Snazu

Ketju omien jälkeläisten hehkuttamiselle

Tää on selvästikin pelotteluketju raskaana oleville Mikä sinussa muuttui raskauden takia, mihin et voi vaikuttaa enää? Levenikö lantioluusi? Levenikö tai pitenikö jalkasi ja kuinka monella numerolla? Muuttuiko näkösi?

Miten koit oman synnytyksessä verrattuna etukäteismietteisiisi. Oliko se sitä mitä olit kuvitellut. Vai helpompaa, ihanampaa, rajumpaa, tajuttomampaa tai vaikeampaa?

Olen huomannut, että ihmeen monella äidillä ei suuri palava äidinrakkaus ryöpsähtänytkään heti vauvan synnyttyä. Miten sulla meni? Tuliko se kuitenkin jossain vaiheessa ja milloin? Tuliko se kerralla vai pikku hiljaa? Miltä vauva tuntui? Miksi luulet, ettei asia mennyt kuten sen oletti menevän, kuten "kaikilla muilla äideillä"?

Kuinka kauan sektioarpi oli kipeä? Milloin sektioarven väri alkoi olla normaalin ihon värinen, eikä ihan punainen? Jäikö sinulle arven yläpuolelle mahanahasta kohouma tai lerppu vai palautuiko se lopulta? Tuntuuko muilla ihon alla alempien kudosten arvet? Lääkäri myös leikkasi tasan kahtia sektiohaavan mukana luomen ja yhdisti sitten haavan reunat niin vinoon alkuperäiseen nähden, että nämä luomenpalat ei enää yhdistynyt vaan ne on noin sentin päässä toisistaan. Molemmat luomenpuolikkaat kasvoi uusiksi "kokonaisiksi" luomiksi nopeasti ja haava siitä niiden välistä on parantunut todella huomattavasti paremmin kuin mikään muu kohta haavasta. Voiko luomi muuttua maligniksi tällaisesta silpomisesta ja nopeasta korjauskasvusta? Minulla on 5,5kk sektion jälkeen haava lähes joka päivä hieman kipeä (varsinkin jos jokin on jossain kohtaa osunut siihen, sitten se jomottelee vuorokauden), mutta tiedän silti, että haava on täysin kunnossa. Se on tosi koholla ja kirkuvan punainen edelleen. Ihossa olevan haavan yläpuolella tuntuu selvä möykkyilevä arpi alemmissa kudoksissa, joka on myös herkkä. Ja jotenkin tuntuu, että tuon ihon arven yläpuolella tulee aina olemaan kohouma, koska ihon alla tuntuu tuo arpi olevan tosi iso.

Ideoita mitä vauvakutsuilla voisi tehdä tai millaisia leikkejä sinne sopisi? Mulla on jo yksi leikki: jokainen vieras saa kirjoittaa kalenteriin nimensä sille päivälle milloin veikkaa vauvan syntyvän. Sitä on sit kiva katsella tässä loppuodotuksen aikana. Sukupuolta voi myös veikata (kaikki jo tietää kyllä kumpi sieltä on tulossa) ja nimivaihtoehtoja voi antaa (meillä on kyllä nimikin jo päätetty). Yhdistin 4 ketjua ja muokkasin nimeä sekä alaotsikkoa. *OÄ*

"Limatulppa on suojana vauvalle koko raskauden ajan. Limatulpan irtoaminen ei kerro sitä kuinka pian synnytys tapahtuu. Se on ennakoiva merkki lähestyvästä synnytyksestä ja kertoo sen, että kohdunkaulakanava on alkanut lyhentyä. Limatulppa voi olla juoksevaa venyvää limaa tai verensekaista limaa tai paksua limaa olevä klöntti. " Joillakin tämä ns. limatulppa on aivan selvä kertaklöntti, toisilla sitä irtoaa pikku hiljaa ja jotkut eivät edes huomaa mitään tällaista tulpan irtoamista. Nyt kokemuksia limatulpista, kuinka pian sen irtoamisen jälkeen synnytys on lähtenyt käyntiin? Laittakaa raskausviikotkin mukaan, niin vähän näkee miten "kypsä" raskaus muutenkin olisi ollut jo.

Mulla myös oli samassa kohtaa jo pehmenemistä ja aukeamista. Tarkkailtiin tilannetta. Herra päätti silti makoilla tyytyväisenä massussa suunniteltiin sektioon asti. Ensimmäisen raskauden jälkeen pehmeneminen ja avautuminen on hyvin normaalia ja yleistä.

Yleensä jos haluat raskaustestin labrasta (jonka saa ilman lähetettä eikä maksa mitään), se tehdään pissasta. Ja se on siis aivan samanlainen testi kuin minkä ostat kaupasta/apteekista ja teet kotona. Se ei paljasta mitään ylimääräistä. Lääkäri ei mieluusti määrää sua verikokeelle, jos kerran kotona on testi näyttänyt plussaa, se on lääkärin ja labrahenkilökunnan ajan ja välineiden tuhlaamista. Jos on jotain häikkää asiassa, saat verikokeen.

nonna-marie: Hmm... tutustuin asiaan ihmeellisen internetin kautta ja asia tosiaan voi olla niin! Mulla on meinaa korvissakin sellaset ihme möykkyarvet vanhojen reikien kohdalla... Kaikissa arvissa kyllä ei ole tuollaista. Mutta sektioarpi on herkkä, kipuilee herkästi, on kohonnut ja kutiaa. Alempien kudoskerrosten arpi on todella möykkysen ja ison tuntunen ja myös aika arka.

Molemmista pojista oli selvä poikamaha. Todella moni vanhempi nainen sanoi molemmista, että selkeät pojat tulee mahan muodon perusteella. Äitilläni on ollut kolme kertaa poikamaha ja kolme poikaa tullut ja kuulemma yksi hyvin erilainen maha ja sieltä tuli tyttö Mä oon miettinyt, että mahtaisko tuohon mahan muotoon vaikuttaa eniten oman selän pituus? Mulla on pitkä selkä ja olen 171cm, joten tilaa on kasvaa ylöspäin, jolloin maha ei ala leviämään sivuillepäin?

Aattelin pistää pystyyn ketjun synnytyspelosta jo synnyttäneille äideille. Koska en tahdo mennä synnyttämättömien ketjuun pelottelemaan ennestään ja koska musta on hieman eri asia pelätä synnytystä jos on jo kerran sen tehnyt (kuin ettei ole vielä synnyttänyt). Mä en pelännyt ennen synnytystä sitä lainkaan, jännittihän se, mutta yritin pysyä realistisena, että tuskinpa mulla juuri mitään ongelmia on. Kunnes niitä tuli. Kunnes se oli hirveää. Kunnes saa syyn pelätä. Nyt pelkää niiden toistuvan. Pelkää seuraavaa kertaa paljon. Seuraava vauva ei ole vielä aiheellinen pariin vuoteen mutta näin mä vaan pohdin synnyttämistä (ja raskautta) nyt jo etukäteen - joka päivä. Matka on siis pelkopolille seuraavalla kerralla. Miten siellä mahdetaan suhtautua eri tavalla uudelleen synnyttäjään? Uskooko ne mua? Viimeksi mä sanoin, että vauva on liian iso. Kukaan ei uskonut, ultrakin väitti mun valehtelevan. Äitipä vaan olikin oikeassa ja pojalta murtui solisluu ja hänen verensokerinsa heittivät niin alakanttiin koko ajan ison kokonsa tähden. Tuli itkettyä paljon sitä, miten vauva aloitti elämänsä kivulla ja eli ensimmäiset päivät tippaneula otsassa ja kovissa särkylääkkeissä. Joten tulee mietittyä sektionkin olevan paljon parempi vaihtoehto vauvalle, vaikkei se olekaan ihanteellisin tapa vauvalle. Ei se seuraava vauva tule sieltä ulos jos on yhtä iso ja mua ei todellakaan kiinnosta ees koittaa josko sittenkin! Ultriin en luota tippaakaan, enkä kokeneiden lääkäreiden arvioihin. Pelkopolilla käymisessä pelkään eniten miten muhun suhtaudutaan. Katotaanko mua et itket siinä likka turhasta, ryhdistäydy. Mulla on tästä jo kokemuksia synnärillä. Yrittääkö ne inttää loppuun asti, että katotaan nyt miten menee ja kyllä se varmaan menee ihan hyvin. Kuunteleeko ne mua. Osaanko mä sanoa tarpeeksi vahvasti. Sitten taas mietityttää ja pelottaa sanoa, että mä tahdon sektion piste. Siis pelottaa sanoa itselleni. Jotenkin se tuntuu luovuttamiselta. Mutta kun mä olen jo kerran kokenut synnyttämisen, eikö se riitä? Mä tiedän millasta se on. Omai pohdintoja kertyis varmasti hetkessä sivuja. Keskustelua kaipaan. Muita kokemuksia ja tuntemuksia äideiltä. Kanssatukea. Ratkaisuja ja päätöksiä.

Ketjun aloitin vuosia sitten, joten on ehkä aiheellista kommentoida siihen nyt sen toisen synnytyksen jälkeen. 5,5 vuotta siihen meni, että uskallettiin ryhtyä taas samaan hommaan. Alusta asti pelotti, jännitti, ahdisti ja paljon. Puhuin heti siitä neuvolassa ja niin neuvolassa kuin pelkopolilla ekaa synnytystä käytiin läpi moneen kertaan. Vauvan koko oli suurin pelkoni ja sitä ultrattiin polilla ennen vkoa 30, jolloin ultra sanoi vauvan aivan normaalikokoiseksi. Se ei silti mun mieltä rauhoittanut, koska ekakin vauva oli normaalikokoinen noin puoleen väliin asti. Sokerirasitus tehtiin ja kaikki oli loistavasti. Tällä kertaa mua uskottiin ja kukaan ei vähätellyt. Mutta sekin johtui siitä, että mulla oli todisteita viime synnytyksestä - niin vauvan koosta kuin sen aiheuttamista ongelmista synnytyksessä. Kokoarvio tehtiin ultralla taas 36+0 ja lääkäri otti mahdollisimman isoilla mitoilla vauvan kokoarvion, koska esikoinen oli iso mutta ultra valehteli pienemmäksi. Nyt siis lääkäri halusi arvion joka ei ainakaan olisi alakanttiin. Ultran mukaan 36+0 poika olisi 3,2 kiloa. Eli jo iso, muttei kuulemma läheskään niin iso kuin esikoinen oli (37+2 -> 4kg). Lääkäri kysyi mun mielipidettä, että mennäänkö sektioon. Hänen mielipide oli, että historian huomioonottaen olisi turvallisinta sit kuitenkin tehdä se sektio kuin että esim käynnistellään heti kun vauva tulee täysaikaiseksi. Päädyttiin suunniteltiin sektioon. Poika tuli sektiolla 39+0 ja painoi 4,4 kg. Ei siinä kolmen viikon aikana poikaan ole hujahtanut lisäkiloja 1 - 1,2 kg eli sekin "ei ainakaan alakanttiin" arvio oli alakanttiin. Suhteessa molemmat pojat olivat yhtä suuria eli valtavia. Olen sektioon erittäin tyytyväinen, vaikka hirmusen kipeetä se teki ja toipuminen kesti paljon kauemmin. Olen tyytyväinen koska vauva pääsi ulos vaurioitta, voi hyvin ja sain hänet rinnalle heti. Toisin kuin esikoinen kiidetätettiin teholle ja sain hänet samaan huoneeseen vasta 4 vuorokauden päästä ja silloinkin hän vietti pari päivää sinivalohoidossa makaillen. Pelko alatiesynnytyksestä ei ole kadonnut minnekään, koska syy pelkoon on vahvistunut edelleen: me nyt vaan saadaan tosi isoja vauvoja. Ja ne ei mahdu ulos kuin mahan läpi. Meidän lapsiluku on aika varmaan nyt tässä, mutta jos joskus vielä päätämme raskautua niin luulen päätyväni muutaman kokoarvion jälkeen taas sektioon. Koska ne ultrat ei ole kertaakaan olleet oikeassa. Joten siinä mielessä olen levollisemmin mielin, koska tiedän, että homma hoituu ihan hyvin jos on vielä joskus tarvis.

Mulla on leposyke tollasta lukemaa ja raskauden puoliväliin se oli yli satakin. Mun verenpaine on todella matala ja joku lääkäri meinas, että nopea syke kompensoi alhaista painetta.

Sektiosta hippa yli 2 viikkoa ja mun koko alamaha navasta alaspäin on täynnä hilseilevää kuollutta ihoa. Miksi? Liittyykö se jotenkin palautuvaan mahanahkaan? Hilseilevää kohtaa on juuri niissä kohdin, mistä raskausmaha on ollut isoimmillaan.

Terve vauva syntyi noista vuodoista ja hyytymistä huolimatta

Jatkoa edelliseen viestiini. Poika syntyi sektiolla tuolloin 39+0 ja pelkoni oli ihan aiheellinen. Paino 4400 g ja viikkoihin nähden aivan yhtä suuri kuin esikoinen. Taitaapi olla niin ettei kolmatta tule ja jos ikinä tulee niin tiedetään että meidän geeneillä tulee vain jostain syystä isoja lapsia. Kivuilta ja kokemukselta en voi sanoa että sektio olisi mitenkään parempi vaihtoehto kuin alatiesynnytys.

Synnytystapa-arviossa ultraaja otti mahdollisimman isoilla mitoilla vauvan kokoarvion, koska esikoinen oli iso mutta ultra valehteli pienemmäksi. Nyt siis lääkäri halusi arvion joka ei ainakaan olisi alakanttiin. Ultran mukaan 36+0 poika olisi 3,2 kiloa ja käsikopelolla lääkäri sanoi että hän arvioisi vielä vähän isommaksi. Poika tuli sektiolla 39+0 ja painoi 4,4 kg. Ei siinä kolmen viikon aikana poikaan ole hujahtanut lisäkiloja 1 - 1, 2 kg eli sekin "ei ainakaan alakanttiin" arvio oli alakanttiin.

Gabriel: pelkokäynnistyksen voi saada, se oli mahdollisuus mulla vauvan ison koon vuoksi. Olitko ensisynnyttäjä vai olitko synnyttänyt ennen? Olen toista kertaa matkassa. Mikä sairaala, koska? TYKS, loka 2013. Esikoinen syntyi SATKS 2008. Minkälaisia pelkopolikäyntejä, kuinka monta, kenen kanssa puhuit? Millä raskausviikolla kävit ekan kerran? - Ekan kerran 28+0, jossa lääkäri vain kertoi vaihtoehdot pelkopolista; haluanko mennä joogaryhmään, jutella kätilön kanssa ja/tai psykologin kanssa. Valitsin kätilön. - Tokalla kertaa 31+4 keskustelu kätilön kanssa. Kesti tunnin ja sain kertoa miten eka synnytys meni, mikä pelottaa. - Kolmas kerta synnytystapa-arvio 36+0. Katsottiin vauvan koko ja lääkäri oli lukenut keskusteluni kätilön kanssa koneelta. Pelkoni liittyy suoraan ekaan synnytykseen. Synnytyksen latenssivaihe kesti 4 päivää, kunnes en jaksanut enää ja synnytys käynnistettiin. Tiesin myös, että vauva on suuren kokoinen, mutta mua ei uskottu, vaan vuorokausi ennen syntymää synnärin ultralaite antoi vauvan kooksi n. 3,4kg ja kätilö ja lääkäri sanoi käsituntumalla 3,2 - 3,3 kg. Käynnistys oli lopulta hurja, helvetillinen, epiduraali ei tehonnut lainkaan. Pojalla murtui solisluu synnytyksen aikana eikä meinannut mahtua ulos. Poika syntyi 37+2 ja painoi 3910g. Pelkoni on siis enimmäkseen vauvan koko. Nyt ultrattiin vauva ja kooksi saatiin 36+0 n. 3,2 - 3,5kg tällä hetkellä. Lääkäri totesi heti, että poika on suuri, muttei niin suuri kuin esikoinen. Lääkäri ehdotti, että odotellaan kaksi viikkoa jos käynnistyisi itsestään tai sitten sektio 39+0. Sektioaika sovittiin. Jos synnytys käynnistyy itsestään, saan itse päättää yritänkö alakautta vai haluanko sektion. Mutta takarajana on tuo 39+0, jolloin vauva tulee viimeistään maailmaan. Mä luulin ja pelkäsin, että muhun suhtaudutaan tosi nuivasti ja vähättelevästi, enkä mä saa sektiota, ainakaan helpolla. Lääkäri sanoi kyllä, että sektiopäätös tuli sekä mun pelosta, että vauvan koosta ja siitä, että ekakaan ei oikeen tullut helposti ja se solisluu murtui. Että pelkkä pelko ei ollut syynä. Olo on helpottunut, mulla on vielä mahis synnyttää alateitse jos synnytys käynnistyy spontaanisti piakkoin, mutta mulla on myös aina sektiomahdollisuus ja takarajana 39+0. Ei paniikki ja ahdistus nouse päivä päivältä kun tietää, että siellä se vauva vaan kasvattaa kokoaan tyytyväisenä ja lopulta tartteis pakertaa ties mikä 6 kiloa ulos.

Meidän pojalla todettiin laktoosi-intoleranssi täytettyään 5 vuotta. Pahanhajuisten ja todella lukuisten pierujen jälkeen lääkäri määräsi laktoosittomalle kuurille. Samalla geenitesti varmisti, että pojalla on laktoosi-intoleranssiin johtava geenityyppi, kuten meillä vanhemmillakin. Ollaan siis miehen kanssa laktoosi-intolerantikkoja, mutta meillä molemmilla se puhkesi vasta teini-iässä, kuten normaalisti käy. Poika myös söi todella huonosti pitkän aikaa ja alkoi pituuskäyrät ja jo valmiiksi alhainen painokäyrä laskea. Laktoositon ruokavalio alkoi tosi nopeasti vaikuttaa, pierut on hävinnyt lähes kokonaan ja pojan ruokahalu on parantunut huimasti! Painokin on alkanut nousta. Välillä poika saa suklaata tai muuta herkkua mikä ei ole laktoositonta ja kyllä sen kuulee ja haistaa jälkeen päin! Nykyään hyvin harvoin tehdään enää perinteistä laktoosirasitusta ja jos lääkäri on "erehtynyt" sellaisen tilaamaan, meillä ainakin on tapana labrasta soittaa lääkärille ja pyytää, että hän muuttaisi lähetteeseen geenitestin.

Esikoisesta väärin ja tokasta oikein, eli fifty fifty.

Minä täällä taas, 5,5 vuoden jälkeen. Nyt odotan toista ja on alkanut oikeen toden teolla joka väliin supistaa rv 28 lähtien. Tietty taas löytyi GBS. Lääkäri haluaa mun syövän antibioottikuurin, mutta mä en usko hyvällä tahdollakaan sen mitään auttavan. Ylihuomenna menen taas tarkistamaan kohdunsuun tilanteen. Vaikka kohdunsuu ei reagoisi huonosti hommaan, tää on todella rankkaa kun supistaa kipeesti tai epämiellyttävästi usein. Nukkuminenkin on aika rajoittunutta.

Raskauksien välillä eroa 5,5 vuotta. Ekassa olin 21v ja tokassa 27v. Molemmat ovat poikia. Raskaustesti: Ekassa tuli aikaisin todella tumma viiva testiin. Raskautuminen onnistui 2. yrityskierrosta. Tokassa tuli menkkojen ollessa myöhässä todella tumma viiva testiin. Raskautuminen onnistui 4. yrityskierrosta. Pahoinvointi: Ekassa lievää, pari hassua oksennusta, n rvko 8-14. Tokassa jatkuvaa oksentelua, voimakasta pahoinvointia, n. rvko 7-20, edelleen pahoinvointia loppuraskaudessakin ja oksentelu on vaihtunut onneksi vain yökkimiseksi. Huimaus ja verenpaine: Ekassa voimakas huimaus n. rvko 12-22. Verenpaine kovin matala. Tokassa voimakas huimaus ja pyörtyily n. rvko 12-22. Edelleen huimailee lähes päivittäin, mutta pysyn pystyssä enkä pyörry oitis. Verenpaine kovin matala. Paino: Ekat kilot alkoivat kertyä vasta rvko 20. Tuli yhteensä 13,5 kiloa. Lähtöpaino sama ekassa ja tokassa. Tokassa alkoi heti kilot kertyä oksentelusta huolimatta. Rvko 29 mennessä tullut 12 kiloa. Linea negra: Ekassa tuli selvä linea negra yli navan. En muista millä viikoilla. Tokassa ei linea negraa näy. Tuskinpa tulee. Liikkeet: Eka oli todella kova liikkumaan mahassa, jatkuva möyrintä, potkiminen ja kaivaminen. Viihtyi oikeassa kyljessä. Koitti tulla väkivalloin kyljistä ulos. Toka on myös todella kova liikkumaan. Tekee aivan samoja asioita kuin isoveljensä. Viihtyy oikeassa kyljessä ja kaiketi luulee syntyvänsä myös tosta kyljestä ulos. Mahan koko ja muoto: Ekassa iso maha alusta asti. Poikamaha tökötti edessä, takaa ei näkynyt mahaa. Jatkuvasti sf-mitta ylärajan yläpuolella. Tokassa iso maha alusta asti. Poikamaha ja sf-mtta ylärajan yläpuolella. Rinnat: Ekassa eivät kasvaneet lainkaan. Olivat herkät välillä. Maitoa tuli jo raskausaikana. Tokassa kasvoivat ja olivat hyvin herkät rvko 5-20. Maitoa tulee jo raskausaikana. Mieliteot: Ekassa teki koko ajan mieli makeaa ja suklaata. Join paljon kaakaota. Söin kebabia paljon. Himoitsin multaisia raakoja perunoita. Tokassa kaikki makea ja karkki ja suklaa ällötti valtavasti rvko 4-25, ajatuskin sai oksentamaan. Samoin tee, jota normaalisti juon paljon, oksetti. Teki mieli vain kaikkea suolaista oksentelun vuoksi. Liha on tosi hyvää. Peruskotiruoka on tosi hyvää. Himoitsen raakaa sipulia ja limen/sitruunan hajua. Vaivat: Ekassa vaivasi hieman selkäkivut. Ei närästystä, ei suonenvetoja, ei liitoskipuja. Väsymys oli kova, mutta sain nukkua ja rentoutua paljon. Supistuksia oli paljon rvko 30 lähtien. Tokassa vaivaa suonenvedot, selkäkivut ja liitoskivut. Ei närästytstä. Väsymys on todella kova, työssäkäynti vaikeuttaa väsymyksen kukistamista. Supistuksia paljon rvko 28 lähtien.

Onko joku sanonut sinulle joskus jotain mikä on loukannut, vihastuttanut tai ärsyttänyt ja olisi tehnyt mieli näpäyttää jotain fiksua takaisin? Miten vastaisit näihin: "Ai teidän vauva ei saa rintamaitoa! Kyllä joka vauvan pitäisi saada äidinmaitoa!" "Ootko sä raskaana kun käyt niin usein vessassa? Kyllä sä taidat olla raskaana. Vaatteetkin kiristää." "Joko te pian hankitte omia lapsia?" "Onpas sulla iso maha! Ja laskettu aika on vasta sillon. Ootko varma, ettei siellä oo kahta?"

Mä olen ekan synnytyksen jälkeen pelkopotilas ja menossa pelkopolille. Eniten mua pelottaa vauvan koko ja kipu, jota ei saada lääkittyä. Esikoinen tuntui musta mahassa aina tosi isolta, mutta ultra sanoi vauvan olevan normaalikokoinen ja kokenut kätilö sanoi vauva olevan pienehkö. Seuraavana päivänä vauva syntyi ja oli 4kg - niin 37+2! Mahtui juuri ja juuri ulos ja solisluukin murtui. Eli mua ei uskottu vauvan koosta ja uskottiin vain ettei vauva ole iso. Mitenkäs mut saadaan tällä kertaa vakuuttumaan vauvan koosta, kun viimeksikin ultrat ja kätillöt oli väärässä? En mä vaan taida uskoa vaikka mitä sanotaan, jos musta tuntuu, että vauva on iso Ja tosta isompi ei ulos tule. En haluisi, että vasta tuntien ähellyksen ja kivun ja karmeuden jälkeen mua vasta uskotaan. Kipuun ei saatu vaikutettua mitenkään ekassa synnytyksessä. Mut käynnistettiin, lopulta 12h jälkeen puhkaistiin kalvot ja tehtiin kaikkea, että saatiin synnytystä kunnolla käyntiin. Ja karmeet kivut ton kaiken aikaa, vaikka synnytys eteni hitaasti. Käynnistystä ennen mua oli supistanut kipeesti ja säännöllisesti jo 4 vuorokautta, joten olin todella kipeä ja väsynyt jo käynnistyksen aikaan. Sain epiduraalin, joka kaiketi meni väärään paikkaan tms, koska ei vaikuttanut yhtään mitenkään. Kätilö ei tätä uskonut vaan tiuski vaan, että pakkohan se on auttaa. Lisäannoksetkaan ei tuntuneet missään. Viimeiset 4,5h olen ollut aika omissa maailmoissani kivun vuoksi, enkä oikeen ole tajunnut mitä ympärillä tapahtuu tai puhutaan jne. Järkyttävä kokemus. Mitää ne pelkopolilla vai sanoa tai luvata, että se auttais mua? Jos epiduraalitkaan ei toiminut. Mulla on vähän sellanen olo, että voiko pelkopoli auttaa mua mitenkään? Mä haluaisin sanoa suoraan, että suunniteltu sektio kiitos, niin kaikki nää mun murheet ois sillä hoidettu. Mutta jossain mun sisällä on myös kamala toruva ääni, joka sanoo, että mun kuuluu suoriutua alatiesynnytyksestä koska kaikki muutkin niin tekee. Mä oon myös kiltti ihminen, joka ei varmaan osaa sanoa, että perkele sitä sektiota tänne vaan tyytyy mutisemaan jotain kun lääkäri sanoo, että jospa nyt yrittäisit kuitenkin alakautta. Huoh :/