Tikru

Meidän pojalla isovanhemmista vain minun vanhempani, miehen isä kuoli 2 kuukautta ennen pojan syntymää. Mutta onneksi on vielä iso liuta isoisovanhempia, minun kaikki isovanhempani ovat elossa ja lisäksi vielä isomummo (eli siis viidessä polvessa mennään) ja myös miehellä on molemmat mummot elossa. Suurin osa mummoista ja papoista on aktiivisesti meidän elämässä

Meillä esikoinen seitsemän kuukautta ja nyt rupee tuntumaan, että mennään alamäkeä... Toki suurimpana syynä ovat miehen työt eikä niinkään lapsi. Mies yleni surullisen tapauksen seurauksena työssään kaksi kuukautta ennen pojan syntymää ja sen jälkeen työt ovat lisääntyneet huimasti. Töissä viettää kellon ympäryksiä ja tosi paljon reissaa. Mä oon sitten pojan kanssa kaksin kotona suurimman osan ajasta (reissujen aikana toki ollaan paljon mun vanhemmilla). Sitten kun mies on kotona, haluaa omaa, stressitöntä aikaa. Siinäpä sitten yrittää parisuhdetta hoitaa. Oon yrittäny puhua asiasta, mutta ei tunnu auttavan. Ennen kaikkia näitä muutoksia meillä osoitettiin tosi paljon huomiota toisille, mutta nyt se on unohtunut. Itse kyllä yritän, mutta yksipuolisesti se on pidemmän päälle aika rankkaa. Pääasiassa mullekin riittäis tuo arkipäiväinen halailu, pussailu ym. toisen huomioiminen, mut välillä ois kiva käydä kaksin jossain. Olenkin nyt suunnitellut että kunhan miehen työt antavat myöten niin mentäis ainakin yhdeksi yöksi jonnekin hotelliin.

Mullakin on ihan hyvin lähtenyt käyntiin tää projekti. Painoa nyt ei ole kauheasti lähtenyt, mutta joitan satoja grammoja kuitenkin, nykyään aamupaino on jo alle 73 kun se ennen pyöri sen päälle. Mutta siihen olen tyytyväinen, että olen onnistunut tuossa herkkujen karsimisessa. Nyt olen pitänyt yhden herkkupäivän viikossa ja sen voimin kyllä pärjää ihmeen hyvin, kun tietää että kohta taas saa syödä jotain sellaista mitä tekee hirveesti mieli. Näin ei muut päivät käy ylivoimiasiksi. Ja olen yrittänyt taas siirytä kevyt/rasvattomiin tuotteisiin useissa asioissa sekä täysjyvä pastaan ja riisiin, mikä on mulle iso askel. Mut nyt olen huomannut että kun etenee näin pienin askelin niin on paljon helpompaa tehdä tuota muutosta.

Minä kanssa muistin tulla taas tännekin, koska painon pudotus on niin vahvasti taas mielessä. Kesä nyt tahtoo aina olla sellasta herkuttelua, mutta tuolta edellisestä viestistä olen ilmeisesti onnistunut pudottamaan 2 kiloa. Nyt paino on n. 73 ja vielä 5 kg pitäisi saada että olisin lähtöpainossa. Se on mulle vähän tuollainen välitavoite, koska siitä on tarkoitus sitten jatkaa lisää. Nyt oon taas saanut motivoitua itseni että en syö herkkuja, siinä se mun suurin ongelma varmasti onkin, ja liian suuret annokset, joita myös olen pienentänyt. Nyt pidän yhden herkkupäivän viikossa ja jos muulloin sorrun herkkuihin, niin yritän kompensoida sen lisäämällä liikuntaa, koska muuten olen kyllä aika laiska tuossa liikunnassa. Ja valkoiset jauhot yritän myös karsia ruokavaliosta, koska ne useimmiten ovat turhia, samoin kuin sokeri. Ruokaa laittaissa sen sijaan en vielä ole kamalasti keventänyt, eli jos tekee mieli jotain kermaista kastiketta, sitä myöskin teen (toki normaalistikin kevennetyillä versioilla). Ajattelin edetä askel kerrallaan niin on helpompaa kuin että muuttaa heti koko ruokavalion. Ja kun vielä imettää niin en viitsi täysin ruokavaliota vielä keventää, kunhan vain söisi säännöllisesti ja pienempiä annoksia. Nyt mulla on vahva onnistumisen tunne tässä hommassa, kyllästyttää nimittäin jo katsella noita kylki ja vatsa makkaroita Tsemppiä kaikille!!

Kun rupesin seurustelemaan mieheni kanssa, hän kertoi aika alussa että on sairastanut klamydian. Kertoi myös viikon tuntemisen jälkeen ettei ehkä voi saada lapsia (ei siis kuitenkaan miehellä liittynyt tuohon klamydiaan). Musta oli tosi reilua ja avointa kertoa, koska tuossa vaiheessa asiat ei vielä tunnu niin pahalle kun ne kuulee heti, mutta jos ois joskus myöhemmin esim. tuosta klamydiasta kertonut, olisin varmasti pahoittanut vähän mieleni kun ei aiemmin kertonut vaikkei koko asialla mitään merkitystä mihinkään olisikaan. Ja tuon mahdollisen lapsettomuuden kertominen oli mun mielestä ehdotonta, ja mietin silloin tosissaan että haluanko jatkaa juttua, koska itsellä kuitenkin toiveissa oma lapsi/a. Mutta onneksi ajattelin että on tässä niin hieno mies että tuon kanssa vaikka adoptoin, koska nyt tuossa lattialla leikkii 6 kk ikäinen, normaalisti alkunsa saanut, suloinen pieni poika

Meille on sattunut mielestäni tämä ns. helppo vauva. On aina nukkunut yöntä suht hyvin eikä yleensä yölläkään herätessään rupea itkemään. Ei myöskään muutenkaan itke muuta kuin väsymystään, silloin joskus tulee raivo, mutta mahavaivoja ei ole koskaan itkenyt. Ei myöskään ole monesti puklannut elämänsä aikana. Ja on tosi paljon hymyilevä ja kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Poika on nyt puoli vuotta ja sama meno meillä jatkuu edelleen. Tyytyväinen olen siitä että noin "helppo" on. Toivottavasti tämä ei kostaudu Vertailuna on lähipiirissä veljen poika, joka on ollut täysin päinvastainen tapaus. On nyt puolitoista vuotias ja pitkään meni ettei nukkunut öitään kunnolla ja oli just öisin tosi itkuinen. Ja kun sai jalat alleen on ollut tosi menevä ja omapäinen. On kyllä serkukset ihan eri puusta!

Meillä poika ihan just puoli vuotta eikä juurikaan kääntyile. Ensinnä kääntyi mahalta selälleen pari kertaa, mutta siitä on varmaan kohta jo kuukausi eikä ole sitä sen kahden kerran jälkeen tehny. Kääntyi myös n. kaks viikkoa sitten selältä mahalleen, mutta sitäkään ei ole sen jälkeen tehny. Kyllä se sen jo osais kun eilenkin oli menossa mahalleen, mutta ihan viime metreillä kääntyi takasi (käsi tais enää olla alla). Meidän tapaus on niin laiskan oloinen että sillä ei ole mikään kiire liikkumaan, leikkii jumppalelun kanssa tyytyväisenä lattialla selällään.

Mulle sanottiin tuo vuosi ennen uutta raskautta. Ja jostain luin että pintahaava paranee parissa viikossa, ihon alaiset kerrokset parissa kuukaudessa ja kohdun haava vuodessa, mikä varmaan selittäis tuon vuoden "määräajan" ennen uutta raskautta. Itse en uskaltais kyllä antautua tuolle neuvolle että sitten kun kuukautiset alkaa, koska mulla ne alkoi 7 viikkoa sektiosta

Meillä poika nyt vähän reilu 3 kk ja oireina on kuolaaminen, nyrkin pureskelu ja nuhanenä. Äitini meinas että tekeeköhän hampaita, mutta mä sanoin että ei kai nyt vielä. Mutta ilmeisesti noi ei silti vielä sitä merkkaa että olisivat heti kohta tulossa Toki toi nuhaoireilu oli mulle uutta tietoa hampaiden tulon yhteydessä ja sitä on pojalla nyt ollut toista viikkoa. Pitää seurailla tilannetta...

Poika oli ollu perätilassa ainakin 10 viikkoa joten lonkkaluksaatiohan sillä oli. Valitettavasti vain kukaan ei ollu kertonu mulle moisesta mahdollisuudesta ja oli aika järkytys kun asia selvisi ja lasta laitettiin (neljäntenä päivänä syntymästä). Ja todellakin tuossa hormonimyrskyssä koko tilanne tuntu aika lohduttomalle. Jälkeen päin monet on sanonu esim. oma äitini että hänellä oli mielessä tuo mahdollisuus, kun vain olisivat kertoneet mullekin niin ois tienny varautua. Alussahan tuo lasta tuntu aika hankalalle, varsinkin kun ensimmäinen lasta oli aika tiukka niin kuivaaminen sen alta oli hankalaa. Talkkia lotrattiin ihan hirveesti, mutta iho pysyikin koko hoidon ajan tosi hyvänä eikä mitään hankaumia tullut. Vaippa ja vaatteet laitettiin koko ajan lastan päälle ja musta se oli ihan helppoa kun vaan varas tarpeeksi isoja vaatteita Toi pissan ylitulo ongelma oli tuttua, välillä piti joka unien jälkeen vaihtaa vaatteet kun oli aina selkä märkänä ja samoin kakka valui välillä pitkin selkää. Meille sanottiin että lastaa ei saa ottaa ollenkaan itse pois ja erityisesti alussa jopa jos jalka ois lähteny pois ois pitäny mennä polille laitattaan se takas. Hoito meillä kesti 9 ja puol viikkoa. Äkkiä se loppuen lopuksi meni, eniten harmitti kun jäi kaikki suloiset pienet vaatteet käyttämättä ja se että poikaa ei voinu pitää kunnolla oikein lähellä. Selällään nukutettiin koko ajan ja imetyskin onnistui oikein hyvin, aluksi imetystyynyllä. Matkustaminen sujui kantokopalla ja siihen vuokrattiin sellanen turvaverkko. Mää käytin rintareppua loppuvaiheessa, en tiedä oisko sitä saanu käyttää, mutta mun mielestä jalat ei menny siinä sen kummempaan asentoon kun jos piti ihan vaan sylissäkin. Poika ei kyllä kauheesti välittänyt koko lastasta, oikein oli hyvän tuulinen. Joskus ehkä nukkuissaan vähän varmaan hiosti kun nosteli selkäänsä siihen malliin. Mutta meillä meni kyllä kaikki oikein hvyin, kolmesti taidettiin vaihtaa isompaan lastaan kun edellinen kävi pieneksi, kontrollit oli kahden viikon välein. Mutta tuntuhan poika melko spagetille kun lasta sitten otettiin pois, oli aluksi tosi vaikee käsitellä kun oli ollu koko ajan niin kuin tarjottimella. Mutta äkkiä vauva alkoi siitä jäntevöitymään ja alkoi itsekin tekemään vastaliikkeitä. Kaikille lastalasten äideille ja isille tsempitykset! Äkkiä siihen käsittelyyn tottuu ja aika menee tosi äkkiä. Ja sitten kun se otetaan pois niin on niin kuin ois taas uusi vauva talossa

En herännyt raskaus aikana kertaakaan siihen että ois mahassa jotain tuntunu ja toivoinkin silloin että toivottavasti on noin rauhallinen synnyttyäänkin, ja onhan se. Alusta asti on heränny korkeintaan kaks kertaa yössä syömään ilman itkua ja nukahtaa saman tien. Samoin mahassa ollessaan liikuskeli illalla yhdentoista aikaa kovasti ja nytkin alkaa nukkumaan noihin aikoihin. Eli jotain yhtäläisyyksiä kyllä löytyy. Ja kaiken kaikkiaan on edelleen rauhallinen niin kuin oli mahassakin

Pääasiassa kokemukset oli hyvät. Mulle tehtiin suunniteltu sektio, joten menin sairaalaan yhden yön etukäteen. Eli sairaalassa olin yhteensä 7 yötä. Kaks ekaa yötä mulla oli huonekaveri, mutta sitten kun se lähti niin seuraava tuli vasta viimeisenä aamuyönä, joten sain olla suurimman osan ajasta huoneessa yksin. Toisaalta siinäkin hyvät ja huonot puolensa, kun telkkariakaan ei ollut niin ois ollu kiva kun ois ollu juttukaveri, mutta toisaalta oli kiva kun sai olla rauhassa ja mieskin pystyi vieraileen tosi vapaasti. Henkilökunta oli tosi loistavaa ja sain kyllä kaiken mahdollisen avun ja tuen. Parempaa ei ois voinu toivoa. Itellä vaan alkoi jotenkin se sairaalaelämä jo ahdistamaan viimeisinä päivinä ja teki kovasti mieli kotiin. Paraneminenkin edisty paljon nopeampaa heti kun pääsi kotiin.

7 viikkoa sektiosta ne alkoi. Aluksi ajattelin että onko tämä jotain uudelleen alkanutta jälkivuotoa kun jälkivuoto oli loppunut ainoastaan viikkoa aiemmin (kestettyään sen tasan 6 vkoa), mutta nyt kuukausi sen jälkeen täytyy todeta että menkat ne oli kun tulivat taas. Ja jukeboksin tavoin kauhistelen tätä vuodon määrää. Tulee mieleen teinivuodet Mut toivotaan että seuraavalla kerralla ei olis enää näin runsaat. Ja olisivat voineet pysyä poissa vielä hetken aikaa (kesän yli ) Niin ja täysimetyksellä mennään koko ajan.

Mulla jäi laitokselle 14 kg:sta puolet ja nyt kolmen kuukauden imetyksen aikana on pudonnut 1-2 kg, eli ei paljon mitään. Vanhat vaatteet ei oikein mahdu. Farkuista ei kannata edes puhua, ulkoiluhousut sentään menee. Niitten suhteen edistyksen huomasi ensimmäisinä viikkoina mutta sen jälkeen mitään edistystä ei ole tapahtunut. Ehkä syynä on tämä aikamoinen herkuttelu, kun poika kuitenkin imuttaa aika paljon että sen suhteen pitäis kyllä laihtua kovastikin, mutta pitää nyt alkaa kovasti ulkoileen kun on kesä Kyllä mä niihin vanhoihin farkkuihin aion vielä mahtua!

Mulle tehtiin suunniteltu sektio viikolla 39+3 perätilan ja hivenen liian (perätilasynnytystä ajatellen) ahtaan lantion vuoksi. Sain pitää poikaa vasta osastolla sitä ennen näyttivät vilaukselta ja antoivat vähän haistaa rintaa heräämössä. Mulla meni heräämössä varmaan n. kolme tuntia kun kohtu ei heti alkanut supistumaan. Kivuliain homma oli tuo kohdun paineleminen viiden minuutin välein. Puudutus oli aika täsmäpuudutus kun varvas alkoi liikkumaan heti kun menin heräämöön ja leikkauksen loppuvaiheessakin sanoin että vähän niin kuin tuo tuntuma alkais jo muuttumaan, mut sanoivat että menee enää pari minuuttia. Mulla varmaan vähän hidasti toipumisen alkua kun menetin verta vähän yli litran ja joutuivat pari pussia laittamaan ja sitten vielä tulehdusarvot nousi muutama päivä leikkauksen jälkeen. Olin sairaalassa viikon kun mulla oli sellasta omituista kipua oikealla puolella ja seisominen oli sen verran vaikeeta että en kunnolla jaksanut hoitaa vauvaa. Mutta heti kun pääsin kotiin niin oli aivan eri olo ja särkylääkkeitäkään en monena päivänä kotona enää ottanu ja kävelyllekin lähdin jo aika pian. Sitten toipuminen oli mun mielestä tosi nopeeta, joka päivä huoamasi olon parantuneen. Vaikeintahan tuossa hommassa oli aina sängystä nousu ja takasi tulo samoin kuin imetys kyljellään. Vauvalle laitetun lonkkalastan vuoksi rupesin kuitenkin imettään jo neljännestä päivästä alkaen istullaan joka oli paljon parempi tuon kivunkin takia.