Permis

Me ollaan kauppareissuilla luovuttu jo kokonaan rattaista, koska pääsääntöisesti niitä saa työnnellä tyhjänä (vähemmän kätevää ostoskärryjen kanssa). Vintiö joko kävelee kaupassa itse tai pyytää syliin. Sylissä roikottaminen on ajoittain rankkaa ja eipä siinä paljon ostoksia keräillä (siispä käydäänkin aina jos mahdollista koko perhe kaupassa, jotta toinen hoitaa lapsen ja toinen keräilyt), mutta olettaisin sen olevan jonkinlaista turvallisuuden tunnetta: Äidin sylistä on kiva katsella kaupan ihmeitä & ihmisiä, eikä tule tunnetta, että vaahtosammuttimenmittaisena jää isojen ihmisten jalkoihin. Kävely puolestaan yltyy usein juoksuksi ja karkailuksi hyllyjen väliin, mutta ei olla siitä stressattu, sillä perässäjuoksentelu vain innostaa lisää. Pidetään siis sopivan matkan päästä silmällä, eikä kertaakana olla jouduttu lattialleheittäytymistilanteeseen tai huutavaa lasta väkisin pois roikottamaan (sekin varmaan tulee vielä eteen...). Ostoskärryissä hän ei juurikaan viihdy, paitsi ihan joskus autokärryt saattaa kelvata. Omia pikkukärryjä on joissain isoissa kaupoissa kokeiltu, mutta pitkäjänteisyys niiden työntelyyn koko kauppa-ajaksi vielä puuttuu, vaikka ostosten keräilyyn osallistuminen tuntuukin olevan tärkeää. Eilen muuten keksin ihan sattumalta kokeilla uutta hampaiden pesulla: poika sai harjata mun hampaita ja vaihtarina hoidin hänen. Meni kuulkaa tosi vaivattomasti & huomaamatta ja vuoroperiaatteella ei tullut mitään protestointia vaan kunnolla harjatut leegot Välillä töistä palatessa tarttis tosiaan sen huokaisuhetken vaikka lehteä lukien. Meilläkään ei oikein onnistu, koska hoitopäivän jälkeen vanhempien huomiota tietty vaaditaan. Telkkaria yleensä katsotaan aina yhdessä ja jos on menossa lastenohjelma, johon pieni keskittyy, selailen lehteä siinä ohessa "huomaamattomasti". Leikkeihin osallistuessa olen yrittänyt muistuttaa itselleni, että kannattaa olla oikeasti läsnä, sillä lapsi huomaa muuten heti. Eli esim. eilen rakenneltiin legotaloja, enkä puuhannut ohessa mitään muuta. Lapsi vaikutti tosi onnelliselta, eikä niskuroinut & suuttunut kertaakaan, vaikka tornit välillä sortuikin tai palikat eivät meinanneet osua kohdalleen.

Kasvatuskeskustelut ovat musta tosi mielenkiintoisia, varsinkin kun itse kokee olevansa vasta alkutaipaleella tässä vanhemmuuden opettelussa. Aavistuksen vaan harmittaa, jos tämä menee väittelyksi, kun ei näissä asioissa taida kuitenkaan olla yhtä oikeaa vastausta/ratkaisua. Ja tokihan eri mieltä saa olla. Tarttuisin tuohon Kaisla81:n mainintaan, ettei haluaisi turhaan itkettää toista. Ehkä olen tosi herkkä, mutta juuri tuon olen huomannut itselleni olevan kova paikka. Eilen esim. olin 45 minuuttia aivan järkyttävässä ruuhkajonossa kaupassa ja viereisessä jonossa noin yksivuotias itki rattaissa. Omani olisin heti nostanut syliin, jutellut & lohdutellut ja yhdessä olisi katseltu eri juttuja ja ihmisiä ympärillä. Lapsen äiti sanoi rauhallisesti, ettei jaksa pitää häntä sylissä ja kyseli, keräiletkö vain sympatiaa. Lapsi huusi entistä kovempaa...ja mun sydän vuoti verta. Heillä oli myös muuta porukkaa (ystävä ja mahdollisesti isoisä, joka kumartui kerran juttelemaan lapsen kanssa) matkassa, mutta juttelivat niitä näitä keskenään. Meidän pojan voisi "luokitella" todella helpoksi lapseksi. Mutta silti hän on oikea Vintiö ; vilkas, utelias, kaikesta kiinnostunut, sosiaalinen, hymyilevä, helposti innostuva, asioita tutkiva, tempperamenttinenkin. Pääsääntöisesti koen olevani aika tiukka, mutta harmillisen usein mikään ei vaan auta ja olen joutunut mielestän ihan liian usein huutamaan & komentamaan. Superrauhallinen mieheni puolestaan juuri vähän aikaan sitten totesi, ettei ole tainnut kertaakaan joutua hikeentymään lapselle. Uhmaikä on selvästi alkamassa ja toistaiseki kai ämpyröinnit tapahtuu äidille ja äitiä testaten. Päiväkodissa hän on supersuloinen, erittäin pidetty ja ilmeisesti kaikkien suosikki empaattisuudellaan ja hymyllään hurmaava pikkumies. Välillä suorastaan pelottaa, tuleeko hänestä jo pienenä ihailtu, niin että "nousee hattuun" ja kehittyy itsekkääksi & leuhkaksi muita määräileväksi "johtajaksi". (Älkää pitäkö mua hulluna, kun kirjoitan näin. Ihan en meinaa löytää sanoja, mitä tarkoitan.) Onneksi alan ammatilaiset hoitajat ovat tainneet osata käsitellä häntäkin hyvin, sillä vasu-keskustelussa kerrottiin, ettei ole mitään ongemia ja hän on sosiaalinen ja empaattinen (toistan itseäni), mutta pettymysten käsittelyä harjoitellaan. Eli kotonakin supermiehemme heittäytyy surkeaakin surkeammaksi, jos ei saa tahtoaan läpi ja purskahtaa sydäntäsärkevään itkuun. Viimeksi näin kävi viikonloppuna ja kyllä teki tiukkaa pitää pää kylmänä krokotiilin kyyneleiden edessä. Toisaalta meni kuitenkin hyvin, ettei hän lietsonut itseään raivoon, vaan totesi olevansa pahoilla mielin (puhuu jo hyvin) ja pyysi, että äiti lohduttaisi. Siis syli kelpasi, vaikka julma äiti oli kieltänyt tiukasti tahtomansa. Ja nuo samanmoiset hulinoinnit hammaspesuilla, vaatteiden vaihdoissa jne. (ruokailut menee yllättävän vaivattomasti) ovat tuttuja täälläkin. Miehen kanssa ollaan jotenkin otettu ne asiaan kuuluvina. Kun itse väsyy ja hytyy "taisteluun", välillä sitä vaan luovuttaa ja toteaa "anna sitten olla" ja on meillä joskus nukuttu päiväpaita päällä tai pelkissä pikkareissa Omatoimisuuteen rohkaisu kyllä onneksi useimmiten toimii

Kiitos ihanista teksteistä joulukortteihin _NcV_ Noita hyödynnän varmasti!

Hauska tämä nimikeskustelu. En ehtinyt lukea ihan alusta eli lieko ollut jo puhetta, jospa nimet menisi aakkosjärjestyksessä Anna, Benjamin, Cecilia, David, Ella, Felix, Gabriel, Hannu, Into, Jenni, Kaisa, Lasse, Matti, Nina... Siis missään tapauksessa en laittaisi noin omille lapsille, vaan olisihan se kätevää monilapsisisa perheissä. Tietäisi aina ikäjärjestyksenkin

Samaa mieltä Adelitan kanssa Pistää todella vihaksi vakavalla asialla pelleily.

Kuten muutkin ovat todenneet, todella ihana idea Taidetaan lainata, jos tulevaisuudessa saadaan kummipoika (tai toinen oma...).

Täällä mainitut Dennis ja Stella ovat musta aina olleet kivat nimet, mutta meille ei noin "ulkomaalaiset" nimet sovi. Toiseksi nimeksi käyttäisin mielellään hieman ulkomaalaisivivahteisiakin tai wanhanaikaisia kuten August, Wilhelm jne.

Ah, tuosta Leenan kuvasta tuli oikein hyväntuuliseksi Jospa ottaisi itsekin vastaavan kuvan muistoksi, kun äitiyspakkaus on saapunut. (Päätös tuli jo.)

Tämä on kyllä niin mielipidekysymys kuin olla voi Itse vietin lapsuuden ja nuoruuden aivan Helsingin keskustassa (pari sataa metriä Stockmannilta). Katumme oli kuuluisa pimeiden pullojen myynnistä yms. Taloyhtiömme roskiksissa "asui" laitapuolen kulkijoita ja kaikenlaista tuli nähtyä ja koettua jo pienenä. Mutta viihdyimme ihan hyvin ja autottomana perheenä oli kätevää, kun kaikkialle oli lyhyt matka. Kavereiden kanssa leikittiin puistoissa ja porttikongeissa, mutta kyllä meistä silti ihan ihmisiä tuli. Fillarilla ajoin omiin harrastuksiin (ilman kypärää...) kaupunkiliikenteen seassa ja jokainen kadun kulma tunnettiin hyvin. Hiihtämässä käytiin Kaivopuistossa, Seurasaaren jäällä ja Keskuspuistossa asti. Näin äkkiseltään en osaa nimetä mitään, mistä olisin jäänyt paitsi. (Omaa huonetta mulla ei koskaan ollut, kuten laitakaupungin omakotitaloissa asuvilla kavereilla.) Mutta sitten aikuisena muutettiin miehen kanssa pääkaupunkiseudun kehyskuntaan, pieneen maalaiskylään, josta pääsee motaria puolessa tunnissa H:gin keskustaan (30km). Läheiset olivat järkyttyneitä, mutta päivääkään en ole katunut. Meillä on iso talo ja iso tontti. Onneksemme sattui hyvät naapuritkin. Jotenkin on fiilis, että on tilaa hengittää. Töissä käyn kaupungissa ja autoilemme varsin paljon. Isoon kauppakeskukseen pääsee vartissa shoppailuhimoa hoitamaan. Jotenkin odotan ihan innolla pikkuruisen jälkikasvun taaperrusta pihalla ja mahdollisia yhteisiä retkiä metsän siimekseen ja peltojen reunoille. Toki hänen pääsee näkemään pääkaupungin isot talot ja kiireisen meininginkin. Mutta valitkoon sitten itse joskus, mikä asuinpaikka eniten miellyttää. Ja ehkä mekin miehen kanssa wanhuksina muutetaan pieneen, korkeahuoneiseen, isoikkunaiseen kaksioon Töölöön tai Kruunuhakaan, kun ei jakseta enää omakotitaloja ja tonttia hoidella.

Ehdottomasti eniten ärsyttää päivittäinen oksentelu. Aluksi sitä vaan yökkäili & hymyili: jee olen raskaana. Mutta nyt alkaa käydä voimille nää tyhjennykset, varsinkin kun yökkäuskouristukset osuu tyhjän mahalaukun kanssa samanaikaisesti. Jatkuvasti ei pysty masua täyttämäänkään

Ihan tajuttoman ihania kuvia! Kotiinlähtijät on kaikki niin pikkuruisia! Ei jaksaisi odottaa...

Meillä vain molempien äidit elossa, joten tulokas ei pääse isoisiinsä tutustumaan

Meillä ilmeisesti annetaan pojalle kolme nimeä ja tytölle "vain" kaksi. (Ei siis vielä tiedetä, kumpi tulossa.) Miehellä on yksi kaksiosainen nimi, josta vain alkua normaalisti käytetään. Vähän samantapaisen voisin ehkä hyväksyä pojallekin, mutta sitten muista nimistä pitäisi luopua. Tytölle en missään tapauksessa halua kaksiosaista nimeä. Itselläni on kaksi nimeä, eka lyhyt ja toinen aika pitkä + harvoin käytetty.

Me kutsutaan masuasukasta miehen kanssa pääsääntöisesti Itiöksi. Mies kyllä heittää kaikenlaisia muitakin lempinimiä puhellessaan. Ja mä joskus lauleskelen "masu vauvanen - vauva masunen"