marialoponen

Jäsen
  • Content count

    10
  • Joined

  • Last visited

About marialoponen

  • Rank
    Aloittelija

Contact Methods

  • ICQ
    0
  1. Esikoinen sai aikanaan Jekovitia. Haluttiin sellainen, ettei tarvinnut jääkaappisäilytystä, kun paljon sukuloitiin. Hänelle maistuivat hyvin, vaikka minusta ihan oksettavan pahaa, kun vain vähän sormenpäähän vahingossa jäi. No, tyttö lienee perinyt minulta makuaistin, koska hänelle ne eivät kelvanneet. Ostimme siis Deetippoja, jotka myös säilyvät huoneenlämmössä. Lisäksi ovat D3:sta, joten niiden pitäisi imeytyä vieläkin paremmin. Poika on jo pitkään syönyt MiniSun-tabletteja. Syövät molemmat maksimiannokset (MiniSunia 2 tabl. ja Deetippoja 20), tyttö ikänsä ja poika sen vuoksi, että käytämme luomumaitoa, johon d-vitamiinia ei ole lisätty.
  2. Noista vanujen nostamisista heti kommentoisin: Itse ihmettelen sitä, että niin monesti vaunujen kanssa kulkevat pitävät itse kiinni tiukasti aisasta ja pistävät avuliaat nostamaan hankalammasta, eli päätypuolesta. Mun mielestäni se on vähintäänkin ajattelemattomuutta ja hitusen myös epäkohteliasta. Aisasta olisi helppo ottaa kiinni eikä tosiaan tarvitsisi pelätä, että ottaa väärästä kohtaa kiinni nostaessaan. Monissa vaunuissa (niin meidänkin nykyisissä) pitää myös päätypuolessa nostaa ihan renkaiden kohdalla olevista putkista, jolloin kurasäällä voi vaatteet nostajalla helposti likaantua. Mun mielestäni minun kuuluu siitä kohtaa itse nostaa, koska: a) olen itse vaunuilla liikkeellä (apuun tuleva saa tietysti helpomman osan) b ) olen pukeutunut sään vaatimalla tavalla ja silloinkin, kun olen pukeutunut paremmin on vain reilua, että jos joku kuraantuu, se olen minä c) tiedän, mistä kohtaa vaunuja kuuluu nostaa d) moni sellainen, joka haluaisi auttaa, ei siihen kykene tavaroiden/polvivamman tms. vuoksi, jos ei saa aisasta auttaa. Tämä ihan vaan neuvoksi kaikille meille vaunukansalaisille. Itse olen myös opetellut reilusti sanomaan, että autan mielelläni, jos voin aisasta auttaa (siis silloin, jos omat varusteeni tai terveydentilani ei muuta salli).
  3. Ei minunkaan mielestäni mitään ihmeellistä ohjelmaa tarvitse. DVD:n jättäisin kuitenkin ihan hätävaraksi. Moni Disney-leffa on muuten yllättävän jännittävä ja ikärajatkin monesti sen mukaisia. Kannattaa vaan tarkistaa etukäteen. Itse ajattelisin, että piirustuspaperia ja jotain kyniä ja ehkäpä jokin peli voisivat olla hyviä. Hyvä on kyllä lasten tottua myös siihen, ettei aina ole itselle mieluista tekemistä tarjolla. Siis jotain voi kyllä hyvä olla, mutta jos se ei kiinnosta, niin sitten ei kiinnosta. Kuunnelkoot sitten aikuisten juttuja.
  4. Esikoiselta jätimme tutin pois vähän ennen kuin hän täytti yhden vuoden. Emme halunneet sepitellä tarinoita oravista tai muistakaan tutin kaipaajista, koska epäilin niiden olevan vielä rankempi juttu. Ajattelin, että on parempi, että pieni lapsi on kiukkuinen meille vanhemmille kuin "kiukkuinen" itselleen, "omasta päätöksestään". Yhtenä iltana vaan jätimme tutin antamatta (meillä tutti oli ollut vain unituttina ja lohtuna silloin, kun syli ei riittänyt ja rintaa ei voinut antaa) ja annoimme tilalle unitavaran (litteän tyynyn). Sanoimme, ettei hän enää saa tuttia, mutta tämän saa. Tietysti suru oli suuri ja melkein kaksi tuntia hän ekana iltana tuttinsa perään itkiki. Makasin koko ajan vieressä ja lohdutin. Seuraavana päivänä mies nukutti päiväunille ja tuttia itkettiin kolme varttia, illalla ei enää ollenkaan. Mitä tekisin nyt toisin? Ottaisin tutin ensin pois päiväunilta. Luin jostain, että se olisi lempeämpi tapa, kun päiväunille nukahtaminen ei ole lapselle yhtä iso juttu kuin koko yön kestävä "ero" vanhemmista. Tämä toinen ei tuttia tykännyt syödä, vaikka aluksi kovastikin yritimme opettaa. (Tosin vasta muutaman viikon iästä.) Nyt lapsi on jo yli 5 kk, joten emme meinaa enää edes tuttia tarjota. Nykyinen suositus tuntuu olevan, että jo puolivuotiaana napattaisiin tutti pois, tai vähintäänkin rajoitettaisiin sen käyttö vain unille ja suurimpiin suruihin.
  5. Mitenkäs TAYS:issa onnistuu polikliininen synnyttäminen? Onnistuuko? Ensi kerralla kiinnostaisi, jos kaikki taas hyvin menee. (Niin ja minä en nyt sitten ole vielä raskaana, emmekä edes tjottaile, kunhan vaan suunnittelen. )
  6. Täällä olikin moni puolustanut peräruisketta. En minä sitä pelkää, sain sen ekassa synnytyksessäni, mutta en haluaisi, että se automaationa annettaisiin. Hyvä siis, ettei tarvitsekaan. Ekalla kerralla se tuli ihan tarpeeseen: olin tyhmänä syönyt raskasta grilliruokaa päivällä, vaikka synnytys oli jo käynnissä. Joo. Ei kauhean järkevää. Toisella kerralla taas osasin varautua synnytykseen, kun jo aamulla rupesi vesiä hulahtelemaan, joten osasin syödä tosi keveästi. Eipä ollut niin raskas olo, että olisi ruisketta tarvinnut. Mulla on (muiden) leikkausten yhteydessä ollut useammankin kerran kestokatetri, eikä se tosiaan ole kummoinen juttu. Vähän on kirveltänyt hetken sen pois ottaminen, laitettu on tosiaan puudutuksessa. Esikoista synnyttäessä otin epiduraalin ja sen aikana kätilö katetroi kerran rakkoni. Sekin oli ihanan helpottava juttu silloin. Mutta nyt toista synnyttäessä en tosiaankaan olisi sellaista tarvinnut, kun ei ollut puudutustakaan ja siihen liittyvää suonensisäistä nesteytystä. Ja vaatteista: vaikka siis käytinkin nyt tokalla kerralla omia vaatteita niin synnytyksessä kuin sen jälkeenkin (tai siis synnytyksessä olin kyllä synnytyshuoneessa koko ajan alasti, kun sinne mentiin suihkun vuoksi enkä sen jälkeen kokenut tarpeelliseksi mitään vaatteita päälle pukea), niin sairaalan verkkopikkarit kelpasivat kyllä ylle. Niihin mahtuivat ne, ah niin ihanan pehmeät "vaipat" hyvin.
  7. No, hyvä. Pitäiskö sittenkin muuttaa sinne. Hyvä perusteet mulla muutolle. Aivan kuin mä synnyttäisin koko ajan. Tuolta TAYS:in sivuilta sai tosiaan käsityksen, että näin se homma menee ja vaihtoehtoa ei ole. Hyvä kuulla, että on. Toivottavasti vaihtoehdot ei myöskään ole kätilökohtaisia. En tullut ajatelleeksi, että siellä on käyrillä samaan aikaan muitakin. Haikaranpesässä kun ei ole ollut ketään muita siinä seurantahuoneessa. Nyt viimeksi siellä oleilimmekin useamman tunnin, kun halusivat kunnolla seurata vauvan sykkeitä ja odotella synnytyksen käynnistymistä (lapsivettä oli tihkunut koko päivän, mutta suppareita odoteltiin).
  8. Noin mäkin esikoisen aikana aluksi ajattelin, mutta sitten tajusin, että niissähän on ihan hirveästi vettä ja tärkkelystä. Hedelmää vain vähän. Rupesin sitten tekemään hedelmäsoseetkin itse jo ihan siksikin, että tuoreessa hedelmässä on vitamiinit tallella. Reissussa tarjottiin sitten Hipp:in täyshedelmäsoseita. Tärkein syy tehdä soseet itse oli/on se, että se on halvempaa. Hyvä syy on myös se, että näin saan itse päättää, mitä lapselle tarjoan (kokeilla yhden ruoka-aineen kerrallaan lisää ruokavalioon). Näin meillä tehtiin, vaikkei mitään syytä ollutkaan allergioita olettaa (eikä niitä ollutkaan). Silloin, kun pidempään oltiin reissussa, tarjottiin kaupan soseita, mutta ehdottomasti Hipp:in sosetta: ne tuoksuivat jo ruualta, kun muut merkit lähinnä haisivat. Bonuksena tietysti se, että ne ovat luomua, mitä itsekin paljon suosimme. Kerhoreissuilla onnistui hyvin niin, että pakasteesta otin mukaan purkin, joka pysyi tarpeeksi kylmänä ruoka-aikaan asti. Nyt olemme vasta alkaneet tarjota sosetta viisikuisellemme ja vasta yksi soseutus on takana. Helppoa oli kuin mikä: yksi kesäperuna ja vähän pakastemaissia kiehumaan kypsiksi (siis se peruna kypsäksi ja maissi pehmeäksi) ja sitten vaan liika neste pois ja sauvasekoittimella sileäksi. En jaksanut edes perunaa kuoria (kun oli ohut kuori). Hyvin maistui. Huomenna teen luumusosetta. Tästä se taas alkaa.
  9. Itseäni hirvittää ja kummastuttaa tuo, ettei mies pääse mukaan, kun otetaan käyriä. Siinähän menee ainakin 20 minuuttia ja se on pitkä aika, jos supparit on jo kovia. Samoin hurjalta kuulostaa se, mitä TAYS:in sivuilta lisäksi luin (kukaan ei näitä tässä ketjussa maininnut): käyrien ottamisen jälkeen sairaalan vaatteet päälle ja sitten peräruiske kaikille. Huh. Kumpaakaan en halua. Olipas hyvä lukea tämä ketju. Siskoni mua viimeksi tänään houkutteli muuttamaan Tampereelle, mutta tässä yksi hyvä syy jäädä Helsinkiin. Tosin, eihän se varmaa ole, että päästään seuraavia hakemaan Haikaranpesään, jossa jo kaksi kertaa olemme onnekkaasti saaneet olla.