Annetta

Muakin pelottaa lapsettomuudessa nimenomaan se mahdollisuus, että kaikista hoidoista huolimatta sitä omaa biologista lasta ei sitten tule. Nyt on kuitenkin pieni toivonvire ilmassa, entä jos jossain vaiheessa vaan täytyy luovuttaa ja lopettaa hoidot? Ja osaanko edes irtautua tästä lapsiajattelusta, vai elättelenkö toivoa siitä, että olen yksi niistä kuuluisista "monista", jotka tulee yllättäen luomuna raskaaksi, kun sitä "vähiten odottivat"? En usko, että meille voi käydä noin, koska mä joka tapauksessa aina odotan ja toivon...

Ensimmäiset neljä inssiä meni niin, etten kertonut esimiehelle asiasta mitään. Silloin kyllä sainkin aina sovitettua ultra- ja toimenpideajat niin, että korkeintaan jouduin perumaan osallistumisen johonkin kokoukseen. Neljännen inssin jälkeen päätin kertoa asiasta, koska kertomattomuus aiheutti paljon stressiä, ja pelkäsin esimiehen luulevan, että ramppaan jossain työhaastatteluissa tms. Niinpä kerroin hänelle ja hän oli oikein ymmärtäväinen. Riittää kuulemma tekstari tiedoksi yllättävästä poissaolosta, ja hän voi aina pyrkiä sijaistamaan minua tarvittaessa. Toki helpottaa, että olen sellaisessa työssä, jossa ei juurikaan sijaisia tarvita. Nyt on helpottunut olo, koska ensi kiertoon tulee ehkä pistosinssi, joka tarkoittaa useampia ultria, eikä tarvi keksiä mitään tekosyitä poissaoloille. Me ollaan nyt hoidossa julkisella, joten vastaanottoaikoihin ei juurikaan voi vaikuttaa.

Meillä on lapsettomuutta takana 2,5 vuotta ja tähän asti oon tunnollisesti hymyssä suin onnitellut kaikkia raskaana olevia ystäviä ja tuttavia, kysellyt voinnit, ollut innoissani heidän uutisista, vaikka sydämeen sattuu. Nyt olen vähitellen tullut siihen tulokseen, ettei mun tarvitse olla ihan niin reipas. Toki normaalit onnittelut kuuluu asiaan, mutta tutuntuttujen FB-raskausilmoituksiin ei tarvitse lisätä omia onnitteluita, eikä oo pakko heti ensimmäisenä mahdollisena hetkenä mennä kyläilemään miehen kaverin luokse, jonka vaimo on saanut lapsen. Voin vaikka olla menemättä kokonaan, ja sitten vain todeta myöhemmin, että voi voi sentään kun on ollut kaikenlaisia kiireitä. Eli mä oon toisin sanoen jättänyt vähän "ylisuorittamista" pois. Toki se tarkoittaa sitä, että yhteydenpito tiettyihin raskaana oleviin ihmisiin/pienten lasten vanhempiin on jäänyt vähemmälle. Sen sijaan muutaman läheisemmän ihmisen kanssa olen ollut ihan normaalisti yhteydessä, vaikka he olivat raskaana ja saivat lapsen. Mulla ainakin tässä pätee se, että hyvien ystävien puolesta pystyy olemaan aidommin onnellinen. Se tuli vielä mieleen, että lapsettomat myös kärsii itse siitä, että elämä pyörii oman navan ympärillä, ja tulee helposti loukkaannuttua ihan pienistä jutuista. Kyllähän mekin ollaan normaaleja fiksuja ihmisiä, eikä normaaliin käyttäytymiseen kuuluisi tuollainen. Mulla ainakin vain lisää ahdistusta se, etten "haluaisi olla tällainen ihminen", vaan haluaisin olla sydämellinen ihminen, joka iloitsee muiden onnistumisista. Niin ja joku valitti täällä ystävästä, jonka kuullen ei voi puhua mistään lapsiin liittyvästä ilman suurta reaktiota. Mä olettaisin, että lapsettomanakin ihmisen perusluonne pysyy samana. Eli tämä ystävä vaikuttaa drama queenilta, joka tekee muutenkin asioista suuren numeron. Jos ongelmana ei olisi lapsettomuus, se olisi jokin muu, ja yhtä iso draama olisi silti kyseessä..