Sippura

Mä jännitän myös tätä. Eka synnytys kesti 4,5 tuntia. Sairaalaan on meiltä kyllä lyhyt matka, mutta jännitän lähinnä sitä, että pitää ehtiä odottaa hoitajaa esikoiselle.

Mulla yks kaveri otti herneen nenäänsä siitä, etten antanut hänen tulla vierailulle, vaikka raskausaikana oli tästä ollut puhetta. Peruin hänen tulonsa sen vuoksi, että lapsemme oli juuri joutunut lastenosastolle hoidettavaksi ja halusin tätä shokkia selvitellä kahdestaan mieheni kanssa. Tällä toisella kertaa olen sen verran viisaampi, että olen kaikille kysyjille infonnut jo etukäteen, ettemme ota vieraita vastaan sairaalaan. Tosin eipä sinne saisi kauheasti tullakaan.

Jos ei aikuisilla ole mitään erityistä toivetta, niin yleensä jotain lahjakorttia esim. vanhemmilleni elokuviin, teatteriin tai ravintolaan yhteinen lahjakortti tai sitten johonkin hoitoon tai hierontaan omat lahjakortit. Myös lehtitilaukset ovat olleet hyvä vaihtoehto välillä. 8-vuotiaalle kummitytöllekin annan tänä vuonna lahjakortin. Toivoo usein vaatteita, mutta vaatemaussa on niin vaikea pysyä perässä, että ostin lahjakortin vaateliikkeeseen ja saa sitten itse valita mieluisen vaatteen. Voisin myös kuvitella antavani vielä pienemmillekin lapsille lahjakortin, jos tiedän, että lahjavuori on joka tapauksessa luvassa isovanhemmilta jne. Esimerkiksi oma neitimme sai viime vuonna niin paljon lahjoja, ettei jaksanut innostua kaikkien avaamisesta. Riitti, kun avasi kolme-neljä lahjaa ja alkoi niistä paljastuneilla leluilla jo leikkiä. Itse olisin mielelläni ottanut osan lelujen sijaan esim. lahjakortin lastenvaateliikkeeseen.

Eetu, 3 kpl (2-4v.) Aku, 3 kpl (0-1v.) Niklas 3 kpl ( 4-7v.) Elli 2 kpl (4v) Ella 2 kpl (5v) Akseli 4 kpl (0-5v.) vielä lisäys Nämä nyt äkkiä tuli mieleen.

Mulle on ollut kohtalaisen helppoa ottaa apua vastaan, sitten kun siihen opettelin. Alussa tosin taistelin vastaan sitä tunnetta vastaan, joka avun vastaanottamisesta tuli eli koin olevani laiska tai huono, kun en pysty hoitamaan lastani itse, vaikka varmastihan kaikki muut siihen pystyvät. Mummulleni joskus valitin, että kun väsyttää ja tarvis taukoa, muttei kehtaa ottaa apua vastaan, kun on vaan yksi lapsi. Mummu tokas, että ei tietenkään ole edellytys pärjätä yksin. Ennenkin on porukalla kaikki lapset hoidettu eikä hänkään ole äitinä koskaan ollut yksin, vaikka onkin 11 lasta saanut. Aloin ajatella asiaa ja totesin, että varmastihan lapsenikin voi paremmin, kun minä voin paremmin ja siten aika yhdessä lapsen kanssa on laadukkaampaa, vaikka sitten välillä olisimmekin erossa toisistamme. Helpommin tosin avun ottaa vastaan sukulaisilta kuin ystäviltä enkä osaa oikein sanoa, mistä tämä johtuu. Itse olen ennen omaa lastani tarjonnut/ja ollut apuna sekä sukulaisille että ystäville. Mutta tiedän kyllä yhden ystäväni, joka edelleen kahden lapsen kanssa potee joka kertaa huonoa omatuntoa, kun joku muu hoitaa hänen lapsiaan kuin hän itse. Myös silloin, kun hän käy vaikka kaupassa yksin ja miehensä on lasten kanssa. Eli voitte varmaan arvata, ettei perheen ulkopuoliset ihmiset kovin usein heidän lapsiensa hoidossa auta. Ja tämä ystäväni on kyllä toisinaan tosi rikki. Itselläni sentään tuo miehen osallistuminen lapsenhoitoon on ollut alusta asti itsestäänselvyys.

Meillä ollaan välillä useampikin päivä putkeen neljän seinän sisällä, kun en jaksa taistella lapsen kanssa vaatteiden pukemisesta. Ja näin raskaana ollessa olen kyllä alkanut luistamaan välillä muistakin asioista juuri samasta syystä, eli ei vaan jaksa aina uhkaikäisen kanssa taistella. Saa esimerkiksi välipalalla mielestäni turhan usein keksiä tai pullaa tms. vaikkei ole mitään erityistä syytä. Ja omaa laiskuuttani annan lapsen katsoa joinain päivinä liikaa lastenohjelmia, kun en jaksa keksiä tekemistä tai haluan lukea lehden rauhassa.

Kyseli, kyseli. Ja juuri sen vuoksi hän on mielestäni tehnyt itsestään tämänkin aiheen suhteen ns. vapaata riistaa. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Jos tuo oman parisuhteensa ja kihlautumisensa jne. itse julkisuuteen, pitää kestää kyselyt, jotka asiaan liittyvät. Jos lapsettomuus on arka paikka, kannattaa vähän sitten miettiä, miten sitä huomiota elämäänsä ylipäänsä hakee.

Meillä tyttö (2,5 v) menee iltaisin nukkumaan n. 20.30 ja herää siinä seitsemän aikoihin ja päiväkotipäivinä joudutaan herättämään puoli tuntia aikaisemmin. Nukkuu päiväunia vähän vaihtelevasti 1-1,5 tuntia ja toisinaan jää kokonaan väliin, kun on ensin reilu tunnin verran yritetty nukuttaa. Varsinkin jos herääkin aamulla vasta lähempänä kahdeksaa, niin päiväunille ei kyllä ihan helpolla saa nukkumaan. Olen kyllä jo asennoitunut siihen, ettei välttämättä enää kauaa nuku päiväunia, vaikka kovasti sitä toivoisin nyt, kun kohta on vauvakin tuossa.

Meillä aloiteltiin saunassa käyminen joskus puolen vuoden iässä ja niinkuin monella muullakin, kylpyamme mukaan ja lelut. Löylyä ei aluksi heitelty ja lämpöäkin oli vähemmän kuin normaalisti. Mennään koko perhe ja sitten vähän tilanteen mukaan toinen pesee nopeasti ja lähtee muksun kanssa pois ja toinen saa jatkaa kovemmilla löylyillä ja pitemmän kaavan mukaan. Sama kuvio toimii edelleen, tosin tyttö tykkää käydä saunassa vaan heittämässä meille löylyä ja sitten haluaa kylpeä ammeessa pesuhuoneen puolella. Välillä piipahtaa taas saunaan ja sitten kylpemään. Meillä on siis lasinen saunan ovi, joten näköyhteys pieneen kylpijään on koko ajan. Saunomisen mainitseminen saa kyllä yleensä neidin riisumaan vaatteensa saman tien, mutta tosiaan tykkää enemmän siitä kylpyhetkestä eikä niinkään saunomisesta. Uimahallissa käydessä ei esimerkiksi halua saunaan lainkaan, koska hallien saunat tuntuvat olevan yleensä aivan liian kuumia.

Voi varmasti jostain kastemekon lainatakin. Meillä on käytössä suvusssa yli 70 vuotta kiertänyt kastemekko, joka jatkaa kulkuaan. Ja jos sitä ei olisi, olisin varmaan ostanut mekon omaksi ja pistänyt lapsien kautta kiertoon. Jos ei ole tarvetta mekkoa säästää muistona tai jättää perinnöksi, niin ei kannata ostaa omaksi. Ristiäisethän voi järjestää ihan heti, kun siltä itsestä tuntuu. Suositushan on, että kahden kuukauden kuluessa (kun nimi pitää ilmoittaa maistraattiin), mutta suositusta sille, kuinka aikaisin, ei taida olla. Itse olen pukeutunut ristiäisiin vuoden ajasta riippuen monen väriseen vaatteeseen. Viimeisimmät olivat jonkun aikaa sitten ja ylläni oli mustat suorat housut ja mustavalkoinen pusero (jossa musta oli enemmistönä). Valintaan kylläkin vaikutti se, ettei moni muu vaate olisi mahtunutkaan nyt. Ihan kokomustaa en kuitenkin näkisi ristiäisvaatteena.

Mieluummin kai kuitenkin läheinen sukulainen kummiksi kuin etäinen ystävä, joka ei todennäköisestikään pysy lapsen elämässä mukana aktiivisesti. (Tosin ei lähisukulaisuuskaan tae ole). Ja jos tosiaan tiedät, että ystävilläsi on paljon kummilapsia ja he tuskailevat asian kanssa, ei kannata ottaa riskiä ja pyytää heitä siitä huolimatta. Olen törmännyt kaveripiirissä siihen, ettei kummipyyntöön ole kovin helppo vastata kieltävästi ja monesti koetaan helpommaksi suostua kuin miettiä kaverin reaktiota kieltäytymiseen. Ja sitten valitettavasti kummius voi jäädä vähän etäiseksi. Riippuen siis siitä, mitä kummilta jatkossa odotat, niin sen mukaan kannattaa valinta tehdä.

Meillä tapahtui liikkumiset aika nopeaan tahtiin. Ryömimisvaihe jäi kokonaan väliin ja konttaamaan lähdettiin reilu 6 kk:n iässä. Aika pian sen jälkeen myös opittiin seisomaan tukea vasten ja itseasiassa istumaan vastaan sitten. Ensimmäiset askeleet ilman tukea 9,5 kk:n iässä ja ennen vuoden ikää jo juostiin. Mutta... puhe kyllä jäi sitten jalkoihin. Äitikin taidettiin sanoa vasta 15 kk:n iässä, sitä ennen tuli vuoden vanhana muutama sana, muistaakseni auto, isi, kukka ja kakka. Jotenkin olen ajatellut asian niin, että lapset kehittyvät siinä tahdissa mikä kullekin sopii. Jotain taitojen kehittymistä voi varmasti hieman edesauttaa vanhemmatkin, mutten usko, että mitenkään erityisen paljon. Kuvittelisin myös, että isokokoisemmat lapset voivat lähteä hitaammin liikkeelle juurikin sen koon vuoksi esim. pitkät vauvat. Ja toisaalta, jos lasta pidetään paljon sitterissä tai vaunuissa, niin eihän siinä ole samalla tavalla mahdollisuutta lähteäkään liikkumaan.

Meillä esikoinen on 2,5-vuotias vauvan syntyessä ja jatkaa päiväkodissa. Hän aloitti sen syksyllä ja on muutenkin käynyt siellä vain pari kertaa viikossa, kun saimme mieheni kanssa työaikajärjestelyillä hoidettua asian näin. Tulimme molemmat myös siihen tulokseen, että jos tyttö siellä viihtyy ja homma sujuu, niin saa jatkaa päiväkodissa samalla systeemillä myös vauvan synnyttyä, tosin hiukan vielä lyhyempiä päiviä kuin töissäollessani. Ja hyväksi on päiväkotikokeilu osoittautunut. Toki vaihtoehtona olisi joku kerho tms. harrastus pari kertaa viikossa, mutta hankalaksi tämän taas tekee se, että meilläpäin on vaikea keskellä kautta päästää enää kerhoihin mukaan, kun lapsiperheitä alueella asuu tosi paljon. Vuosi sitten haimme muskaripaikkaa näin kesken kauden ja jouduimme käymään kauempana, mutta se ei siinä vaiheessa haitannut. Vauvan kanssa en vaan jaksa lähteä pahimmassa tapauksessa toiselle puolelle kaupunkia kerhon takia. Meilläpäin ei myöskään jostain syystä löydä puistoista minkäänikäistä seuraa lapselle, joten koen, että päiväkodissa lapseni saa edes sen pari kertaa viikossa oman ikäistään seuraa. Oman jaksamisen kannalta koen tämän hyväksi ratkaisuksi ja jos itse voin hyvin, niin olen silloin parempi äiti lapsilleni. Kun esikoinen oli vielä ihan vauva, olin varma, että ratkaisuni olisi jotain muuta, mutta niin se elämä opettaa. Toki edelleenkään en pitäisi lastani joka päivä työpäivän mittaista päivää missään hoidossa, jos olisin itse tai mieheni olisi kotona.

Meilläkin on tämä sama ajatus ja sattumalta esikoisen kummeina ovat mm. veljeni ja hänen vaimonsa, molemmat omista syistään. Ja samoin nyt toisen kohdalla serkkuni mies pyydettiin kummiksi ihan omana itsenään eikä siksi, että hän sattuu olemaan naimisissa serkkuni kanssa.

Mulla myös tuo Jere ja Aaro jäävät käyttämättä samoista syistä. Tai siis Jere tuon Karalahden osalta.

Mä taidan olla kasvatuksessa enemmän tiukkis äiti kuin rennompi versio. Ainakin olen tosi tarkka siitä, että lapsi oppisi käyttäytymään hyvin muiden lasten kanssa. Ja tätä on pyritty opettamaan aika pienestä asti. Ulkona leikkiessä tietenkään ei viedä kenenkään kädestä leluja, ketään ei satuteta ja keinuihin päästetään välillä muitakin, jos on ruuhkaa ja liukumäessä mennään yksi kerrallaan. Yleisissä puistoissa olen huomannut, että silloin harvoin, kun siellä muihin äiteihin törmää, niin säännöt tuntuvat olevan muillakin aika lailla samat ja toiset äidit puuttuvat lastensa tekemisiin. En muista, että toisen äidin tai isän olisi tarvinnut komentaa meidän neitiä tai vastaavasti minun olisi tarvinnut komentaa toisten lapsia, kun vanhemmat ovat olleet aika valppaina oman jälkikasvunsa tekemisistä. Ongelmana on ollutkin oma taloyhtiö ja naapurin lapset. Lapset, jotka usein leikkivät samaan aikaan ulkona meidän kanssa, leikkivät nimenomaan ilman vanhempiaan. Toki ikääkin heillä on enemmän kuin meidän neidillä, mutta nuorimmat ovat 3-4-vuotiaita ja heidän kanssaan on välillä todella hankalaa. Tätä vanhemmat lapset osaavat pääsääntöisesti leikkiä fiksusti ja silloin harvoin, kun on tarvetta puuttua, he uskovat myös minua. Näiden nuorempien naapurin lasten kanssa taas homma ei toimi lainkaan. Päivittäin tulee tilanteita, joihin pitää puuttua ja minua ärsyttää se sen vuoksi, että voisivathan heidän vanhempansa sen verran vaivautua tulemaan ulos, että huolehtisivat omistaan. Parilla tytöllä erityisesti on tarve ns. pomottaa meidän neitiä ja yrittää viedä hänen lelujaan tai määräillä hänen tekemisiään. Aika tiukkaan sävyyn olen joutunut asioihin puuttumaan ja joskus todella ilkeästikin. Eikä tunnu menevän asiat siltikään perille. En myöskään koe, että on minun velvollisuus jatkuvasti puuttua tällaiseen. Mieheni mielestä asian kanssa pitää mieluummin vain yrittää elää kuin ottaa asia puheeksi naapurien kanssa (jotta naapurisopus säilyy). Olen kuitenkin miettinyt, että mitä sitten, jos jommalle kummalle näistä ns. riiviöstä sattuisi jotain ikävää ulkona. Kuka kantaa vastuun? En todellakaan minä. En tiedä sitten missä iässä yleensä vanhemmat kokevat lapsensa olevan niin kypsiä, että pärjäävät yksinään ulkona niin, ettei vanhemmilla ole lapsiinsa näköyhteyttä tai kuuloetäisyyttä.

Tässä syksyn mittaan on neiti (2v) alkanut kiinnostua mun kahvittelusta. Juon ehkä kerran viikossa jonkun erikoiskahvin. Oon pari kertaa antanut teelusikalla maistaa, mutta enempää ei ole tarkoitus moneen vuoteen antaakaan. Ehkä sitten teini-iässä saa oikein juoda kahvia, jos haluaa. En oo kovin tarkkaan edes asiaa miettinyt.

Nämä kyseiset kummit asuvat vielä samassa kaupungissa meidän kanssa, joten välimatka ei ainakaan asiaa heidän kannaltaan hankalaksi tee. Kakkosen sylikummi asuu meistä todella kaukana ja jo kummiksi pyytäessä sanoin, ettei ota stressiä asiasta. Joten Burberry, sinuna en olisi huolissani asiasta. Uskon, etteivät lapsen vanhemmatkaan odota sinulta enempää, kun välimatka on tuo.

Ihan perushyvää palvelua olen saanut molemmissa raskauksissa. Ongelmana on vaan ollut se, että molemmilla kerroilla oma terkkari on vaihtunut pariinkin otteeseen sijaisuuksien tms. juttujen takia. Sillehän taas neuvola ei tietysti voi mitään, mutta on se vähän hankaloittanut asioiden hoitoa, kun on joutunut jotain juttuja selvittämään useaan otteeseen. Ja sit toisaalta eri terkkojen suhtautuminen asioihin on erilaista. Esim. molemmissa raskauksissa minua alussa vaivannut järkyttävä oksentelu ei toisilla herättänyt mitään tunteita ennen kuin siinä vaiheessa, kun syyllistettiin minua roimasta painonpudotuksesta ja syömättömyydestä ja toiset suhtautuvat asiaan alusta asti ihan vakavasti ja ymmärsivät, etten minä voi asialle itse juuri mitään. Esikoisen kanssa neuvolakäynnit sujuivat hienosti ja kysymyksiin vastattiin ja ongelmiin selvitettiin ratkaisuja. muoks. Raskausajan työssäkäynti ja työhön liittyvät ongelmat (lähinnä työnkuvaan liittyvät) eivät oikein neuvolan kautta selvinneet. Esim. voiko missään vaiheessa raskautta ampua turvallisesti tms.

Itse kuulun kirkkoon ja mieheni ei, mutta yhteinen päätös oli kastaa lapset ja pyytää kummit. Tosin ei se kummin tehtävä meille ole mitenkään kristillinen... kastaminen on lähinnä hieno seremonia, jossa annetaan nimi ja sen jälkeen juhlitaan uutta suvun jäsentä. Kummin tehtäväksi jää olla läheinen aikuinen lapsen elämässä (toivottavasti). Lahja-automaatteina emme kummeja missään nimessä pidä, mutta toivomme toki jotenkin muistavan lapsen merkkipäivät. Harkitsimme alunperin nimiäisiäkin, mutta totesimme, että tällä tavoin ei tarvitse selitellä ihmisille niin paljon asiaa.

Niin, juuri. Meillä on esikoisen neljästä kummista kaksi juuri tuollaisia pettyneitä ihmisiä, jotka kostavat lapselle sen, etteivät ole tyytyväisiä vanhempien valintaan. Kyllä kaduttaa, että tuli pyydettyä kumpaakaan kummiksi. Toinen ei nimittäin ole ristiäisten jälkeen ollut missään tekemisissä lapsen kanssa ja toinen muisti vielä kortilla ekoilla synttäreillä, mutta sen jälkeen on ollut hiljaista.

Esikoisen ristiäiset pidettiin mun vanhempien luona, kun haluttiin kotoisa tunnelma eikä omassa kodissa ois tila riittänyt. Kun silloin oli vielä kesäaika, niin oli mukava päästä ulos kahvittelemaan. Kakkosen ristiäiset pidetään kuitenkin seurakuntakodissa, kun edelleenkään ei omassa kodissa ole riittävästi tilaa, mutta nyt kahden lapsen kanssa on helpompi pitää tilaisuus mahdollisimman lähellä kotia.

Osittain oon kyllä tässä asiassa samaa mieltä, vaikken itse olekaan koskaan miettinyt, miksi jouluna lahjoja annetaan. Kyllähän siis koulussa on Jeesuksesta puhuttu, mutta meidän perheessä ei koskaan Jeesukselle mitään uhrattu, vaan lahjat on itsekkäästi jaettu perheenjäsenille. Ja toisaalta, minulle on aivan sama miten kukin joulunsa viettää. Meillä on aina ollut sekä kristillisiä että pakanallisia perinteitä joulunvietossa, mutten toisaalta koe olevani enää ns. uskovainen enkä kyllä sitä toistakaan ääripäätä. Itse olen vaan kokenut tuota selittelyä kovasti ja sitä, kuinka ollaan niin kristittyä että, mutta sitten pakanallisia juttuja tehdään ihan sen mukaan, mitä ketäkin miellyttää. Olen ollut aikanani aktiivinen seurakuntanuori ja oppinut ymmärtämään ihan ev.lut.kirkon sisällä sen, kuinka uskonnot sinällään ovat pahasta ja niiden varjolla voidaan olla äärimmäisen epäsuvaitsevia ja ilkeitä. Olen voinut olla oma itseni vasta sitten, kun tajusin lähteä noista piireistä pois. Seurakunnat tarjoavat ihmisille monta hyvää juttua, mutta liian kiinteästi ei hommassa kannata mukana olla.

Esikoisen nimi oli valmiina aika alussa raskautta. Plussaamisen jälkeen alettiin asiaa pohtia ja tytölle keksimme heti nimen, josta molemmat tykkäsimme. Pojan nimeä mietimme loppumetreille saakka ja sopivan vaihtoehdon lopulta löysimme. Itselläni oli montakin nimeä molemmille sukupuolille, joista pidin, mutta mies ei meinannut millään kelpuuttaa mitään poikien nimiä. Tyttö tuli ja valitsemamme nimi sopi täydellisesti. Tällä toisella kertaa nimivaihtoehto tytölle saatiin päätettyä puolessa välissä raskautta, kun asiaa enemmän ajateltiin. Pojalle ei ole taaskaan mies kelpuuttanut mitään nimeä. Esikoisen aikana valittu nimi pojalle ei tällä kertaa käy, koska naapurin vallaton poika on samanniminen. Luulen, että sitten, kun sukupuoli selviää ja jos saamme tällä kertaa pojan, niin nimi päätetään varmaan aika viime tipassa. Itselläni on yksi nimi mielessä ja sanoinkin miehelle, että sen saa luvan kelpuuttaa, jos ei ristiäisiin mennessä ole osannut päätöstä tehdä. Esikoisen nimi selvisi ystäville ja sukulaisille vasta ristiäisissä, mutta tällä kertaa on tarkoitus alkaa käyttää vauvalla nimeään heti, jotta esikoinen saa käyttää oikeaa nimeä eikä tarvitse kutsua aluksi vauvaa vaan vauvaksi. Tosin, jos vauva on poika, niin sitten varmaan käy niin, että nimi selviää kaikille vasta viime tipassa. Kovin läheisen ihmisen nimeä emme kutsumanimeksi lapselle antaisi emmekä naapuruston lapsien nimiä. Emme kumpikaan pidä ajatuksesta, että lapsen nimessä olisi alusta asti etuliite pikku-. Ehkä myös osittain siksi tuo naapurinpojan nimi hylättiin vaihtoehtona meidän lapselle, vaikkei poika niin rasittava olisikaan.