni kanssa, mutta ei tälläiset aiheet tule muuten vaan kyläillessä mieleen. En tiedä, tuleeko sellaista tilannetta koskaan, mutta jos saan itse lapsia, voi asioista ehkä olla helpompi puhua. Joka tapauksessa haluaisin tuoda esiin sen, että minua on jäänyt vaivaamaan se, että en ole aina tiennyt rangaistukseni syytä ja "älä pidä tyhmänä" -kommentit ovat tuntuneet todella pahalta sekä se, että äitini ei osaa pyytää anteeksi. En osaa olla pitkävihainen, eivätkä nuo asiat hierrä välejämme nykyään, mutta satunnaisesti tulee mietittyä noita asioita.