Sippura

Kaverillani on tytär nimeltä Aleksandra ja toisella kaverilla Aada. Nämä olisivat mielestäni olleet ihania nimiä tytölle, mutta jäivät käyttämättä. Päätimme jo raskauden alussa lapsellemme nimen, tytön nimeen olin tosi ihastunut ja miehenikin tykkäsi. Raskauden lopulla oli sitten työkaverin ristiäiset ja heidän tytölleen tuli nimeksi meidän ihastelema nimi. Kun saimme kuin saimmekin sitten tytön, niin päätimme, että annamme tuon nimen meidänkin tytölle joka tapauksessa. En ole kuitenkaan vapaa-ajalla juurikaan tuon työkaverin kanssa tekemisissä, joten tuskin haittaa lapsille sama nimi.

Niin muakin riipaisee, vaikka se on jo sanottu.

Meidän neiti 1 v 4 kk ei puhu selkeitä sanoja vielä juuri lainkaan. Ensimmäinen sana oli kukka muutaman päivän ennen 1-vuotissynttäreitä. Sen jälkeen, juhannuksena tuli äiti, jota toistettiin muutaman päivän aikana useaan otteeseen, nykyään ei kumpikaan näistä sanoista ole käytössä. Vaikka kukkaa hoettiin pitkin kesää, kun ulkona niitä kovasti näkyi. Nyt oikeita sanoja on pupu (lempilelu on pupu), pappa ja isi ja loput "sanat" ovat alku- tai lopputavuja. Leipä on pä, vaippa on pa, mutta puuro on puu ja muumi on muu ja toisaalta taas paita on myös pa sekä napa on pa. Kissan kohdalla pääsee sellainen miuan kaltainen äänne ja koira on wuf. Aika hyvin siis ymmärretyksi tulee oman kodin lisäksi myös mummulassa. Jotkut vieraat ovat hämmästelleet tytön sanojen vähyyttä, mutta itse en ole vielä huolissani. Meilläkin kävely lähti vähän reilu 9 kk:n iässä ja tuo liikkuminen varmasti vie sanojen oppimiselta aikaa, kun on opeteltu kiipeämään puolapuilla, hyppimään trampoliinilla ja kävelemään puomilla ja juoksemaan lujaa.

AutoBild -lehti testasi aikoinaan kolmen turvaistuimen mahtuvuutta eri automalleissa ja hyviä malleja olivat mm. VW Touran, Citroen Berlingo ja nuo Miuccian mainitsevat Picassot sekä Renault Espace. Useita muitakin oli, mutta nämä pistin itse mieleen. Eli taitaa yleensäkin sellaiset korkeat mallit olla hyviä, ei niinkään muuten kookkaat autot.

Meillä siirtyi aika nopeasti omaan huoneeseen, kun pinnasänky ei olisi mahtunut hyvin meidän makuuhuoneeseen. Nukkui siis aluksi sellaisessa ensisängyssä ja kun alkoi kääntyä alle kolmikuisena, niin siirrettiin pinnikseen ja omaan huoneeseen. Meidän perheellä tämä on sopinut. Kaikki saavat nukuttua pääsääntöisesti hyvin, koska itsekään en ole sitten enää reagoinut niin herkästi jokaiseen äännähdykseen.

Laitoin nyt vastauksen aktiivisten kummien osalta. Tytöllä on neljä kummia, joista kahta hän näkee lähes kuukausittain joissain merkeissä. Kummit muistavat merkkipäivinä lahjoin ja muuten ihan vaan olemalla läsnä ja leikkimällä. Varmaan sitten lapsen kasvaessa käyvät jossain lastentapahtumissakin ja ottavat yökylään. Tällainen luonteva yhteydenpito on mielestäni ihan riittävä. Kummeilla on kuitenkin itsellä pieniä lapsia ja etäisyyttäkin meihin hiukan. Toiset kaksi kummia vastaavasti eivät ole missään tekemisissä lapsen kanssa, mikä on sinänsä harmi, mutta eihän ketään voi siihen pakottaakaan. Kyseessä on miehen sisarukset ja oletin kyllä, että kummius merkitsisi heille muutakin kuin titteliä, mutta aina ei vaan voi mitään. Itse en heitä olisi kummeiksi halunnut, mutta mies ei voinut mielestään pyytää ketään kavereitaan ns. sisarustensa ohi.

Ja viimeisimpänä taitona, tällä viikolla osallistui haravointiin kaksi kertaa omalla pikku haravallaan. Laittoi jopa kottikärryn kyytiin äidin kanssa lehtiä, vaikkakin taisi sinne osua 1-3 lehteä kerralla.

Mulla onkin ehkä se vikana, etten varsinaisesti kaipaa sitä vertaistukea, vaan ihan oikeasti aikuisten juttuja. Sen takia sitä kuvitteli, ettei lapsen tulo elämää häiritsisi lapsettomia ystäviä/kavereita, koska kaipaan edelleen muitakin puheenaiheita elämääni. Mutta kyllä, silti olen etsinyt uusia tuttavuuksia/keskustelukumppaneita ihmisistä, jotka ovat samassa tilanteessa noin perhettä ajatellen. Olen nimittäin ajatellut, että muidenkin mielestä on kiva keskittyä aikuisten juttuihin aikuisten kanssa, kun arki muuten pyörii lapsen ympärillä.

Meidän neiti tulee olemaan 2 v 2kk , kun palaan töihin ja laitan tytön päiväkotiin. Eli siihen on vielä aikaa.

Aamupalan syön samaan aikaan lapsen kanssa, mutta itse syön voileipiä ja lapsi puuroa (ainakin toistaiseksi on kelvannut). Lounaalla syön samaa, samaan aikaan. Välipalaa en itse syö tai juon vaan teen/kahvin/kaakaon neidin päiväunien aikaan. Päivällistä syön samaan aikaan, mutten en aina samaa, koska en aina välttämättä syö toista lämmintä ruokaa. Iltapuuron tyttö syö myös yksin, koska syön iltapalaa vasta myöhemmin. Mies ei työpäivinään ehdi meidän ruokailurytmiin, mutta vapaapäivinä syö yleensä lounaan ja päivällisen samaan aikaan ja samaa ruokaa. Toivon, että jatkossakin olisi vähintään yksi yhteinen ruokailuhetki päivässä.

Tiedän tunteen tosiaan. Itsellä hävisi kaverit tehokkaasti raskauden myötä. Olin pitkään kotona neljän seinän sisällä, koska olin niin huonossa kunnossa, etten jaksanut kävellä edes joka päivä postilaatikolle asti. Äitini kävi usein auttamassa, kun mies oli töissä. Kavereilla ei ollut aikaa... Kyselivät kyllä kylään minua toisinaan, koska eivät työpäivän päätteeksi jaksaneet lähteä mihinkään. Kun raskauden puolivälissä olin fyysisesti taas paremmassa kunnossa, olisin kovasti kaivannut kavereita lähtemään kanssani ulos, kun vielä oli mahdollista. Aina oli jotain muuta ja todettiin, että mennään myöhemmin. No, sitten sain lapsen ja ne ekat kuukaudet kaverit soittelivat, että koska voisi vauvaa tulla katsomaan. Mulla oli aikaa ja sanoin, että ihan silloin, kun heille sopii. Lapsi on nyt yli vuoden vanha eikä ole vieläkään suurin osa kavereista käynyt vauvaa katsomassa ja harvalla on aikaa ollut lähteä kahville, elokuviin tai vaikka baariin, vaikka minulla on jo viimeisen puolen vuoden aikana ollut todella monta tilaisuutta lähteä illaksi ulos. Muilla kavereille ei ole lapsia ja olen kyllä ollut valmis järjestämään tapaamisia niinkin, ettei lapsi ole aina mukana. Ei vaan ole yhtäkkiä ollut aikaa. Kun välillä itse soitan ja kysyn kuulumisia, niin tuntuu, ettei kavereilla ole mitään sanottavaa. Lapsen myötä en ole uusia kavereita juuri saanut, vaikka yrittänyt olen. Naapurustossamme on paljon pieniä lapsia ja olenkin yrittänyt tutustua näiden vanhempiin, mutta jostain syystä keskustelu tyrehtyy aina nopeasti. Naapurin mies on ainoa, jonka kanssa sekä minä että mieheni olemme olleet lapsen myötä enemmän tekemisissä (ei kuitenkaan niin paljon, että voisimme kutsua kylään, koska vaimo ei tykkää meistä). Minullakin siis puhelimen soidessa, tiedän jo katsomattakin, että siellä on äitini. No, vaikka voinkin sanoa olevani todella yksinäinen, niin on minulla yhä muutama ystävä jäljellä vuosien takaa. Mutta he valitettavasti vaan asuvat sen verran kauempana, ettemme ehdi nähdä kuin muutaman kerran vuodessa ja soittelukin on harvaa. Toisaalta, sitten, kun lopulta taas näemme, niin on todella helppo olla yhdessä ja nämä ystävät hyväksyvät sen, että minulla on nyt lapsi. On ollut vaikea hyväksyä kavereiden katoamista elämästäni, kun mielestäni olen itse ollut kuitenkin aktiivisesti pyrkinyt olemaan ns. mukana menossa ja olen aikaisemmin ollut kavereiden tukena tarvittaessa järjestäen omia menojani sen mukaan, että pahan paikan edessä minun apuuni on voinut luottaa. Kun raskauden alussa kaipasin eniten tukea, ei kellään ollut aikaa ja se tuntui h*lvetin pahalta. Joskin kavereiden katoamisen myötä, lähennyin äitini kanssa eli on asiassa se positiivinen puolikin.

Kyllä me pottaan alettiin tutustua, kun tuo oppi istumaan eli joskus siinä 7 kk:n iässä. Ei oo toistaiseksi missään vaiheessa ollut pottakammoa, mutta usein ei jaksa kovinkaan kauaa siinä potalla olla eikä vielä taida sen tarkoitusta ymmärtää. Hymyilee ja hihkuu kylläkin silloin, kun saadaan pisut tai kakat pottaan ja joskus sinne itsekin haluaa mennä istumaan. Käydään siis vaipanvaihdon yhteydessä usein istumassa potalla (kun siis äiti on vaihtamassa vaippaa, iskä haluaa päästä helpommalla eikä jaksa tuota pottajuttua harjoittaa). Kakat on monesti tulleetkin pottaan, mutta pisut vain kymmenisen kertaa. Mutta eipä vielä mitään kiirettä ole.

Meidän neiti on reilu vuoden ikäisestä opetellut laittamaan lelujaan koriin ja viimeisten viikkojen aikana on sellaisen pölyhanskan tarkoituksen oppinut eli kun itse imuroin, niin neiti pyyhkii pintoja tuolla hanskalla. Yleensä kyllä pyyhitään kahta tai kolmea pintaa useaan kertaan, mutta tärkeintä on, että osallistuu. Imurin varteen tulee myös välillä mukaan ja silloin imuroidaan samaa kohtaa perusteellisemmin. Roskia neiti myös keräilee ja antaa äidille roskikseen vietäväksi.

Meillä neuvolassa sanottiin, että pureminen on yleistä tässä iässä (1 v 3 kk) ja loppuu yleensä silloin, kun lapsi alkaa puhumaan enemmän. Meillä siis ei vielä montaa kunnon sanaa ole sanottu. Ohjeeksi annettiin vain kieltäminen ja kärsivällisyyttä. Eli koskaan puremista ei saa sallia ja siitä voi joutua sanomaan pitkänkin aikaa.

Me on suosittu samaa ruokaa ravintolassa kuin itsekin syödään 1-vuotiaasta eteenpäin. Toki tulee aina maistettua ensin, miten on suolaisuuden laita. Monesti on mukana hätävarana purkkiruokaa, mutta ei tunnu oikein maistuvan. Ei oo tilattu erikseen omia annoksia, kun ei syö niin paljon kerralla kuitenkaan.

No, neiti on juuri täyttänyt vuoden ja synttäreitä vietetty kahtena peräkkäisenä päivänä, jotta mahdollisimman moni läheinen on päässyt menoiltaan osallistumaan. Sen verran olisin kaikilta kummeilta odottanut, että olisivat syntymäpäivän viettoon osallistuneet, mutta yksi kummeista ei muistanut lasta mitenkään... ei kyläilyllä, ei lahjalla, kortilla, tekstiviestillä tai puhelinsoitolla. Ja kyseessä oli kuitenkin miehen veli, joka asuu samassa kaupungissa. Tyttöhän ei tuosta vielä mitään ymmärrä... harmittaa vaan, jos jatkossakin kummi jää tuntemattomaksi, kun ei ole ristiäisten jälkeen nähnyt tyttöä kuin kaksi kertaa. Miksi suostua kummiksi, jos ei aio edes tutustua lapseen?

Onhan täällä ihmiset nähneet vaivaa ja tehneet hienoja kakkuja. Ihmetyttää vain se, että eipä noita kakkuja voi synttärisankari itse syödä. Itse väsään kakun, josta voin antaa maistiaisen myös sille meidän iloiselle 1-vuotiaalle. Eli peruskakkupohja, jossa normaalia vähemmän sokeri, täytteeksi mangorahkaa ja päälle kevyesti kermavaahtoa ja jotain pehmeitä hedelmänpaloja. Ja muutenkin lapsen ehdoilla juhlat.

Me aloitettiin pottaan tutustuminen n. 9 kk:n iässä eikä tyttö tykännyt istua siinä, joten pidettiin taukoa ja nyt on viimeisen parin viikon ajan käyty muutaman kerran istumassa potalla, kun on esim. päiväunien jälkeen ollut kuiva vaippa. Muutamat pissat ja yhdet kakat saatu pottaan tulemaan. Kirjan kanssa potalle mennään ja aika lyhyen aikaa malttaa neiti siinä istua, joten ei aina mitään pottaan saadakaan. Luotan, että hiljalleen alkaa ymmärtää potan idean.

Tää kuulostaa tosi tutulta. Meillä tilanne on nyt hiukan muuttunut, koska mies jäi pitämään isäkuukautta ja itse sain järjestettyä niin, että olen oikeasti töissä sen ajan. Pieni koulutusjakso ikäänkuin... Lapsenhoito meillä on sujunut kyllä, mutta kotitöiden tekeminen pyytämättä on vaatinut opettelua. Ei meilläkään itse pyykit kävele koneeseen tai koneesta, mutta mies on alkanut senkin oppimaan vasta nyt. Toivottavasti saatte hommat toimimaan.

Meillä on maistunut alusta asti kaupan valmispuurot ja sitten noi jauheesta tehtävät. Myös itsetehty ruispuuro on kelvannut. Nyt, kun vähän karkeampikin ruoka menee alas, niin olen yrittänyt saada neidin syömään riisi- ja -kaurahiutaleista tehtyjä puuroja eli käytännössä puuroon on lisätty aina vähän omaa maitoa ja sit jotain hedelmäsosetta purkista. Joskus maistuu, mutta yleensä ei. Tänään päätin kokeilla ohrahiutaleista puuroa ja soseutin sekaan haarukalla hiukan banaania; syötiin halulla.

Meidän perheessä on laskettu, että on taloudellisesti mahdollista jäädä kotiin lapsen kanssa pitemmäksikin aikaa. Tiukkaahan se on, mutta olen valmis luopumaan monistakin asioista, jos saan olla lapseni kanssa kotona pitempään. Tarkoitus, että olen ainakin siihen asti kotona, kun pikkuinen on 2-vuotias eikä tämä aika ole mielestä edes kovin pitkä. Koen, että jos ainoa hoitovaihtoehto lapselle kodin lisäksi on päiväkoti, niin lapseni tulisi osata vähintään kävellä ja kommunikoida, jotta päästäisin hänet päiväkotiin. Päiväkoti-ikäiset lapset tarvitsevat mielestäni kuitenkin aikuisten ihmisten huomiota enemmän kuin sitä on päiväkodissa mahdollista yksittäiselle lapselle antaa. Ymmärrän toki, ettei kaikilla ole joko taloudellista mahdollisuutta tai toiset äidit yksinkertaisesti tarvitsevat enemmän kodin ulkopuolisia virikkeitä (esim. työ) kuin kotona lapsen kanssa oleminen tarjoaa. Joskus on jopa lapsen edun kannalta parempi, että äiti käy töissä. Itse tunnen sekä näitä pitempään kotona olleita äitejä että ns. uraäitejä enkä tiedä heidän saaneen ratkaisuistaan kovastikaan ulkopuolista arvostelua. Arvostelut kannattaa jättää omaan arvoonsa, koska eiköhän lähes jokainen vanhempi tee ratkaisut lapsen parasta ajatellen.

Kuulostaa tutulta. Meidän vauva joutui LO5:lle vuorokausi synnytyksestä eikä mulle ensin edes kerrottu kunnolla miksi ja mitä tapahtuu. Olin tosi kauhuissani. Kohtelu oli kyllä kaiken kaikkiaan kylmää koko reissun, olin 2B:llä myöskin. Mut ajettiin kahden päivän jälkeen pois, että muut sai tilaa. Oikeastaan olin kyllä sen verran kypsä siihen kohteluun, että osittain ihan mielelläni lähdinkin kotiin. Onneksi asumme sen verran lähellä sairaalaa, että pääsimme hyvin vauvaa osastolle hoitamaan. Synnytyksessä kohdeltiin kyllä hyvin ja lastenosastolla. Seuraavalla kerralla ehkä uskaltaa vaatia parempaa kohtelua myös muuten.

Ilokaasua käytin, mut tuli niin pöhnänen olo eikä kipuun kyllä helpottanut, joten lopetin sen hengittämisen kesken. Selkäkipuun sain kuumia kääreitä, jotka auttoivat hiukan. Joku paikallispuudutekin annettiin, kun eppari leikattiin. Ja toimi, koskei se leikkaaminen tuntunut miltään. Etukäteen olin ajatellut tarvitsevani kaiken mahdollisen, mutta menihän se sit näinkin, kun ei muutakaan saanut. Mies tsemppas vieressä hyvin ja se riitti. Jos seuraavia kertoja tulee, niin toivottavasti menisi samoilla.

En muista, olenko jo vastannut, mutta iltapäivällä siinä viiden aikaan. Miesten jotain keihäskisaa yritin siinä sit vielä katsella.

Me aloitettiin myös puolen vuoden iässä Pikkukalastajan herkulla ja aika pian kokeiltiin sitä punakampelaakinin. Ei ole punakampelaa suostunut juurikaan syömään, joten enää en sitä osta. Pikkukalastaja menee vähän paremmin, mutta herkkua on lohi silloin, kun äiti on sen itse tehnyt. Pitäisi varmaan kokeilla jotain muitakin kaloja...