Iris

Meillä riittää huomioksi ihan vaan puhuminen. Eli kun lapsi on tehnyt jotain kiellettyä ihan selvästi tahallaan ja huomiota saadakseen, ollaan koettu hyväksi että siirretään lapsi mitään sanomatta pois siitä pahantekopaikalta. Yleisin juttu on varmaankin telkkarin paukutus.. Poiskantamistakin saa tehdä muutaman kerran, ennenkuin loppuu, mutta lapsi on kyllä lopulta kyllästynyt kun huomaa ettei saa huomiota. En juuri ota häneen kontaktia vaan siirrän vain turvallisemmille vesille vähäeleisesti. Kannattaa ainakin koittaa. Ei se aina toimi tämäkään.

Otsikon kysymykseen vastaan että olisi. Ja onkin jäämässä, ja on jäänyt jokaisesta lapsesta. Itse uudistuksesta en pidä siksi että se tosiaan mullistaa koko kotihoidontuen perusteet ja saattaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan, mutta mä ymmärrän kyllä sen ajatuksen mikä uudistuksen taustalla luultavasti on, ja kannatan sitä. Tosi usein perusteena sille että mies ei jää kotiin, on miehen suurempi palkka. Noh, meillä mies tienaa yli 2000e/kk enemmän kuin minä, mutta on silti jäänyt kotiin, nyt viimeksi oli 10kk kahden vanhimman kanssa kotona. Meillä tämän on mahdollistanut se, että se tehtiin mahdolliseksi: säästettiin rahaa etukäteen pitkän ajan kuluessa (laskettiin taloutemme budjettivaje niiltä kuukausilta kun isä on kotona ja säästettiin se etukäteen), kaikki mahdolliset lainat laitettiin lyhennysvapaalle (mieluummin maksan lainaa vuoden pidempään sitten kun lapset on isompia, vanhemmat töissä, lapset koulussa päivisin ja tämä nopeasti hupeneva pikkulapsiaika on ohi), ruokaostoksia tehdessä juostiin tarjousten perässä, kaikki hankinnat siirrettiin vuodella, matkoista nyt ei tietenkään voinut haaveillakaan jne. Miehen mielestä (ja munkin) hoitovapaat on olleet parasta aikaa elämässä pihistelystä huolimatta, ja meidän molempien mielestä lapset varmasti mieluummin haluavat olla pidempään vanhempiensa kanssa kotona ja kehittää syvän suhteen myös isäänsä, kuin käydä esim Särkänniemessä ja HopLopissa,. Eli siis tavallaan on hyvä että valtio luo tällaisia tilanteita, joissa perhe on pakotettu miettimään sitä, onko mitään mahdollisuutta millään keinoin saada onnistumaan isänkin jääminen kotiin. Mä olen nimittäin pari todella surullista isää tavannut, jotka kovasti olisivat halunneet jäädä lastensa kanssa kotiin, mutta joko vaimo ei antanut tai sitten raha ratkaisi.. Jotenkin tuli surku noiden miesten puolesta, ja heräsi ajatus että eikö tosiaan ollut minkäänlaista mahdollisuutta..? Ja tiedostan kyllä että kaikilla ei mahdollisuutta tosiaan ole ja se, että tällaiset asiat pitää kaikki ylhäältä määrätä, on ihan syvältä. Yhteiskunnalla olisi tosiaan muutoksen paikka, mutta mistä se sitten lähtisi, en tiedä.

Mä jäin ihmettelemään viime kerralta sitä, että sain aina kerran tai kaksi päivässä tupla-annoksen ruokaa. Siis jos oli lounaaksi esim. lihakeittoa niin mun tarjottimella oli sitä kaksi lautasellista kun muilla oli vaan yksi. Mun lapsi syntyi 36+0 ja oli sokeriseurannassa sen 2 vuorokautta, mutta ihan normaali 3,5-kiloinen vauva joka oppi heti normaalisti imemään rintaa ja paino nousi ihan normaalisti. Onko jollain muulla ollut tuota samaa tuplaruokaa?

Mulla on nyt kolmas raskaus meneillään ja kahdessa ekassa oli molemmissa hepatogestoosi. Nyt kun mulla on viikkoja 28 koossa, eli sen verran kuin kuopuksesta kun viimeksi puhkesi, niin mulle on jo valmiiksi ohjelmoitu viikoittain otettavaksi maksakokeet tästä eteenpäin. Terkka oli ensin neuvolassa sitä mieltä että kertaalleen otettu koe viikolla 30 olisi riittänyt, mutta neuvolalääkäri sanoi heti ettei noin harva seuranta todellakaan riitä, jotta Adursal päästäisiin aloittamaan mahdollisimman nopeasti. Mun on jotenkin itse tosi vaikea arvioida tuota kutinan määrää, sillä joku ilta kutiaa ihan kamalasti ja joku toinen ei ollenkaan. Eli jos mulla tänään illalla kutiaa kovasti niin soittaisin huomenna neuvolaan, josta ohjelmoitaisiin ylihuomiseksi kokeet, joiden tuloksissa menisi se 2 päivää, joten kutina voi olla silloin jo jotain ihan muuta.. Joten mielestäni ihan hyvä ettei noissa kontrolloissa odotella ainoastaan mun omia tuntemuksia, vaan menen joka viikko automaattisesti.

Mä olen jo pidempään miettinyt tukiperheeksi ryhtymistä ja olen pikkuhiljaa saamassa miestä myös samalle aaltopituudelle kun hänellä yhtäkkiä välähti etten puhukaan sijaisvanhemmuudesta... Asian ajankohtaisuus loppui kyllä nyt kun tulinkin vielä raskaaksi, mutta kun tämä pikkulapsiaika taas vuoden kuluttua on ohitse niin voitaisiin todenteolla valmistella asiaa. Humpuuki: millainen se valmennus oli? Ja minkälaisia vaatimuksia perheellä on, esim. pitääkö tukilapsien olla nuorempia kuin perheen omat (kuten kai sijaislapsien kohdalla) tai onko sukupuolilla tms väliä? Vai millä perusteella tukiperheet mahdetaan "yhdistää" lasten kanssa? Onko lapsen vanhempien ja tukiperheiden välille yleensä tullut erimielisyyksiä? Ja saako tukilapsien kanssa lähteä pienelle reissulle, esim mökille tai linnanmäelle?

Toisen lapsen syntymä muutti elämää mun mielestä aika paljon. Härdelli ja meteli kotona kohosi potenssiin kymmenen, ja päiväaikaan ei ole mitään mahista olla rauhassa jos lapset on hereillä. Joku siis tarvitsee koko ajan äitiä tai lapsilla on riita päällä. Ensimmäinen puoli vuotta oli tosi rankkaa kun vauva roikkui tissillä koko ajan, yöt ja päivät, ja esikoisella oli uhmaikä parhaimmillaan. Silloin piti opetella sietämään kaikenlaista, jotta arki olisi rullannut niin, ettei kenelläkään hajonnut pää. Omaa aikaa oli silloin alussa tosi vaikea saada, varsinkin ilta-aikaiset poissaolot oli tosi vaikeita. Me käytännössä oltiinkin molemmat kotona aina iltanukutuksen aikaan ekan puoli vuotta. Hyvä puoli oli että lapset on menneet molemmat nukkumaan n. klo 20 heti alusta asti, joten parisuhdeaikaa (lue: sohvalla torkkumista) oli iltaisin pari tuntia, tai jompikumpi pystyi silloin lähtemään esim. lenkille tai salille. Harvemmin kumpikaan jaksoi. Totuttelu siihen että perhe syö koko oman ajan, vei multa aika kauan, mutta nyttemmin taas ihmettelen että mitä ihmettä tein sillä kaikella ajalla mitä minulla oli ennen lapsia? Kun sain ajatukseni ja asenteeni kuntoon, olenkin alkanut nauttia tästä jokapäiväsestä sirkuksesta ihan eri tavalla. Minä olen osa tätä sirkusta ja tämä on mun perhe! Mikäs sen ihanampaa kun mennä mukaan dinosaurusleikkeihin ja sängylle hyppimään. En enää taistele siitä omasta ajasta, vaan otan mitä annetaan, ja se tuntuu nyt riittävän. Jotenkin toisen lapsen synnyttyä ajankulku on myös kiihtynyt, ja tajuan paremmin sen, miten rajallinen tämä pikkulapsiaika onkaan. Lohduttaudumme tiukan paikan tullen miehen kanssa sillä, että 5 vuoden päästä luultavasti voidaan taas mennä helpommin omia menojamme, ja mikä aika nyt 5 vuotta on? Ei mikään! Ja täytyy vielä todeta että nykyisin tuntuu olevan jo paljon helpompaa, kun lapset leikkivät tosi paljon keskenään (isompi 3v ja pienempi 1v 4kk).Pienempikin alkaa olla jo niin iso että osaa leikkiä vastavuoroisia leikkejä, ja monesti pojat kikattelevatkin jotain omiaan lastenhuoneesta ja sieltä kuuluu vaan huuto "Ei saa tulla! Meillä oma leikki!" Eli ei se vaikea vaihe kauaa vie, ja sitten kun elämä on näin perinpohjaisesti muuttunut, niin ei sitä entistä osaa enää kaivatakaan.

Mäkin täällä taas.. Kolmas raskaus siis ihan alussa ja kahdessa edellisessä ollut hepatogestoosi. Viikkoja on huimat 10+1 ja muutamana iltana on jalanpohjat kutisseet niin etten ole saanut unta. Lisäksi pissa oli tutun neonkeltaista pari päivää, mutta palasi sitten onneksi normaaliksi. En nyt kuitenkaan ole vielä verikokeisiin menossa, luulen että tämä pahoinvointi ja oksentelu käyvät mun maksan päälle ja siitä nuo oireet. Mutta eipä lupaa hyvää loppuraskautta ajatellen, takuuvarmasti taas hepatoosi lyö päälle. Noh, toivon että päästäisiin taas hyville viikoille, molemmat pojat on olleet kuitenkin jo 36+ kun syntyivät, ja pääsivät vierihoitoonkin. Mulla on eka verikoekontrolli ohjelmoitu jo sokerirasituksen yhteyteen, joten jos ei ihmeitä tapahdu niin siihen asti odottelen.

Tuo näyttää Talviuni täsmälleen samanlaiselta haamulaiselta jonka mä sain viime perjantaina! Seuraavana aamuna digi ilmoitti että raskaana. Täälläkin on peukut pystyssä jotta tarraisi kiinni oikein kovaa!

Meidän poju etsi yksi päivää hämmää. Mä olin todella ihmeissäni että niin mitä..? Pian kuitenkin selvisi että poju tarkoitti vispilää. Niin siis tietenkin, sillähän hämmennetään..

Meillä on myös uhma täysillä päällä. Tai ainakin toivon niin, ettei ainakaan pahemmaksi enää mene. On helpottavaa lukea että muilla on ihan tismalleen samanlaista temppuilua, eikä kyseessä ole vain huonot vanhemmat onnettomine kasvatuskeinoineen. Meillä on täsmälleen samanlaisia tilanteita: maidot kaatuu ruuan päälle, lusikat lentää, syödään vaan sormin, kiusataan kissaa ja pukiessa vedetään "letkumakaroni" tai "lankku". Samoin kaupassa tms halutaan kävellä itte, mutta sitten kuitenkin pingotaan karkuun minkä jaloista pääsee, samoin jos käsken ottamaan kädestä, niin poika ottaa omasta kädestään kiinni ja lähtee juoksemaan. Meillä on käytetty keinoina yletöntä kehumista, jäähypenkkiä, kiristystä ja lahjontaa. Lelut menee heti jäähylle jos niillä ei osata leikkiä vaan kiusataan/hajotetaan, samoin poika joutuu jäähylle jos tekee jotain kiellettyä. Parhaiten toimii laskeminen viiteen ja siis sen uhka ettei saa tehdä jotain itse. Tuo jäähypenkki ei vaan jostain syystä toimi meillä kovin hyvin. Poika ei pysy siellä ollenkaan itsekseen vaan siitä tulee kiva jahtaamisleikki kun hän lähtee jäähypenkiltä karkuun. Ja äidillä tietty kasvaa kierrokset sitä mukaa kun temppuilu jatkuu. Olenkin nyt tehnyt niin että seison siinä selkänojan takana (kun tuoli osoittaa siis nurkkaa päin) enkä ole huomaavinanikaan siitä höpötystä, temppuilua ja vehtaamista mitä tuolilla tapahtuu. Ei siis saa temppuilullaan huomiota vaikka lähellä olenkin. Tosi kauan meillä oli jäähy"penkki" aikuisen sylissä samassa kohdassa missä tuoli nyt on, mutta ei sekään enää pojan kasvaessa ollut hyvä. Onko muilla sitä ettei jäähy toimi? Me ollaan kyllä järjestelmällisiä kieltämisessä ja säännöistä pidetään tarkkaan kiinni, mutta ei tuolla pojalla ole sellaista kunnioitusta/pelkoa (parempien termien puutteessa) että pysyisi aisoissa vähemmän järeämmillä keinoilla. Onkohan poika vielä liian pieni jäähylle vai tullut uppiniskaiseen äitiinsä?

Sama virsi täälläkin, ekasta jälkisupistuksia oli jonkin verran mutta pärjäsin pienellä määrällä särkylääkettä. Tokasta taas oli ihan kamalat jälkisupistukset, mä kysyinkin puoliksi tosissani että voiko jälkisuppareihin saada epiduraalin.. Mä söin Buranaa, Panadolia ja Litalginia kaikkia maksimiannoksen ekan 5 päivää, sen jälkeen helpotti. Ihan alussa jouduin lopettamaan imettämisen pari kertaa kesken kun en kertakaikkiaan kestänyt sitä kipua enää edes kiemurtelemalla.

Minä sain toisella kerralla kortisonipiikit jo ennen viikkoa 30 kohdukaulan aukeamisen takia, ensimmäisellä kerralla niitä ei tarvittu. Molemmilla kerroilla käynnistykset ovat kuitenkin olleet kohtuullisen "myöhään" eli h36, jolloin keuhkojen kypsymistä ei enää tarvinnut varmistaa. Vauvan kuntoa tarkkailtiin ultraäänillä ja liikelaskennalla ennen käynnistystä, ja käynnistelyn aikana aina 3 tunnin välein olin 1/2-1 tuntia sydänkäyrillä. Sydänkäyrällä varmistettiin että vauva kestää käynnistelylääkkeet ja supistukset, joten hyvässä seurannassa mielestäni olin. En ehkä ole paras esimerkki tuosta käynnistelyn (tai kypsyttelyn kai oikeammin sanottuna) nopeudesta, sillä esikoista kypsyteltiin 8 päivää ennen kuin hän oli valmis syntymään. Verikoekontrolleja otettiin joka toinen päivä osastollakin, ja arvot jostain syystä siellä hieman laskivat, joten kiirettä sinänsä ei ollut. Ja vauvan sydänkäyrätkin pysyivät hyvinä, joten siksi ei sektiota tehty. Olin jo kertaalleen synnytyssalissa oksitosiinitipassakin, mutta kertakaikkiaan vaan mitään ei saatu tapahtumaan. Minun kehoni ei ollut vielä valmis synnyttämään eikä vauva tulemaan ulos. Kun kohdunkaula viimein saatiin 8 vrk:n jälkeen siihen malliin että kalvot päästiin puhkaisemaan, synnytys tapahtui ihan normaalissa ajassa, 10h:n päästä kalvojen puhkaisusta oli pikkumies maailmassa. Mutta tämä on kai hyvin harvinaista, yleensä synnytykset käynnistyvät parissa päivässä. Toinen käynnistely meni paremmin, 5h ensimmäisestä Cytotec-tabletista lapsivedet menivät spontaanisti ja synnytyssaliin siirryin 6h tämän jälkeen kun supistukset kovenivat. Siitä 2,5h ja kuopus oli maailmassa. Synnytyssupistukset alkoivat ehkä n.6h ennen syntymää.

Olen pahoillani _Enkelin äiti_ että vauvasi ei selvinnyt. Nyt tilanne on onneksi sillä lailla erilainen että pääsit ajoissa seurantaan ja sitä kautta vauvasi tilaa pystytään paremmin tarkkailemaan. Minulla ainakin viikottain (tai joskus kaksikin kertaa viikossa) seurattiin napavirtauksia ultraäänellä verikokeiden lisäksi. Hyvin herkästi myös kehottavat lähtemään käyrille jos tuntuu että vauva ei ole liikkunut kuten ennen. Mulla aloitettiin ensimmäistä synnytystä käynnistelemään 36+0 ja arvot olivat silloin muistaakseni sappihapot 27 ja alat normaali. Toisessa raskaudessa käynnistys aloitettiin 35+6 ja silloin alat oli reilusti koholla (en nyt millään muista mitä se oli, toista sataa kuitenkin) ja sappihapot alle 20 (en sitäkään lukua muista tarkalleen). Mutta siis käynnistykseen kai yleensä lähdetään silloin kun arvoja ei saada enää laskemaan vaikka lääkitys on maksimissaan, äidin oireet ovat sietämättömät tai sikiöllä on ahdinko. Minulla oli kummallakin kerralla syynä se, että söin Adursalia jo 2+2 eli maksimin ja silti arvot seuraavissa verikokeissa olivat noususuuntaiset. Eivät odottaneet siis enää toista kontrollia, vaan käynnistykseen lähdettiin hyvin herkästi, eli heti. Mä oikeastaan aina tiesin jo ennen tulosten kuulemista koska arvot olivat edellistä huonommat. Mulla oli sellainen epämääräinen huono olo/pahoinvointi/heikkous (yritin selittää sitä sillä tavalla, että tunne on samanlainen kuin olisi juossut maratonin krapulassa), levottomuus ja ylävatsakipu oireina, ja ne kyllä pahenivat aina selvästi kun arvotkin nousivat, vaikka vain vähän. Pissa myös muutti väriään tipunkeltaiseksi. Kutina ei koskaan ollut mitenkään erityisen pahaa, sairastan muuten myös psoriasista joten ehkä olen myös tottunut..? Minulle ei koskaan sanottu mitään takarajaa käynnistykselle, mutta voisin kuvitella että sinun tapauksessasi aletaan käynnistystä miettiä jo heti 36+0, koska edellinen raskaus päättyi 37+6. 36+0 on kai se tavoite jotta selvittäisiin muilta ongelmilta, mutta sen jälkeen kai hyvin herkästi käynnistelevät kun vauva on "valmis". Kovasti voimia ja jaksamista viimeisille metreille!

Mä olin uudenvuodenaattona kerrankin laittanut meikkiä ja paremmat vaatteet kun meille tuli vieraita. Hiukset olin laittanut kahdelle sykerölle ja mielestäni olin vaihteeksi ihan nättinä, vastapainona verskat+narutoppi -kotiäitilookiin. Esikoinen oli mun laittautumisen aikana ollut ulkona ja kun tuli sisälle ja näki mut, osoitti mua innoissaan ja hihkaisi: "kato, peikko!" Juu, kiitti.

Meillä on Katti Matikainen -pastillit kulkeneet "Atti Patkiainen" -nimellä jokusen viikon.. Tiedä mistä moisen vääntänyt. Onkohan jossain ulkona kuullut kun joku huutanut kissalle, ja poiminut ja yhdistellyt siitä..? Poika ei siis osaa lausua ässää Vaihdettiin Pikkukakkospastilleihin.