Scaglietta

Ok. Toivottavasti on nykyään noin. Meille annettiin vaihtoehdoiksi mennä joko yhdessä Suomeen lastenvalvojalle tai yhdessä täällä lähetystöön 500 km:n päähän, kumpikin töiden ja lasten takia täysi mahdottomuus ja jo periaatteen vuoksi en laittaisi satoja euroja ja vähintään yhtä päivää täysin turhaan pelleilyyn. Lopettivat sitten jossain vaiheessa tosiaan sen ukaasien lähettämisen kun en noteerannut niitä mitenkään, mutta isättömiä ovat nuo vanhemmat lapsiparat Suomessa yhä. Ja no nuorinta ei kyllä ole Suomeen vielä edes ilmoitettu...

Ei riitä, tai ainakaan silloin muutama vuosi sitten oli näin. Tuskin siinä on mitään muutoksia tapahtunut. Toisaalta ymmärrän sen kyllä, täällä isyydentunnustus on sellainen, että allekirjoitetaan yksi paperi. Suomessa kuulemma kysellään kaikki teinivuosien seksielämästä ja alkoholinkäytöstä lähtien. Että jos sen isyydentunnistuksen ideana on oikeastaan vain päästä nöyryyttämään ihmisiä niin sehän ei varmaan muunmaalaisilla toteudu.

Me vietetään joulua ihan täällä kotona miehen vanhempien kanssa kuten aina. Hommasin isommille lapsille Suomen kansalaisuuden kun olivat 2 ja 4, koska olin silloin talven Suomessa opiskelemassa ja muksut hoidossa, hoitopaikkaa varten piti olla henkilötunnus ja sitä varten meillä piti olla Suomen kansalaisuus kun ei asuttu pysyvästi Suomessa. En sitten tiedä saako siellä esim. Suomen sosturvaan kuuluvat ulkomaalaiset suomalaisen henkilötunnuksen vai miten? Koska ei Suomen kansalaisuus nyt itsessään kai ole edellytyksenä hoitopaikan saamiselle, kyllähän siellä ulkmaalaisiakin asuu. Erinäisiä lappusia piti lähetellä mutta ei se kai kovin vaikea homma kuitenkaan ollut, kunhan sai otettua selvän mistä virastosta minkäkin lapun saa. Nuorimmainen ei ole vielä suomalainen. Naimattomille sitten sellainen juttu että Suomessa ei hyväksytä (tai ainakaan silloin hyväksytty) muunmaalaisia isyydentunnustuksia... Lastenvalvoja lähetti useamman kutsun että olisi pitänyt mennä käymään yhdessä miehen kanssa, vähän hankalaa kun mies oli töissä eikä voinut ihan noin vain lähteä Suomeen tuollaisen pelleilyn takia, etenkin kun siellä heillä ei edes kovin joustavasti ollut niitä aikoja tarjota. Kieltäydyin aikani ja sitten ignoorasin loput kutsut ja lopulta alkoi tulla ties mitä uhkauksia ja lakipykäliä Kannoin niiden kirjeet sen jälkeen suoraan roskiin ja ilmeisesti luovuttivat, kun ei ole mitään kuulunut, niistä lakipykälistäkään. Meidän lapsilla ei ilmeisesti ole Suomessa isää (muistaakseni se tilanne ei muutu vaikka jälkeenpäin menisi naimisiin) mutta eipä tuolla nyt ole minkäänlaista merkitystä.

Taitaa olla jo kaikki lentoasioita kyselleet matkansa hoitaneet, mutta jos nyt jatkossakin joku miettii niin multa aikoinaan lentoyhtiö vaati sellaisen lupalapun faksilla ennen lippujen varaamista, kun ei oltu vielä naimisissa ja matkustin yksin lasten kanssa, joilla siis oli eri sukunimi kuin mulla. Ei sitä lappua kentällä enää kyselty mutta tuskin siitä haittaakaan on. Sen jälkeen kun ollaan oltu kaikki samannimisiä ei ole ollut enää luvista puhetta, vaikka yksin aina lasten kanssa matkustankin. Vaikka kyllä mun tietääkseni ihan kunnollisesti aviossa olevatkin ovat yhteisiä lapsia siepanneet. Edellisessä postauksessani odottelemani vauva täyttää pian vuoden, en tiedä kuvittelenko vain vai onko tämä ketju vähän hiljainen?

Aloittajan tilanteessa lähtisin miettimättä mukaan, kun ilmeisesti ei ole sellaista työpaikkaa minkä takia ei voisi lähteä ja lapsikin on pieni. Olisin varmaan lähtenyt jo etukäteen jos pääsisin vuodeksi Lontooseen kotirouvaksi. Itse taas meidän elämäntilanteessa en lähtisi. Tai siis asutaan nyt jo ulkomailla, mutta tämä on miehen kotimaa. Mulla on täällä koiria ja hevosia joita ei tulisi raahattua mihinkään, mihin ei ole tarkoitus jäädä lopullisesti, ja niille on täällä erinomaiset olot. Vanhemmilla lapsilla on jo omat kaverinsa jotka ovat tosi tärkeitä sekä koulu, vaikka kouluja nyt toki on muuallakin. Miehen työ on sellainen että töitä saisi kyllä helposti ulkomailtakin, mutta ei ole ollut ajatusta lähteä kuitenkaan. Kaukosuhteessakin ollaan jo oltu, kun kahden vanhemman lapsen ollessa pieniä olin heidän kanssaan 2x9kk Suomessa opintojen takia, mies oli täällä kotona töissä. Toki töitä olisi saanut Suomestakin mutta millaisia ja millä palkalla on eri asia, ja kun ei ollut missään vaiheessa ajatuksena jäädä sinne kokonaan, olisi ollut hirveä homma muuttaa kaikki sinne kun kyseessä oli kuitenkin sitten loppujen lopuksi varsin lyhyt aika. Tuona aikana mies kävi meidän luona muutaman kerran ja oli viikon kerralla, ja tuossa välissä oli siis kesäloma jonka olimme täällä kotona.

Mun mielestä on vielä käsittämätöntä, että joku pystyy tuollaiseen ollessaan raskaana. Itse olen ainakin raskausaikana erityisesti herkistynyt kaikkeen lapsiin liittyvään, vaikka nyt "normaalitilassa" en ehkä kuvailisikaan itseäni erityisen lapsirakkaaksi noin yleisesti ottaen. Ja jos se lapsiparka joskus erehtyy ottamaan selvää biologisista vanhemmistaan ja saa tietää että he kiduttivat ja murhasivat isosiskon... Mutta pointsit siitä, että saivat sentään asiallisen rangaistuksen, vaikkakaan elämä suomalaisessa vankilassa nyt ei välttämättä mikään pahin mahdollinen rangaistus olekaan. Ei vaan voi käsittää noita, kuitenkin heidät on todettu "terveiksi" jollain tasolla niin miten voi olla mahdollista, että ihminen jolla ei ole mitään vakavaa päävikaa ei kadu ollenkaan sitä, että kiduttaa puolustuskyvyttömän lapsen hengiltä, ja miehen tapauksessa vielä (ainoan) oman lapsensa?? Ei kai kukaan edes etäisesti normaali ihminen pystyisi elämään tuollaisen asian kanssa, jos sen jossain tilapäisessä mielenhäiriössä olisi pystynyt tekemään. Ja no ymmärsin että tämä mies nyt olisi aika vahvasti yksinkertainen tyyppi, mutta kai sellaisillakin jonkinlainen omatunto on. Eikä kyllä ymmärrys riitä niille lastensuojeluviranomaisillekaan, jotka näitä ilmoituksia ovat ottaneet vastaan. He nyt kai kuitenkin ovat suht normaaleja ja selväpäisiä ihmisiä, miten tuollaisen jälkeen pystyy elämään itsensä kanssa? Tai ehkä se sitten on heille ihan arkipäivää...

Olen kyllä ymmärtänyt että ne pyssyleikit ovat ihan normaali osa lapsen kehitystä, ja jos lasta ei pidetä ihan pullossa niin hän jossain vaiheessa niitä joka tapauksessa leikkii. Minä en ole mitenkään kannustanut ammuskeluleikkeihin enkä esim. ostanut mitään aseleluja, paitsi viime kesänä vesipyssyjä ja niiden kanssa pointti oli kyllä siinä muiden kastelussa, ei pyssyleikissä. Mutta kyllä meidän pojat on silti leikkineet ampumista, kepeillä ja vaikka sormilla. Päiväkodissa eivät kyllä tietääkseni mitenkään kannusta niihin leikkeihin mutta kavereiden kanssa oppivat. Isompi ei ollut niinkään innokas eikä taida leikkiä enää (reilu 7v.) ollenkaan mitään ampumisleikkejä, nuorempi oli jossain vaiheessa innokkaampi mutta nyt se on häneltäkin tainnut vähän unohtua. Mitään sotaleikkejä eivät kyllä osaa leikkiä kun eivät edes tiedä mitä sota on. Enkä tykkää sellaista ylenmäärin asepainottuneista leluista, onneksi pojatkaan eivät ole niistä innostuneet. Mutta ei minua haittaa jos he kaverin kanssa leikkivät jotain "pum pum"-juttuja, yleensä ne liittyvät kai johonkin poliisileikkeihin tai metsästämiseen. Meillä on lähipiirissä paljon metsästäjiä joten jos poikia alkaa myöhemmin pyssyjutut enemmän kiinnostaa niin mieluummin sitten lähetän metsälle kuin ostan jotain sotavideopelejä.

Joo kyllä täälläkin hoitajilla taukotilansa on, mutta ei siellä vauvoja pidetä. Siis ainakaan niissä sairaaloissa joissa olen synnyttänyt tai muuten tutustunut, toki noita varmasti löytyy ihan joka lähtöön ja jonkin verran on myös synnytystaloja jotka ei ole sairaaloita. Saahan niissä kaikissa järjestää systeemit niin kuin itse haluavat, mutta en ole ainakaan kuullut että vauvojen säilyttäminen hoitajien luona olisi täällä mitenkään yleinen käytäntö. Itse olen kyllä niitä rannekkeita tavannut ihan mielenkiinnosta jo siellä sairaalassa, vaikka ei olekaan ollut mahdollista vauvaa vaihtaa. Täällä, tai siis siellä missä olen synnyttänyt on rannekkeeseen kirjoitettu heti vauvan nimi, ja lähinnä olen katsonut onko se kirjoitettu oikein. Mun mielestä tuo oli niin yököttävä juttu että ei tekisi juuri mieli koko asiaa miettiä, mutta jotenkin tuo kruunujuttu tuntui itsestä ainoalta edes pikkuisen positiiviselta asialta ylipäätään kaikesta siitä, mitä tästä on kerrottu. Ajattelin että on sillä lapsiparalla edes jotain valonpilkahduksia ollut elämässään, kun on ollut mielikuvitusmaailma. Mutta tuo on kyllä niin kammottava tapaus... Yleensä en kannata väkivaltaa missään olosuhteissa, mutta nämä tyypit saisi mun puolesta kyllä kapaloida myös, ja siinä välissä juoksuttaa pihalla kaksi tuntea putkeen pakkosyöttämisen jälkeen. Mun oikeustajuun ei kyllä mahdu se, että tuollaisia kuvotuksia hyysätään vankilassa seuraavat kymmenisen vuotta yhteiskunnan rahoilla. Ja yhteiskunnasta puheenollen, en voi käsittää että tuon lapsiparan oloista on tehty lukuisia ls-ilmoituksia ja silti touhu on vain jatkunut?! Uskoisin että ihmisillä (joitain yksittäisiä kiusanhenkiä lukuunottamatta) on liiankin korkea kynnys tehdä noita ilmoituksia, ja jos yhdestä tapauksesta ilmoittaa useampi eri ihminen, niin luulisi että niitä resursseja voisi kaivaa tekemään jotain muutakin kuin soittamaan ovikelloa.

Täällä meillä ainakaan niissä sairaaloissa missä olen synnyttänyt ei ole mitään "kanslioita". Lastenosastot sitten erikseen niille vauvoille jotka tarvitsevat erityistä hoitoa, mutta muuten vauva on koko ajan äidin kanssa. Mun esikoinen syntyi hätäsektiolla ja näin sen tietty ensimmäisen kerran vasta herättyäni, eli jos siinä välissä joku olisi vaihtanut niin en olisi voinut tunnistaa. Mies oli kuitenkin koko sen ajan vauvan kanssa joten aika epätodennäköistä sekään olisi. Mutta kyllä mä vauvan kerran nähtyäni tunnistin jatkossakin. En nyt käsitä onko tästä jutusta jäänyt jotain kertomatta mutta siis eihän se voi mitenkään noin olla mahdollista...? Siis jos ihmettelee vauvan ulkonäköä niin paljon että sanoo siitä useammalle henkilökuntaan kuuluvalle, niin ei kukaan kai voi olla niin hölmö että vie silti sen vauvan kotiin ja vasta siellä keksii vilkaista sitä ranneketta?? Ei mitkään raskaushormonit ja synnytyskivut nyt ihan täysin aivottomaksi tee. Tai jos tosiaan ei parin päivän pohdiskelun aikana tule mieleen sitä ranneketta vilkaista, niin luulisi että sen toisen vauvan vanhemmat, jotka oletettavasti myös saivat erinäköisen vauvan, olisivat niin tehneet?

Hui. En kyllä tajua miten ei heti ensimmäisenä katso sitä ranneketta jos on pieninkin epäilys että vauva ei ole oma?? Entäs se toinen vauva jonka veivät kotiinsa, eikö sillä ollut äitiä vai miten sitä ei kukaan kaivannut ollenkaan...? Plus tyhmä kysymys, eikö Suomessa vauvoja pidetä vielä automaattisesti vierihoidossa? En ole koskaan Suomessa synnyttänyt mutta ainakin täällä olen aina ollut vauvan kanssa koko ajan, ei se olisi vahingossa voinut vaihtua. Vauvan tai äidin tehohoito on tietty eri asia, mutta "kanslia"(??) ei oikein kuulosta sellaiselta paikalta. Pidetäänkö vauvoja siis Suomessa sellaisessa kansliassa jotenkin rutiininomaisesti vai jotain tiettyä tarkoitusta varten?

Eipä itselläkään vielä kokemusta. Meillä kuopuksella ja esikoisella ikäeroa 7 vuotta, kuopuksella ja keskimmäisellä reilu 5 vuotta. Nyt kun kuopus on vielä vauva niin ainakin tämä ikäero sopii äidille. Miehen perhessä on kolme lasta joilla kaikilla seuraavaan ikäeroa 4 vuotta. Miehen isosiskolla ja pikkuveljellä ikäeroa on siis 8 vuotta eivätkä ole juuri ollenkaan keskenään tekemisissä, mutta luulisin sen johtuvan ensisijaisesti siitä, että ovat ihan erilaisia ihmisiä.

Minä olin 4,5 kiloa ja 56 senttiä, tosin synnyin 4 viikkoa la:n jälkeen. Mies n. 4 kiloa ja vissiin 52 cm. Meidän pojat: 3960g 54 cm, 3750 g 52 cm ja 3990 g 54 cm.

Tätä minä olen miettinyt monta kertaa! Miksi joissakin muissa maissa äidit palaavat työelämään heti lapsen synnyttyä ja laittavat lapset hoitoon ja silti niistä lapsista tulee iha tasapainoisia ihmisiä. Suomessa taas ajatellaan että jos lapsi laitetaan päivähoitoon pienenä on hänen lapsuutensa ollut huono, koska hän ei ole saanut olla kolmea vuotta kotona vanhempien kanssa. Pahoittelut OT! No se osa-aikaisuus. En usko, että Suomessakaan pidetään kovin haitallisena sitä, jos lapsi on 4 tuntia päivässä hoidossa järkevän kokoisessa ryhmässä missä hoitajia on tarpeeksi? Mutta kyllähän sen nyt ilman kummempaa psykologinkoulutusta tajuaa, että jos lapsi (etenkin kovin pieni) on 8-10 tuntia joka ikinen arkipäivä isossa ryhmässä, jossa hoitajat eivät ehdi solmia kengännauhoja tai edes vahtimaan että lapset eivät karkaa, ei se pidemmän päälle varmaan lapsen kehitystä juuri edistä. Ja luulenpa, että jos vanhemmat ovat molemmat kokopäivätyössä, ei silloin viikonloppuisinkaan ole aina aikaa lapsille...? Ainakaan jos haluaa harrastaa tai tavata joskus ystäviäkin.

Mä en ole tätä koko keskustelua nyt niin tarkkaan seurannut koska se ei itseä onneksi koske, mutta sen mitä Kataisen juttuja olen kuunnellut, ymmärsin että hän halusi vain tarjota vaihtoehdon näiden "lapsi 9-kuisena hoitoon tai lapsi kolme vuotta vain kotona" rinnalle? Mun mielestä osa-aikatyö on pienten lasten äideille erinomainen vaihtoehto, toki en kannata töihin pakottamista. Tämä Virpi mikälie nyt taas halunnee vain soittaa suutaan että pääsee otsikoihin, en jaksaisi noin tökeröistä jutuista ottaa itseeni ollenkaan. Tuskin hänkään ilmeisesti friikkutoimittajana on kovin hirveillä summilla valtiota tukenut ja kovin monen äidin kotona velttoilua kustantanut. Suomen systeemi ei munkaan mielestä ole kovin hyvä, en toki tiedä onko se sitten missään absoluuttisesti parempi. Ongelmana ovat mielestäni ne hurjan pitkät työpäivät, mun mielestä 10-tuntiset hoitopäivät ovat 3-vuotiaalle ihan yhtä huono juttu kuin 9-kuiselle. Harvalla vain on mahdollisuutta osa-aikatyöhön. Omassa kotimaassani kaikki lapset menevät 3-vuotiaana päiväkotiin (aikaisemminkin pääsee jos äidin on pakko mennä töihin, mutta nuorempien hoito on kallista eli silloin pitää olla hyvä palkka) mutta vain puoleksi päiväksi. Äidit ovat joko kotona (mitään yhteiskunnan tukia ei saa lapsen täytettyä vuoden, tosin elinkustannuksetkin ovat täällä pienemmät) tai osa-aikatyössä, en tunne ainoatakaan äitiä joka tekisi täyttä työpäivää vaikka lapset olisivat jo isompiakin. Joo tämä ehkä aiheuttaa eriarvoisuutta työelämässä, mutta eipä Suomessakaan taideta palkkauksen ym. osalta ihan tasa-arvoisessa asemassa olla. Toisaalta täällä sitten taas pyritään juuri nyt mahdollistamaan äideille pidemmät työpäivät päivähoito- ja koulu-uudistusten avulla, mutta ketään ei ole vielä julkisesti oltu töihin patistamassa. Itse en haluaisi tehdä täyttä työpäivää kun lapset ovat pieniä, tai edes heidän ollessa vielä alakoululaisiakaan. Meillä tosin on vähän erilainen tilanne koska teen töitä kotona ja voin jakaa ne pitkin päivää aika vapaasti, joten henkilökohtaisesti mulla ei ole tämän asian kanssa nyt mitään ongelmia. Olen tehnyt aiemmin myös osa-aikatyötä lasten hoitopäivän (4,5 tuntia) verran ja sekin onnistui ihan hyvin. Mutta siis kyllä mä miettisin omien lasteni ja perheeni hyvinvointia ennen kuin yhteiskunnallista velvoitetta, saati jonkun provosoivan tädin kirjoitelmia Mutta ei se nykyinen systeemikään välttämättä paras mahdollinen ole.

Esikoisen tapasin vasta herättyäni nukutuksesta, vauva oli silloin jo parin tunnin ikäinen, siisti ja puettu. En oikein muista mitä siinä mietin, vauva nukkui ja no itse en aluksi edes muistanut miksi siellä sairaalassa olin. Vauvaa en pystynyt ensimmäisinä päivinä hoitamaan ollenkaan yksin joten se oli hoitajien huoneessa ja tuotiin vain syömään avustajan kanssa. Toisen sain heti vatsan päälle ja se oli enemmän sellaista rakkautta ensisilmäyksellä, ei kauheasti muu ympäristö enää kiinnostanut. Vauva taisi olla ensimmäisen yön hoitajilla että sain nukkua. Kolmannessa loppuvaihe oli aika paljon kivuliaampi ja olin viimeiset puoli tuntia silmät kiinni, enkä sitten vauvaakaan oikein heti uskaltanut katsoa ennen kuin olin varma että pahin on ohi mutta kyllä sekin ihan omalta tuntui heti. Vauvan sain myös heti rinnalle ja se otettiin pois vain punnitusta varten siksi aikaa kun minua paikkailtiin, muuten oltiin siitä lähtien tiiviisti yhdessä koko sairaala-aika. Meidän lapset on olleet syntyessään keskenään ihan samannäköisiä, joten sitä ihmettelyä miltä meidän lapsi näyttää ei tapahtunut kuin esikoisen kohdalla.

Kaikkiin kolmeen raskauteen lähtöpaino on ollut sama, bmi jotain 22-23 (en jaksa nyt tarkkaa mennä laskemaan). Ensimmäisessä raskaudessa painoa kertyi lähemmäs 30 kiloa, josta tosin todella paljon oli turvotusta. Vauva painoi ihan himpun vaille 4 kg. Söin raskausaikana normaalisti mutta varmasti hiukan liikaa, en kuitenkaan mitenkään erityisen epäterveellisesti siis. Toisessa raskaudessa painoa tuli 15 kiloa, ei juurikaan turvotusta. Koitin pitää hiukan ruokamääriä kurissa, muuten söin normaalisti. Vauva 200g ensimmäistä kevyempi. Kolmannessa painoa tuli 10 kiloa joista osa turvotusta. Söin alkuraskautta lukuunottamatta usein liiankin kevyesti, kun ei tehnyt oikein mitään ikinä mieli. Vauva näistä suurin, painoi 40 g enemmän kuin esikoinen mutta syntyi kolme viikkoa aikaisemmin. Eli sanoisin että omalla kohdalla ei syömiset ole juuri vauvan kokoon vaikuttaneet, enemmän varmaan perintötekijät. Ollaan miehen kanssa molemmat oltu suunnilleen samaa kokoa syntyessämme kuin meidän pojatkin.

Ensimmäisestä lähes 30 kiloa (noin puolet turvotusta), toisesta n. 15 ja nyt kolmannesta tuli 10 kiloa. Sairaalaan ei jäänyt yhtään koska tällä kertaa pahin turvotus tuli vasta synnytyksen jälkeen, mutta nyt tasan viikko synnytyksestä turvotus on hävinnyt ja paino 2 kiloa lähtöpainoa vähemmän.

Niin ongelmana on aloittajan epäterve koirapelko, ei se koira. Joo, on teoreettisesti mahdollista että koiralla "napsahtaa", tosin siihenkin on kyllä silloin joku syy mitä toki koirista ymmärtämätön ei pysty ennakoimaan. Koirat kun ovat äärimmäisen harvoin ihan vain sekoja, toisin kuin monet ihmiset. Jos kyse on normaalista, peruskäytöstavat hallitsevasta kotikoirasta niin on huomattavasti suurempi vaara että kadulla vastaantulijan päässä napsahtaa ja hän tappaa aloittajan vauvan, tai että aloittaja jää vauvoineen rattijuopon tai itsemurhakandidaatin yliajamaksi tai satunnaisammuskelijan kohteeksi. Pitbullia ei myöskään ole jalostettu tappamaan vauvoja, vaan lajitovereitaan, eikä niitä Suomessa käytetä edes siihen tarkoitukseen. Mutta toki riski on suurempi jo siksi, jos vieras pelkää hysteerisesti koiraa, joten ehdottomasti kannattaa ensin puhua asiasta ja kyläillä sitten niin, että koiralla ei ole pääsyä vieraan luo.

En mäkään vielä oikein tiedä millaisia läksyjä täällä on Pitää nyt sitten katsoa, eihän tässä nyt vielä ole mitään ongelmaa. Nyt on ollut sellaista äänteiden opettelua ja siinä sanon sitten tietty sen sanan saksaksi jos on ollut tarvis, mutta muuten selitän suomeksi. Lähinnä juuri mietinkin että jos sitten joskus on tuollaisia luetunymmärtämistehtäviä niin meneeköhän ihan sekaisin jos siinä suomeksi jotain selitän, etenkin kun lapsi kuitenkin myös ymmärtää saksaa paremmin. Ja toisaalta voisihan tästä sitten aikanaan puhua opettajankin kanssa, on täälläkin sellaisia vanhempainvartteja. Muuten on harvoin aikaa opelta kauheasti mitään kysellä. Puheterapeutille en ole suonut ollenkaan sitä iloa että olisin ääneen epäröinyt omaa suomen puhumistani. Ärsyttää vain kun se aina vihjailee että onko nyt ihan pakko. Juuri viimeksi kun sanoi että pitää lukea niitä tekstejä, niin oikein painotti että minun pitää sitten lukea niitä pojalle ja tietenkin saksaksi. Sanoin vain että joo, anoppini varmaan lukee ihan mielellään, mihin tyyppi ei selvästikään ollut kovin tyytyväinen.

Joo en minäkään toki haluaisi lopettaa. On meillä cd:ita ja dvd:itä mutta lapset eivät kauheasti ehdi katsomaan telkkaria ja cd:ltä kuuntelevat mieluummin saksalaisia lastenlauluja koska osaavat ne itse paremmin. Ja mä en ala laulamaan lapsille, se ei ainakaan edistäisi kielenoppimista... Tuntuu vain että sitten alkaisi helpommin lipsumaan suomen puhumisesta kun nyt ottaisi tavaksi puhua säännöllisesti lapsille saksaa noiden läksyjen takia. Nyt vielä kun ollaan kuitenkin siinä tilanteessa, että lapset puhuvat mulle aina suomea, vaikka eivät hirveän hyvin osaakaan, myös kesken leikin jos ovat juuri selittämässä jotain kaverille mutta mulle aloittavat aina suomeksi. En nyt oikein tiedä olisinko koko asiaa edes sen kummemmin ajatellut ellei tuo kyseinen tuttava olisi ihan ohimennen sanonut että heillä muuten jäi sitten se saksan puhuminen kun koulu alkoi, kun niistä koulutehtävistä puhutaan englanniksi. Toisaalta kyseisessä perheessä ei ole mitään ongelmaa ylläpitää sitä espanjaa, äiti kun puhuu paljon ja äänekkäästi ja osaa sen verran heikosti englantia ettei varmasti puhu sitä lapselle vahingossa. Mulla oli täällä aiemmin parikin tuttavaperhettä (Suomesta lähetettyjä työntekijöitä) joissa lapset olivat ihan tavallisissa saksalaisissa kouluissa ja vanhemmat eivät osanneet saksaa oikeastaan ollenkaan. Tosin en sitten tiedä (eivätkä arvatenkaan vanhemmatkaan) kuinka hyvin ne lapset sitten saksaa siellä koulussa oppivat ja kouluhommista selvisivät, eikä sillä varmaan ollut heille niin merkitystä kun oleskelun väliaikaisuus oli alusta asti tiedossa. Lähinnä nyt ärsyttää tuon puheterapeutin jatkuva vihjailu että nimenomaan mun pitäisi ehdottomasti puhua saksaa ettei lapsen tulevaisuus ole ihan pilalla jo valmiiksi. En ymmärrä koko ajatusta koska kun kyseessä ei ole minun äidinkieleni, niin miten ihmeessä se lapsi oppisi parempaa saksaa jos sen kanssa saksaa puhuisin? Osaan nyt varmaan kieltä paremmin kuin maahanmuuttajat keskimäärin, mutta olen sen kuitenkin aikuisiällä opetellut eikä munkaan sanavarasto ja kielioppi (mitä siellä terapiassa harjoittelevat) ole samalla tasolla kuin täkäläisten aikuisten. Meidän esikoinen ei ylipäätään ole ihan kielellisesti kaikkein lahjakkaimmasta päästä, oppi todella myöhään ja hitaasti puhumaan ja sanavarasto on siksikin jo varmasti hiukan suppeampi. Mutta ajattelin että koulussa se sitten laajenisi siinä ohessa. Toki pitää ymmärtää mistä puhutaan että oppii, mutta ei ne nyt tuolla ekaluokalla kuitenkaan niin vaativia asioita opettele että pitäisi olla erityisen nero pysyäkseen kärryillä.

Puheterapiasta ei juurikaan tule tehtäviä (kun ei ole niitä ongelmia minkään äänteen kanssa) paitsi nyt tuota lukemista ja joskus on ollut jotain sanojen ryhmittelyä, mutta sellaiset tekee sitten anoppi. Mun osuuteni on vain se että vien lapsen sinne ja haen pois. Lapset eivät varsinaisesti sekoita kieliä keskenään, tosin osaavat tietenkin suomea paljon vähemmän ja sanovat sitten sanoja saksaksi kun eivät tiedä suomeksi, erottavat kyllä kielet ja tietävät etteivät ne sanat ole suomea. En vain haluaisi puhua heille saksaa koska meillä on pelkästään perheessä jo neljä muuta aikuista jotka puhuvat ainoastaan saksaa ja joiden kanssa lapset ovat varmaan enemmän kuin minun, lisäksi toinen on puolet päivästä hoidossa missä puhutaan pelkkää saksaa ja toinen koulussa missä puhutaan pelkkää saksaa, iltapäivät leikkivät kavereiden kanssa jotka puhuvat pelkkää saksaa...Ja minä puhun myös kaikille muille pelkkää saksaa koska kukaan muu ei osaa suomea. Sitä puhun siis lapsille vain kun puhun suoraan heille ja noin kerran vuodessa olemme ehkä viikon Suomessa. Luulisin että lapsi ei pidemmän päälle ymmärrä jos selitän noita tehtäviä suomeksi, ja tietenkin on sitten sellaisia asioita joita ei voi suomeksi selittääkään (jo nytkin kun opetellaan äänteitä). Eikä asiaa varmaan auta sekään, että lapset luonnollisesti ymmärtävät saksaa paremmin. Ei tämä näin kirjoittaen tunnu miltään "ongelmalta" koska tietenkin on ihan itsestään selvää että minun (tai sitten jonkun muun) pitää ne tehtävät sitten selittää/tarkistaa saksaksi jos ei muuten onnistu. Toisaalta on kuitenkin myös perheitä joissa vanhemmat eivät edes osaa ainakaan kovin kummoisesti sitä kieltä, jolla lapset käyvät koulua, kuinkahan he tämän homman hoitavat? Mietin vain loppuuko se suomen puhuminen sitten kokonaan jos nyt teen "myönnytyksen" ja alan puhumaan saksaa noiden koulujuttujen yhteydessä, toinen lapsi menee myös kouluun ensi syksynä... Meillä on lähipiirissä perhe joka asuu Englannissa, vanhemmat puhuvat keskenään espanjaa (äidin äidinkieli) ja isä puhui lapselle aiemmin saksaa joka on siis hänen äidinkielensä, mutta sen jälkeen kun lapsi aloitti koulun on isä (joka pääasiassa hoitaa kaiken koulunkäyntiin liittyvän koska osaa paremmin englantia ja on itsekin opettaja) alkanut pikkuhiljaa puhumaan muutenkin lapselle enimmäkseen englantia.

Te jotka puhutte lapsille vain suomea (ja ehkä vielä ainoina ylipäätään suomea), kuinkas sitten kun lapsi menee kouluun...? Meillä asikoinen on nyt ekalla ja minä olen se joka katsoo kotitehtävät ja tarvittaessa auttaa. Ja ne kotitehtävät ovat sattuneesta syystä aina saksaksi. Tähän mennessä ei ole toki kovin vaativia tehtäviä ollut, mutta jossain vaiheessa tulee lukemista yms. Isä ei oikein voi auttaa koska ensinnäkin on harvoin kotona ja suoraan sanoen ei ehkä muutenkaan oikein sovi siihen hommaan. On enemmän käytännön ihmisiä... Meillä nyt on vieläpä niin erinomainen tilanne että asutaan appivanhempien kanssa ja tarvittaessa kyllä anoppikin voi auttaa, mutta haluaisin itse kuitenkin olla koko ajan kärryillä lasten kouluasioista. En oikeastaan haluaisi puhua lapsille saksaa koska he eivät kuule suomea missään muualla, ja kuitenkin puhuvat päivät pitkät paikallisten kanssa. Tähän mennessä on ollut vain yksittäisiä sanoja ja niistä voidaan puhua suomeksikin, mutta jossain vaiheessa tulee sitten niitä kokonaisia tekstejä saksaksi, ja jos sitten alan selittämään suomeksi jotain siihen liittyvää niin eihän lapsi sitä voi ymmärtää. Kuinkahan muut nämä asiat hoitavat? Toinen ongelma koskee lukemista. Te, jotka asutte maassa missä puhutaan muuta kieltä kuin suomea, luetaanko teidän lapsillenne paljon sillä kielellä? Itse en yhä siis haluaisi lukea lapsille vieraalla kielellä koska haluaisin puhua heille vain suomea. Mies ei myöskään lue, ks. yllä. Anoppi on silloin tällöin vähän lukenut, mutta tuntuu tietty vähän minulle kuuluvien töiden pakoilulta laittaa anoppi aina siihen hommaan, kyse ei toki ole myöskään mitenkään siitä etteikö oma kielitaito riittäisi siihen ihan yhtä lailla. Esikoinen käy puheterapiassa jonne alunperin meni siksi, koska koululääkäri sanoi ettei osaa muodostaa erästä äänettä. Se ei sitten ollutkaan mikään ongelma, mutta puheterapeutti on tehnyt ainakin itselleen hirmuisen ongelman siitä, että minä puhun lapsille vierasta kieltä. Joka käänteessä hän yrittää jollain tekosyyllä saada minut puhumaan lapsille saksaa, ja hokee miten ko. lapsen sanavarasto on niiiiiin pieni ja tälle tulee jatkossa vielä hirrrrmuisia ongelmia kun ei ymmärrä asioita laajemmin sanavaraston suppeuden vuoksi ja voivoi ja kun MINUN pitäisi lukea lapselle saksaksi ja pelata muistipelejä ja kertoa tarinoita jajaja. Hänen pahin painajaisensa on se, että lapsi oppisikin paremmin suomea kuin saksaa. Tämän henkilön päähän ei mahdu että minä EN suinkaan ole ainoa ihminen joka lapselle puhuu, itse asiassa puhun varmaan kaikista läheisistä ihmisistä usein määrällisesti vähiten lapsen kanssa ja olen tasan ainoa, joka siis puhuu hänelle suomea. Terapeutti ei ymmärrä alkuunkaan miksi lapsen pitäisi edes osata suomea, ja toisaalta koska lapsi kerran osaa sitä jo niin eihän minun nyt enää tarvitse suomea hänelle puhua... En toki ole ammattilainen (enkä ole enää ihan varma onko tämä puheterapeuttikaan) mutta minun mielestäni lapsen sanavarasto nyt ei niin käsittämättömän onneton ole, etteikö hän pärjäisi ikäistensä kanssa ja ihan normaaleissa arkitilanteissa mihin nyt vajaa 7-vuotias joutuu. Se ei toki ole ihan saman laajuinen kuin aikuisilla ja varmaan myös pienempi kuin monella ikätoverilla, mutta kyllä minun tuntemani ihan umpisaksalaiset lapset (ja aikuisetkin...) tekevät kielioppivirheitä eivätkä tunne kaikkia harvinaisempia sanoja. Meidän lapset eivät ole puhuneet saksaa yhtä kauan kuin muut samanikäiset koska olimme välillä Suomessa ja he ovat olleet vähemmän aikaa päiväkodissa kuin samanikäiset lapset täällä, mutta ei se nyt kai kuitenkaan tarkoita että koko loppuelämä on pilalla ellen minä nyt samantien ala puhua lapsille saksaa? Jotenkin olin ajatellut että siellä koulussa opitaan ja se sanavarasto laajenee siinä ihan itsekseen. Pojalla on paljon kavereita ja puhuu paljon, jos ei osaa jotain asiaa sanoa niin yleensä viesti menee kuitenkin perille ja muut lapset kyllä kertovat kuinka se sanotaan. Niin ja mainittakoon että kukaan muu ei ole ollut lapsen tulevaisuudesta huolissaan, päiväkodissa pitivät hienona että lapset ovat kaksikielisiä ja koululääkärin tarkastuksessa sanottiin että puheen tuottaminen on hieman keskimääräistä heikompaa, mutta ei mitenkään anna aihetta koulunaloituksen lykkäämiselle tai jonkinlaisille toimenpiteille. Kukaan muu ei ole sanonut että minun pitäisi puhua lapsille saksaa, mutta toisaalta tämän puheterapeutin nyt ainakin periaatteessa pitäisi olla enemmän sen alan ammattilainen kuin päiväkodin hoitajien tai ala-asteen opettajan.

Mä olen pistänyt klexanea useaan otteeseen (ei ole geenivirhettä, mutta onnettomat laskimot alaraajoissa ja aina vain huonommaksi menee. Laskimotukkotulehduksia mulla on ollut kai kuusi kertaa ja niiden lisäksi olen pistänyt leikkausten jälkeen) mutta nyt kolmannessa raskaudessa ensimmäistä kertaa raskausaikana (kaksi laskimotulehdusta ollut tähän mennessä, kuukausi pitäisi olla raskautta jäljellä) ja olen kyllä pistänyt reisiin koko ajan. Kun sain piikit ensimmäisen kerran oli jo mahaa sen verran etten siihen oikein uskaltanut pistää ja lääkäri sanoi että ei sillä ole väliä, ei-raskaana on opetettu pistämään mahaan koska siihen tulee vähemmän mustelmia (tai siis en tiedä tuleeko oikeasti ja mihin se perustuu, mutta on kyllä ollutkin niin ainakin omalla kohdalla). Nyt lopetin piikittämisen lääkärin luvalla ja toivon että uusia tukoksia ei nyt enää tulisi, nyt siis alkamassa rv 36 ja pelkään nimenomaan sitä että en saa epiduraalia En tiedä millaiset varoajat täällä on sairaalassa. Pitäkää peukkuja että selviän loppuajan ilman, sitten synnytyksen jälkeen aion kyllä pistää koska mulla ongelmana ovat nimenomaan nuo pinnalliset tukokset, ja niitä tulee todella herkästi jos joudun olemaan paikallani, normaalisti liikun koko päivän. Lentokoneessa olen kuskannut piikkejä ja niitä oli niin paljon etteivät mahtuneet mihinkään pusseihin (ne nesterajoitukset ei koske lääkkeitä), sanoin vain heti että sellaisia on, reseptikin oli toki mutta ei sitä kukaan katsonut. Käskettiin vain laittaa ne lääkepakkaukset erikseen läpivalaisuun ja se siitä.

Esikoinen syntyi käynnistyksen jälkeen (tosin hätäsektiolla) rv 41+3, mitään merkkejä synnytyksen käynnistymisestä ei ollut sitä ennen joten varmaan olisi odotellut kauemminkin. Toinen synnytys käynnistyi itsekseen rv 39+4 ja vauva syntyi vuorokauden kuluttua eli 39+5. Olin myös täysin asennoitunut siihen että itsekseen ei ainakaan mitään tapahdu tai ainakaan ennen kuin joskus 41+ viikoilla. Kolmannen la on 6:n viikon kuluttua ja toivon että menee enemmän tuon kakkosen mukaan, eli itsekseen käynnistyisi ja mieluummin vaikka pari päivää ennen la:aa kuin sen jälkeen.

Esikoinen on syntynyt lokakuun lopussa, kakkonen heinäkuussa ja kolmas syntynee marraskuun alussa eli käytännössä samaan aikaan kuin esikoinen. Lastenhankintaa suunnitellessa ei kyllä syntymäaika käynyt edes mielessä, toisaalta vähän harmi koska kyllähän se vaikuttaa ja olen kuitenkin tullut helposti raskaaksi niin että olisi voinut vähän suunnitellakin. Paras on joka tapauksessa ehdottomasti ollut heinäkuu (olen itsekin syntynyt heinäkuussa ), ensinnäkään ei ehtinyt tulemaan hirveitä hellekausia odotusaikana. Meillä on kyllä yleensä hellettä siinä huhti-toukokuun vaihteessa mutta vain viikon verran, ja kunnon helteet heinäkuun puolestavälistä eteenpäin. Vauvan kanssa oli helppoa kun ei tarvinnut paljon pukea ja oli aina helppo ulkoilla. Heinävauva on nyt 5-vuotias ja kaverisynttäreitä on kivempi järjestää kun on melkeinpä varmasti hyvä ilma ja lapset voivat touhuta ulkona. Loka-marraskuun synttäreillä pitää yleensä pitää koko lapsilauma sisällä ja vaikka meillä onkin tilaa, niin onhan se silti ihan eri asia. Nyt odotan siis toista kertaa loppusyksyn vauvaa ja jo odotuksessa ikävintä on se, että on koko kesän raskaana, itse vielä kärsin kovasti turvotuksesta ja se oikein maksimoituu helteellä. Vauvan pukeminen on hankalaa kun etenkään täällä ei voi yhtään tietää millaiset ilmat on tuohon aikaan vuodesta, saatetaan olla lähellä hellelukemia tai sitten pakkasen puolella.