Kanerva

Olipa paljon samoja ajatuksia kuin minulla. Monen kommentit voisin allekirjoittaa sellaisenaan. Mutta sellaisia asioita, joita olen miettinyt jo ennen kuin tulin raskaaksi ja luin tätä palstaa: - en käytä kertakäyttövaippoja kuin äärimmäisessä hädässä (saa nähdä miten käy, enhän mä ole koskaan edes livenä nähnyt kestovaippaa ) - Pyrin tekemään mahdollisimman paljon itse lapseni ruokia - opetan lapseni käyttäytymään kylässä ja ravintolassa. En oikein ole tykännyt, kun jotkut tuttuni eivät ole kieltäneet lapsiaan, kun ovat tehneet ns. kiellettyjä asioita kyläreissulla. Yksi tuttuni sanoi, ettei kiellä lasta, koska eihän kaksi vuotias vielä oikein ymmärrä perusteluita. Ei kai kaikkea tarvi lapselle perustella, asia on joko oikein tai väärin.?? Ja Etelä-Euroopassa asuneena haluaisin antaa lapsellekin mahdollisuuden oppia syömään ravintolassa. Siellä se on perheille niin luontevaa, täällä Suomessa taas pitää aina olla puuhanurkkaa ja pallomeriä. - Lapseni ei ole tv:n orja. Vähän paha olla kun ei meillä ole telkkaria tai siis digiboxia, mutta katsotaan kyllä joskus dvd-elokuvia tai netistä Yle Areenaa, joten kaipa meidän lapsikin saa silloin tällöin liikkuvaa kuvaa katsella. - Opetan lasta liikkumaan luonnossa. Käydään retkellä, patikoimassa, sienimetsässä, tehdään pihatöitä ja seurataan kasvunihmettä kasvimaalla. - Ja kauheasti en haluaisi nurkkiin pyörimään leluja ja lahjoista pitää kiittää. Eli legot, kirjat, palikat, palapelit ym. muut pelit on ihan jees ja tietenkin joku nalle, auto, nukke tms. mutta olen aivan kauhistuneena katsellut tavarapaljouksia esim. serkkuni perheen luona. Siellä lapset eivät edes huomaa, jos vanhemmat vie jätesäkillisen leluja autotalliin jemmaan. Ja syntymäpäivillä lapset eivät kiitä lahjoista, jotka tietenkin on tosi tylsiä, kuten kirjoja, värikyniä tai vaatteita, kun kiinnostaa vaan kavereiden tuoma tilpehööri ja hetken-oikku-muotilelut. - En ole itse ainoa hyvä hoitaja lapselle, vaan isä on yhtä tärkeä. Ja isovanhemmat ja kummit ym. läheiset saavat myös viettää aikaa lapseni kanssa. Ja onhan vuosien varrella tullut monesti mietittyä, että noin tai noin en ainakaan lastani kasvata. Se, miten lapsen kasvattaa ja miten hänen kanssaan eri tilanteissa toimii, selviää varmaan vasta sitten kun se hetki on käsillä. Nyt voin vain kärsimättömänä odotella, että vauvamahani kasvaisi suuremmaksi.

Tätä ketjua on ollut kiva lukea. Hirmuisesti eri mielipiteitä eri kanteilta. Näin sen pitää ollakin, etenkin tuollaiset loukkaantumisasiat ovat hyvin henkilökohtaisia, joten niistä ollaan usein eri mieltä. Olen joskus toivonut, että pääsisin minulle muutaman läheisen ja pitkäaikaisen lapsen kummiksi, mutta heillä molemmilla on perheessään sellainen sukulaiskummiperinne. En siis ole heidän lapsiensa kummeja, mutta olen lapsille tärkeä. Emme näe usein, mutta muistan lähettää joskus kortin tai kun puhun äidin kanssa puhelimessa, niin saatan jutella muutaman sana myös perheen lasten kanssa. Olen siis mukava ja läheinen aikuinen heidän elämässä, ilman että olen kummi ja se on ihan hyvä niin. Ja on ihana mennä kylään, kun lapset ovat oikeasti odottaneet tuloani ja kilvan kertovat kuulumisiaan tai tulevat syliin halimaan Muutama opiskeluaikainen ystävä tosin teki mielestäni tökerösti, että eivät edes kertoneet, milloin on ristiäiset, kuka on kummi jne. Olimme pitkään kolmen kopla, paljon yhdessä tekemisissä aluksi sinkkuina ja myöhemmin pariskuntina. Nämä ystäväni olivat melko lähekkäin raskaana, ja lopulta toisesta tuli toisen lapsen kummi ja toisesta ei, mutta hänen perheineen oli kuitenkin kutsuttu ristiäisiin. En olettanutkaan saavani kutsua ristiäisiin, jotka olivat kuitenkin isovanhempien luona kaukana asuinpaikastani, mutta olisi ollut kiva tietää, jutella avoimesti millaiset juhlat on tulossa, onko nimen keksiminen ollut vaikeaa, kenestä tulee kummi jne. Olisin mielelläni lähettänyt onnittelukortin tai pienen ristiäislahjan juhlapaikalle jne. Nyt koko ristiäistouhu oli salaisuus, siitä kuiskuteltiin, mutta ei puhuttu ääneen enkä oikein kehdannut sitten udella asiaa sen enempää. Loukkaus ei siis koskenut sitä, ettei minusta tullut kummia tai minua ei kutsuttu paikalle, vaan siitä, että minua välteltiin koko se aika syntymästä ristiäisiin, minut sivuutettiin ja minä lakkasin olemasta läheinen ystävä, koska en ollut samassa elämäntilanteessa. Ja minä kuitenkin olen aina tykännyt lapsista, olen keskustellut raskauksista ja mielenkiinnolla kuunnellut kokeneempien tarinoita synnytyksistä, vauvanhoidosta jne. Suhteemme ei ole koskaan palannut ennalleen, mutta nyt toinen heistä on taas alkanut enemmän soittelemaan ja pyysi kyläänkin pitkästä aikaa. Olemme kaikki nyt samaa aikaa raskaana, minä odotan esikoistani, ja olemme tavanneet porukassa, joten kelpaan nyt seuraan. Jotenkin surullista minusta. Missä on vilpitön ystävyys, joka kestää elämäntilanteiden muutokset, erilaisuuden jne. Itse en vielä ole miettinyt liiemmin kummiasiaa, uskon että tuleva lapsemme saa sekä ystävä- että sukulaiskummeja. En haluaisi täyttää nurkkiamme leluilla ja krääsällä, joten aion kyllä kertoa tuleville kummeille, että lahjoja tärkeämpää on se, että ehtisi joskus, elämäntilanteensa mukaan (edes kerran vuodessa) viettää aikaa kummilapsensa kanssa.

Odotan vasta esikoista ja huomaan olevani herkällä päällä kun tunteellisenä itkeä pillitän kun luen noita laulujen sanoja ja hyräilen säveliä. Oli monta laulua, etenkin pieni tytön tylleröinen, jonka olemassa oloa en edes muistanut. Tuli ihan nostalginen olo! Minulle laulettiin paljon, kun olin pieni ja itseasiassa se oli ainoa tapa saada minut kuulemma nukahtamaan. Samoin mummollareissuilla halki Suomen isä ja täti (äiti on tosi kehno laulamaan) olivat laulaneet mulle kaikki muistamansa laulut, kun muuten olin menettänyt hermoni matkustamiseen. Osaan paljon perinteisiä lastenlauluja mutta myös vanhempieni koulussa oppimia maakuntalauluja, kansanlauluja jne. Seuraava laulu ei tosiaan ole tuutulaulua, vaan Kainuun maakuntalaulu =nälkämaan marssi, jota minulle laulettiin paljon kun olin pieni (Isä on kotoisin Kainuusta) ja sävel on tosi kaunis. Sanat nyt ei kauheen hyvin ehkä nukutukseen sovi, etenkään 2. ja 3. säkeistön, joten laitan tähän vain 1. säkeistön, sen muistan aivan varmasti ulkoa. Kuulkaa korpeimme kuiskintaa, jylhien järvien loiskintaa! Meidänpä mainetta mainivat nuot koskien ärjyt ja surkeat suot! Meidänpä vapautta vaarat on nää! Meidän on laulua lahtien päät! Meille myös kevätkin keijunsa toi, rastas ja metso täälläkin soi. Nyt iski sellainen into, että taidan keräillä noita tuutulaulujen sanoja ja tehdä niistä sellaisia "laulukortteja" , joista voin lauleskella lauluja, niin ei tarvi kirjasta opetella.

Uskoisin, että jos vanhemmat ovat onnellisia tai edes jotensakin tyytyväisiä asuinympäristöönsä, niin kyllä lapsetkin siellä viihtyy. On aivan varmasti hyvät puolensa niin maaseudussa, kaupungin keskustassa kuin kaikessa siinä välilläkin. Me asumme maalla, josta Helsingin keskustaan on matkaa noin 70 km, lähimpään isohkoon keskustaan suht hyvien palveluiden luo noin 20 km ja omaan kuntakeskseen noin 10 km. Kauppaan, kirjastoon, terveyskeskukseen, kioskille ja omalle työpaikalle on tuo 10 km. Mies on töissä tässä kotona. Uskon, että voisin ihan hyvin asua sykkivässä kaupungissakin, mutta toisaalta omat lapsuuden maisemat olivat melko maaseutuvoittoista, vaikka alue olikin pääkaupunkiseudulla oleva asuinalue. Kun itse on lapsena liikkunut paljon luonnossa, juossut suoraan ovesta aamun kostealle nurmikolle paljain varpain ja leikkinyt lähimetsissä naapurin lasten kanssa, niin on kiva ajatella,että tässä nykyisessä kotiympäristössä minun tulevat lapseni voivat tehdä niitä samoja asioita. Kymmenen kilsaa ei kuitenkaan ole mahdoton matka musiikkiopistoon, partioon, tanssitunneille tai liikuntakerhoon. Tietenkin arveluttaa, miten sitä ensi syksynä pienen vauvan kanssa jaksaa aina rahtautua johonkin äiti-lapsi -kerhoon tuonne keskustaan ja hautautuuko sitä tänne kotiin. Toisaalta keskusta-asujakin saattaa välillä hautautua kotiin tai ei näe lähellä asuvia tuttujaan. Tällaisessa maalaisympäristössä ainakin tunnen kaikki naapurit viiden kilometrin säteellä nimeltä, ja muutamassa lähinaapurissa asuu pieniä lapsia, joten ehkä näiden lapsiperheiden kanssa tulee oltua oman syntymän jälkeen enemmän tekemisissä.

En ole vielä laskenut, miten paljon rahaa kului viime kesäkuusta joulukuuhun. Takana on mm. aukiolotutkimus, miehen simppatesti, 3 x IUI (omaan kiertoon eli ei mitään lääkkeitä), 1 xIVF. Mulla on kaikki kuitit lääkärikäynneistä, hoidoista ja IVF-lääkkeistä mapissa. Pitäisi ihan joku päivä ottaa laskin esiin ja ynnätä kaikki kuitit yhteen. Veikkaan, että kaikenkaikkiaan tuohon puolen vuoden rupeamaan meni noin 3000 €, ehkä hiukan enemmänkin. Ja jos mukaan laskisi vielä bensat klinikalle, niin niistä tulisi ihan sievoinen summa niistäkin, kun sattui silloin olemaan bensan hinta korkealla. Mutta ei sillä niin väliä mitä maksoi, ollaan tingitty joistakin muista asioista. Ja sopivasti tuli veronpalautukset ennen IVF-hoitoja, joten se helpotti kovasti. Oltiin varauduttu, että toinen samanmoinen summa voi mennä ennen raskaaksi tuloa, mutta tällä kertaa selviydyimme noin vähällä ja nyt odotellaa esikoista. Eli onnekkaita olemme.

En voi vielä kehua Graviditas-lapsettomuusklinikkaa, kun en ole käynyt siellä vielä, mutta lääkäri Kari Ratsulaa sen sijaan uskallan suositella. Olen vuosia käynyt Diacorilla gynellä, joten oli luonnollista viime kesänä siirtyä Diacorin lapsettomuusklinikan asiakkaaksi. Kolme inseminaation jälkeen siirryttiin joulukuun alussa IVF-hoitoihin, kun kuulimme klinikan loppumisesta vuoden lopussa. IVF:stä tärppäsi ja Ratsulan luona pääsin käymään tammikussa alkuraskauden ultrassa Diacorissa. Nyt tuli kutsu Graviditasin asiakkaaksi. Ratsula on mielestäni asiallinen ja ei ainakaan minun kohdallani "lähtenyt mukaan" tunteiluun eli omalla rauhallisella tavallaan selitti asioita, ei lainkaan "ottanut osaa" lapsettomuuteeni. Olen meinaan melko hysteerinen ja itkuinen, jos muhun suhtaudutaan liian empaattisesti. Ja mielestäni Ratsulalla on hyvä huumorintaju, tykättiin miehen kanssa hänestä molemmat.

Meillä syödään aika paljon kalaa, mutta viime aikoina olen yrittänyt miettiä erilaisia, hiukan edullisempia kalaruokia. Paikkakunnallamme ei oikein ole hyvää kalatiskiä ja lohi tulee jo korvista. Torilta haen välillä esim. siikaa, mutta kyllä se vaan on tosi kallista. Muutama nopea arkiruoka tässä: Pakasteseitifileitä tai paloja. Laita osittain tai kokonaan sulaneet kalat voideltuun vuokaan, tee sulatetusta pakastepinaatista ja creme fraisesta seos, ripottele kalan päälle mustapippuria ja suolaa ja kaada pinaatti seon kalan päälle. Voit maustaa seosta halutessasi esim. sitruunamehulla, aurinkokuivatun tomaatin paloilla, tillillä, basilikalle tms. Vuoka uuniin noin 20-25 min 225 asteessa. Keitä lisäkkeeksi perunoita tai vaikka riisiä. Tai sitten perinteinen mantelikala: Seitipalat vuokaan, mausta suolalla, pippurilla ja ripota päälle 1-2 rkl korppujauhoja ja levitä päälle noin 1,5 dl mantelilastuja. Kaada vuokaan noin 1-1,5 dl ruokakermaa tai kuohukermaa ja laita vuoka uuniin. 200 astetta ja 30 min. Silakkaruuista tomaattisilakat on lempparini. Levitä silakkafileille (noin 500-600 g) tilliä, suolaa ja sitruunapippuria. Rullaa fileet ja pistä voideltuun vuokaan. Sekoita 2 dl kermaa tai ruokakermaa 2 rkl tomaattipyrettä. Jos haluat tomaattisempaa, niin lisää joukkoon tomaattimurskaakin. Vuoka uuniin 200 astetta ja noin 20-25 min. Tarjoa perunamuussin tai keitinperunoiden kanssa.