ring

Kiitos kommenteista! Muskari on siis nyt jatkunut jo pari kuukautta, ja tuntuu, että se meno menee vaan hullummaksi... Ope on ihan mukava eikä patistele ketään mihinkään väkipakolla, ei siinä mitään, mutta jotenkin tuntuu, että lapset eivät oikein jaksa olla mukana ja innostua. Tai ehkä vain odotan liikoja? Ehkä tilanteeseen ja tunnelmaan vaikuttaa sekin, että ryhmien vaihto on hirveää sähläämistä, kun muskari on koululla, jossa ei ole mitään järkevää paikkaa esim. riisua ja pukea lapsia (paitsi istuskelemalla kiviportailla...) - meitä ennen on pienempien ryhmä ja pääsemme aina aloittamaankin myöhässä, kun pieniä pitää pukea siellä luokassa. Mulle tai meille tuo muskari ei ole sosiaalisen elämän kannalta niin oleellinen, kun tyttö on jo hoidossa ja me vanhemmat töissä. Eikä kyllä ole yhtään tullut sellaista yhteishenkeä ryhmän kanssa, hyvä, kun sanotaan heipat lähteissä... No, kai me kokeillaan vielä kevät, mutta jos ei tunnu kivalta, niin sitten ei väkisin.

Aloitimme muskarin nyt syksyllä juuri vuoden täyttäneen tyttömme kanssa ja muutkin ryhmässä ovat suunnilleen samanikäisiä. Tuntuu, että sessiot ovat yhtä sekoilua, kun lapset (toki ikänsä mukaisesti) ovat kiinnostuneita kaikesta mahdollisesta, paitsi itse asiasta. Soittimia ei oikein vielä tajuta, ja tuntuu, että lähinnä vanhemmat leikkivät ja laulavat ja "retuuttavat" lapsia mukana. Enkä edes oikein tiedä, onko tyttömme kovin innoissaan koko touhusta - tosin samanoloisia ovat muutkin ipanat. Kaipaisin "muskariveteraanien" kommentteja: Kuulostaako tilanne tutulta? Onko odotettavissa muutoksia parempaan suuntaan? Onko sekoilu ja häröily normi 1-1,5-vuotiaiden ryhmissä? Vai olenko vain ylikireä ja liiallista "tehokkuutta" vaativa tosikkomamma? Harkitsemme jo koko touhun lopettamista, kun se tuntuu niin turhauttavalta eikä lapsikaan siitä ole mitenkään liekeissä - vaikka ei protestoikaan kyllä.

^^ & ^ Kannattaa tsekata kotikunnasta, onko siellä minkäänlaista lastenhoitoapua saatavilla. Monessa kunnassa kodinhoitaja voi tulla avuksi tiukoissa tilanteissa. Ja toki miehen, sukulaisten, kavereiden yms. apua kannattaa pyytää ja ottaa vastaan, ennen kuin väsähtää ihan totaalisesti. Tuohon valvomiseen en osaa sanoa oikein mitään muuta kuin, että ehkä kannattaa koittaa sitä, että mies menee yöllä lapsen luo tarvittaessa. Meillä unikouluilu ja vauvan siirtäminen toiseen huoneeseen ovat auttaneet kohtuullisesti. Herätykset ovat vähentyneet selvästi, vaikka on niitä vieläkin. Yöllä tyttö monesti vaan huutelee sängystään koeluotoisesti, josko saisi meidät liikkeelle... Ei se ole edes oikein itkua, vaan sellaista huhuilua tai sitten käskevää karjuntaa.

^ Jostain olen lukenut, että sängyssä voisi oleilla ja leikiskellä päivälläkin, jotta se tulee tutuksi paikaksi. Unilelu voisi auttaa ja sängyssä vaikka äidin käytetty t-paita. Meilläkin nukahdettiin syliin/kantamiseen pitkään, mutta sitten yhtäkkiä vauva alkoi olla väsyneempi iltaisin, ja alkoi nukahtaa aikaisemmin ja samaan syssyyn myös omaan sänkyynsä - tosin vaatii vähän taputtelua, silittelyä yms.

Pakko tulla tänne inisemään. Meillä on nyt kolme kuukautta herätty yöllä 2-3 tunnin välein. Ajattelin, että kiinteät parantaisivat tilannetta, mutta kuukauden verran on nyt niitä vedelty, eikä tehoa ole juuri ollut. Yöllä vauva (nyt siis 6 kk) simahtaa nopeasti, kun saa maitoa, mutta ei vaan enää jaksaisi tätä. Ollaan nyt otettu iltarutiinit käyttöön (puuro, yökkäri, imetys olohuoneessa ja sitten nukkumaan) - eipä tunnu olevan kovastikaan apua tähän mennessä. Pitää ehkä vielä tuota itse nukutusta särmätä, eli antaa jäädä rauhassa itse nukahtamaan. Nyt on yleensä mennyt sillä lailla, että olen antanut pienen kählätä sängyssään aikansa, sitten usein ottanut hetkeksi syliin ja sitten laskenut sänkyyn, jonne onkin pian nukahdettu. Ilmeisesti tuon sylittelyn voisi jättää pois ja tassuttaa sen sijaan. Yöheräilyistä on varmaan osa ihan omaa ylireagointia eli olen napannut vauvan melkein heti syömään, kun on vähänkään siihen malliin puhissut. Nyt vaan sitten pitäisi kovettaa mielensä ja sulkea korvansa ja odotella, josko uni sittenkin tulisi ilman palveluita. Luulen myös, että vauva herää meidän vanhempien yöääniin, peiton kahinoihin yms. Ajattelin, että pääsiäisenä voitaisiin koittaa jonkinasteista unikoulua niin, että mies hoitaisi nukutuksen ja mahdolliset yölliset rauhoittelut. Täytyy myös pohtia, saisimmeko vauvan sängyn ehkä toiseen huoneeseen tai voitaisiinko koittaa sellaista, että vauva jäisi makuuhuoneeseen ja nukkuisimme itse pari yötä toisessa huoneessa. Täytyy miettiä. Toivottavasti heräily vähenee - alkaa olla aika zombi olo pikkuhiljaa, ja miehen työmatka oikeastaan suisti homman raiteiltaan, kun en saanut sen aikana ollenkaan levätä lisää. Ylen sivuilla on asiaa vauvojen nukuttamisesta ja linkkejä.

Oonko käynyt tänne kuittaamassa lopputuloksen? Eli radista huolimatta viikon yliajalla syntynyt tyttönen oli kokoa 50 cm ja 3050 g. Ja itse olin laihtunut n. 10 kg verrattuna raskautta edeltävään painoon. Valitettavasti muutama kg on hiipinyt takaisin, kun ruokavalio on palautunut normaaliksi. Terveys ja jaksaminen oli loistavaa raskauden loppuun asti, ja esim. turvotusta ei ollut lainkaan. Minä siis söin hyväkarpisti ja käytin iltainsuliineja, kun paastoja ei muuten saatu kuriin. Ja d-hoitajan ohjeiden mukaisesti otin välillä "vapaata" ruokavaliosta, lähinnä lomareissuissa ja juhlissa. Nyt vaan pitäisi palata noihin hyviin ruokailutapoihin, mut se on olevinaan niin vaikeaa .

Totesin, että en itse löytänyt mitään järkevää kaavaa paasto- eli aamuverensokerin käyttäytymisestä. Saattoi jopa olla niin, että aamupalan jälkeen arvo oli alempi kuin ennen sitä. Minä söin aikas kurinalaisesti, mutta d-hoitajan neuvojen mukaan esim. juhlissa ja lomalla otin rennommin. Ja vauva pysyi hyvinkin sirona, syntyessään 3050 g.

Kiitos kaikille vinkeistä!

^ Kiitos, täytyypä tskata nuo!

Olisiko kellään antaa vinkkejä, mistä voisi löytyä juhlavaatteita (mekko tms.) tytölle kokoa 50 tai 56? Mun mielestä H&M:llä oli vaan 62:sta alkaen - muualla en ole ehtinyt pistäytyä.

Mulla alettiin käynnistys viikolla 40+2 raskausdiabeteksen takia. Kohdunsuu oli aivan kypsymätön ja "takana", mutta vauva oli kyllä laskeutunut, mikä teki sisätutkimuksista varsin epämiellyttäviä. Kuitenkin käynnistely ja kypsyttely päätettiin aloittaa, vaikka vauvalla ei ollut mitään akuuttia hätää, lapsivesi oli kyllä vähissä. Sain ekana päivänä cytotecia neljän tunnin välein 1/4 tablettia, ei vaikuttanut mitään. Toisena päivänä puolikkaita saman verran, tuloksena jonkin verran kivuttomia supistuksia. Kolmantena päivänä laitettiin emättimeen vissiin neljäsosamuruja. Eikä mitään vaikutusta. Koko tän ajan olin tietty sairaalassa. Seuraavana päivänä pääsin kotilomalle ja yöksi myös. Viidentenä päivänä sain suun kautta puolikkaita tabletteja, samoin kuudentena päivänä, jolloin viimein alkoi kunnollisemmin supistella ja myös lapsivedet, tai mitä niistä oli jäljellä, menivät (mitä sain todistella moneen kertaan hoitajille...). Kohtuulliset supistukset jatkuivat illan ja yön, sain välissä lisää cytotecia. Yöllä supisteli tosiaan mojovasti viiden minuutin välein, se oli aika rankkaa. Sain petidiiniä, mistä ei ainakaan mitään suurta apua ollut, tulipahan vaan pöhnäinen olo. Seitsemäntenä päivänä sain taas emättimeen cytoteceja - annoksesta ei ole hajua - ja supistukset jatkuivat. Loppuiltapäivän tunnin lämmin suihku rentoutti ja vihdoin kohdunsuu oli saatu ns. keskilinjalle ja auki 3 cm. Aloimme jo miehen kanssa toivoa, että josko päästäisiin salin puolelle. En saanut enää lisää cytoteceja, hoitaja vissiin elätteli toiveita, että synnytys lähtisi käyntiin tästä. No, iltaa kärvisteltiin taas supistusten kanssa, mutta ne alkoivat laantumaan. Yötä vasten ei kuulemma sitten otettu oksitosiinitippasynnytyksiä, joten yön olin osastolla. Supistuksia tuli kerran tunnissa tai puolessa, joten nukkuminen oli puolivillaista. Sain yöksi panadolia ja jotain rauhoittavaa, joista ei ollut suurempaa hyötyä. Kahdeksantena päivänä viimein oli jo melko varma salikomennus tiedossa, mutta aamupäivä odoteltiin vielä lääkärin mielipidettä asiasta. Viimein saariin puoltava lausunto oksitosiinitipalla hoidettavaan synnytykseen. Söin kuitenkin lounasta ennen synnytyssaliin lähtöä, ja mieskin kävi vetämässä Hesen pöperöt. Salissa laitettiin heti se oksitosiini tippumaan, samoin antibioottia, kun lapsiveden menosta oli jo aikaa ja tulehdusarvot olivat koholla. Synnytys lähti sitten viimein kunnolla käyntiin - oksitosiinia lisättiin vähittäin, tosin minä en sitä tiennyt, koska ja kuinka paljon ja hyvä niin. Nelisen tuntia kärvisteltiin ilokaasun avulla, mutta kohdunsuu ei vain auennut enempää. Supistuksia tuli noin 5 minuutin välein, välillä useampia yhteen syssyyn. Sitten sain epiduraalin, joka vei osan kivuista pois. Hönkäilin edelleen ilokaasua avuksi ja onnistuin rentoutumaan siten, että tunnin päästä epiduraalin laitosta olin 9,5 cm auki ja kohtu alkoi puskea vauvaa ulos. Odoteltiin vielä puolisen tuntia - ajattelin, että kestän kyllä sen paineen, kun se sitten paremmin avaa ja valmistaa paikkoja vauvan tulolle. Ponnistusvaihe kesti 20 minuuttia ja vauva oli tulossa naama ylöspäin ulos, joten eppari leikattiin homman nopeuttamiseksi. Ja sitten meidän rinsessa viimein syntyi! Varsinainen synnytys kesti siis 6 tuntia. Koska kyseessä oli eka lapsi, en osaa verrata supistuksia. Olihan ne kivuliaita, mutta ei kuitenkaan kivunlievityksen kanssa mahdottomia. Viikon sairaallassaolo käynnistelyn takia oli henkisesti tosi rankka, mutta itse synnytys ei ollut kovin kamala ja kaikki meni ihan "normaalisti". Kaipa sillä oksitosiinillakin pyritään jäljittelemään tavallista synnytystä mahdollisuuksien mukaan ja mun tapauksessa se tuntui toimivan. Edit. typoja

Meilläpäin ei käydä tutustumassa sairaalassa, vaan valmennus on netissä. Vähän älytöntä, mutta hyvänä puolena on, että sen voi sitten katsoa uudestaan, jos miettii jotakin asiaa. Minä olen käynyt mammajoogassa ja kotona mammajoogannut dvd:n mukana, ja näistä olen saanut joitakin asentovinkkejä sekä hengitys- ja rentoutumisopastusta. Lisäksi olen poiminut netistä ja kirjoista joitakin vinkkejä, joita voi kokeilla, jos siltä tuntuu. Miehen kanssa ollaan jonkin verran käyty synnytystä läpi, ja varmaan vielä keskustellaan lisääkin. Ystäviltä olen myös kuullut erilaisia kokemuksia ja vinkkejä, joista on ainakin se hyöty, että on laajempi käsitys siitä, mitä kaikkea voi tapahtua ja miten asiat sujuvat. Mitään suunnitelmaa en ole tehty, mennään tilanteen mukaan ja koitetaan muistella näitä kerättyjä oppeja. Ja kassi on pakattu ja muuten olen koittanut henkisesti valmistautua koitokseen.

Taysissa on, vain isä ja sisarukset saavat tulla vierailemaan. Näin siis ohjeistus, en sitten tiedä käytännöstä, kuinka tiukkaa tuo on.

Äitiyspolilla oli lappu, että vierailemaan sekä synnyttäneiden osastolle että synnytystä odottavien osastolle pääsevät vain lapsen isä ja sisarukset sikainfluenssan takia. Tiedä sitten, kuinka tarkkoja tuosta ollaan.

Mä en tod. kykene tuohon peukalojuttuun, mutta oonpahan muuten vaan levitellyt ceridalia kriittisille kulmille. Toi vesialtaaseen pakoilukin kuulostaa kyllä ihan toimivalta .