Mamabarba

Hyvää pohdintaa Pekaani ja Lumikello. Olen itsekin jättänyt useammankin mahdollisuuden tarttumatta lasten takia ja niin varmaan teen jatkossakin. Yritän pitää ylityöt minimissä ja tehdä niitä lasten nukkuessa, tehdä paljon etätöitä, minimoida matkustamisen. On siinä palettia pyöritettäväksi jo nytkin. Ja miehen kanssa tosiaan vuorotellaan vienti- ja hakuvuoroissa, että hoitopäivät jäävät mahdollisimman lyhyiksi. Mietin usein, että kyllä tähän vielä yksi mahtuisi. Toki niin, että se on just niin, mitä Pekaani sanoi eli miten siitä harrastusrumbasta sitten aikanaan selviäisi, kun ei nyt meinaa hyvin selvitä kahden isomman lapsen parista harrastuksestakaan. Haasteista vielä... nehän ovatkin sellaisia, että mitä kukin kokee haasteeksi, vaihtelee. Minulle saattaisi olla jo liikaa 4 alle 5-vuotiasta, joten voin ainoastaan nostaa hattua. Siinä on haastetta kerrakseen saada arki pyörimään. Toisaalta on erilaisia haasteita, järjestelmällisyyden haastetta, liikunnallista haastetta, aivopähkinää.... Mistä kukin saa eniten tyydytystä ja mikä kenellekin on haaste vaihtelee toki paljon. Sillä lailla on vaikea verrata perheestä toiseen ja toki edes kokemuksia siitä mikä toimii ja mikä ei. Sitä joskus äitiysvapaalla mietin, että jos minulla ei olisi työtäni, ehdottomasti haluaisin neljännen lapsen, jos se meille suotaisiin. Tarkoittaako se sitten sitä, että se lapsi kuitenkin on se, mitä eniten haluan... Vaikea ottaa omasta itsestäkään selvää

Hei, Kiva, että aiheeseen oli tullut lisää keskustelua ja näkökulmia. Blixen taisi kysyä, miten on meillä edennyt ja vastauksena siihen on, että ei ole edennyt mihinkään. Tällä hetkellä kolme on hyvä, mutta en ole kuopannut täysin ajatusta vielä yhdestä. Olen Blixen kanssa yhtä mieltä siitä, että Lumikellon pohdinta ei ehkä ihan vastannut kysymykseeni, koska nimenomaan oletusarvona on, että suurperheellinen äiti usein on kodille omistautuva ja yritin aikanaan tässä kysellä, että voiko se onnistua muustakin lähtökohdasta. On varsin perusoletus, ettei uraäidillä ole montaa lasta, harvoin edes sitä kolmea, jotka itselläni jo on. Ja itsestäänselvästi uraa on helpompi luoda, mitä vähemmän on lapsia. Sillä oikeastaan lähdin tähän pohtimaan, onko se millään lailla realistista toisin päin. Toki erilaiset näkökulmat ovat keskusteluun aina tervetulleita, joten kiva, että tulit mukaan Lumikello. Itse joskus kauan ennen lapsia ajattelin olevani sellainen äiti, joka nauttisi kotonaolosta, mutta vuosien kokemuksen myötä olen todennut, että tarvitsen muutakin. Ja kotonaolemisessa eivät lapset ole se, mikä tympii vaan se kotonaoleminen. Samat seinät, pyykit, haasteiden puute ovat vaan "liikaa" minulle pidemmän päälle, tulen kiukkuiseksi ja äkäiseksi ja lakkaan nauttimasta lapsiperheen elämästä niin. Olisi mukavaa olla erilainen, mutta en ole ja itse sen hyväksyn Mutta lapset ovat minulle silti kaikki kaikessa ja tuovat valtavasti iloa elämään ja haastellisen työn arjessa ehdin silti toki olemaan paljon lasteni kanssa. Mielelläni kuulen yhä lisää ajatuksia aiheeseen.

Tuttu vaiva, valitettavasti. Paikallisen estrogeenin pitäisi olla ookoo myös imetyksen kanssa. Estrogeenivoidetta saa ilman reseptiä apteekista. Ehkä odottaisin sen 6 vkoa, kunnes imetys on lähtenyt hyvin käyntiin.

Kolmen lapsen uraäiti täällä hei Olen harkinnut vielä neljättäkin, mutta katsotaan nyt, tuleeko sellaista koskaan. Mutta mitä haluaisin sanoa on se, että jos vauvankaipuu on ja tuntuu, että elämä lasten kanssa on se "oikea elämä", niin etkös jo siinä itse vastannut itsellesi? Ja mitä Yhdysvaltojen kiertomatkoihin tulee, sen voi tehdä lapsenkin kanssa, jos sellaiselta tuntuu. Ehkä vähän erilainen matka, mutta hyvä matka kuitenkin. En itse ainakaan lapsia jättäisi lomamatkojen takia tekemättä. Kumpaa sitä katuu 90-vuotiaana, tekemättä jäänyttä lasta/puolityhjäksi jäänyttä syliä vai tekemättä jäänyttä/toisenlaista lomamatkaa? Ehkä hyvä tapa miettiä asiaa on pohtia, että mkä tekemättä jäänyt asia kaduttaisi vanhana? Sitä itsekin tässä vielä pari vuotta pohdin, että mahtaako vanhana tuntua siltä, että yksi vauva jäi tekemättä. Ja jos siltä tuntuu, niin sitten vaan täytyy toivoa vielä yhtä pientä.

Minulla linea negra oli ennen synnytystä hyvin ohut ja lähes huomaamaton suurimman osan raskautta. Pojasta se kiersi mahan ja tytöstä meni suoraan ylös, pituus muuten varmaan suunnilleen sama, ehkä samalla korkeudella kun kohtukin oli eli kasvoi kohdun mukaan.

Kyllä minä käsitin, että pitäisi kontrolloida. Onhan teoriassa mahdollisuus, ettei se siirry alta pois, vaikkakin ilmeisesti ne pääosin siirtyy. Voisiko näissä sitten olla hoitokäytännöissä eroja?

kiitos ajatuksista. Mies osallistuu meillä hyvin, eli siitä ei ole huolta. Nytkin hän jää kotiin hoitamaan kuopusta, kun palaan töihin. Enemmän mietin, mitä aika ja kädet riittävät, kun ihan vauva-ajasta on päästy yli. Ja toki mietityttää, mitä mieltä ne töissä ovat, jos vielä neljännen pukkaan, mutta se ei ole kynnyskysymys. Onhan se neljäs kalliskin, isompi auto ja asunto on sitten välttämättömyys. Raskaanaoleminen ei kyllä houkuta yhtään, se on yhtä kidutusta koko yhdeksän kuukautta... Kaikesta huolimatta, juuri tällä hetkellä en kestä ajatusta, että kuopus olisi se viimeinen, mutta voihan olla, että menee ohi, kun elämä helpottuu ja hormonit tasaantuu.

Minäkin luulen samaa kuin Nadda. Olen kärsinyt pahoinvoinnista joka raskaudessa, mutta sukupuolella ei ole ollut merkitystä. Ehkä pahoinvointi lisääntynyt raskauksien myötä. Ensimmäisessä raskaudessa tasaista kuvotusta ja yökkäilyä koko raskausajan painottuen aamuuun (poika), toisessa viikolle 20 asti rajua pahoinvointia ja oksentelua ympäri vuorokauden painottuen iltaan ja yöhön (poika). Tyttöraskaudessa rajua ympärivuorokautista pahoinvointia ja oksentelua pitkälti yli puolen välin ja senkin jälkeen jatkuvaa kuvotusta synnytykseen saakka. Luulen, että on vaan joku ominaisuus, että minulle tulee paha olo.

Otsikossa kysymykseni. Olen siis kolmen lapsen äiti ja itselleni yllätykseksi en ole varma, ovatko nämä lapset vielä(kään) tässä. En vaan ole mikään tyypillinen suurperheen äiti, oikeastaan kaikkea muuta. Rakastan lapsiani, mutta en millään viihdy vuosia kotona, vaan tykkään työstäni. Minulla on akateeminen loppututkinto ja johtotehtävät. Olenko hullu, jos edes mietin enempää lapsia? Voiko uran ja esim. 4 lasta yhdistää ja jos voi, niin miten se onnistuu. Löytyykö vaukkareista muita isoja perheitä, jossa samaa on pohdiskeltu tai siirrytty toteutukseen. Mielelläni kuulen kokemuksianne. Itse olen päättänyt, että kaksi vuotta pitää asiaa miettiä, mutta toisaalta sitten, jos sittenkin vauvakuume kolkottelee, alkaa olla pakko ryhtyä tuumasta toimeen, jos meinaa ehtiä

mitä se lääkäri sanoi? Minusta on ihan mahdollista ja jopa todennäköistä, että kaikki on kunnossa. Sylissä istuu viime toukokuinen tuulimunaepäily just viikolta 7+0. LA:kin piti ihan paikkansa, jostain syystä oli vaan niin huonossa kulmassa ultralaitteessa, ettei näkynyt, ei näkynyt edes ruskuaispussia. Toinen lapseni oli vastaavasti vajaa 7 vkon ultrassa myös pelkkä sikiöpussi näkyvissä, siinä laskettu aika oli ilmeisesti viikon vähemmän kuin kuukautisista laskettu ja raskaustesti oli siis jopa aika vahva noin viikko odotetusta hedelmöittymisestä. Joten kahden kokemuksella sanoisin, että ihan hyvät mahdollisuudet on, että kaikki on kunnossa.

Uusi hallitus on ottamassa subjektiivisen oikeuden kokopäivähoitoon pois, mutta kyllä puolipäiväisestäkin hoidosta on varmasti sinulle apua. Minusta kolmas lapsi on ollut ihana asia, ensimmäisen kerran olen todella nauttinut vauva-ajasta ja vanhemmuudesta!

Joo, siis minä ainakin meinasin nimenomaan painoa tyhjänä. AtonQ tosiaan tuntui painavan laitoksella lähdettäessä enemmän tyhjänä kuin itse vauva ja niihän se sitten näköjään olikin. Ei se kaukalon paino mikään valintaperuste ole, turvallisuus ennen kaikkea, mutta kyllä sitä huomaa kantavansa, vaikka kannettava on vieläkin suht kevyt, 6,5 kg, voisi olla tässä iässä jo 2 kg painavampikin. Maxi-cosi alkoi aikanaan tuntuva painavalta vasta kun vauva oli sen 7-8 kg. Ja sitä oli ergonomisempi kantaa. Olen kaikkiaan ihan tykännyt Atonista, mutta kyllä Maxi-cosi oli mielestäni silti parempi. Se oli kevyempi, sisätiloiltaan isompi, vöiden kiristys toimi paremmin, vyöt oli jotenkin luotettavamman oloiset, kantaminen helpompaa. Aton hakkaa maxi-cosin ulkonäössä (olennaista ), kompaktit ulkomitat, erinomainen kuomu verrattuna Maxi-cosiin, muoto on hyvä ja kaukalo ilmeisesti vyökiinnitykselläkin erinomaisen turvallinen.

meillä on nyt aton Q ja isommalla oli Maxi-Cosi Cabriofix. Kyllä vauva asento on Cabriofixissä makaavampi, mutta ei tuossakaan minusta huono asento ole. Ehkä se on vähän pienempi, mutta uskoisin, että vauva mahtuu siihen vuoden ikään saakka. Ehkä miinuksena Cabriofixiin, kaukalo on tosi painava ja sitä on hankalampi kantaa. Plussana taas kätevä kuomu, tyylikäs ulkonäkö ja kompaktit ulkomitat. Telakka toimii tosiaan sekä vöillä että isofixeillä.

Minun mielestä teillä (anteeksi, että puhun suoraan) on mitä omituisin suku. Ensinnäkin eihän kuvauksesi pojastasi tee kenestäkään pojasta homoa...? On herkkiä heteromiehiä siinä missä homojakin. Minusta tuo on aivan käsittämätöntä, että tuollaista keskustelua käydään lapsesta. Minun lapseni on myös herkkä ja tykkään laittaa ruokaa jne. eikä moinen asia ole tullut mieleenikään. Miksi lapset eivät saa olla lapsia? Ja ihan oikeasti, eikö pojat voi olla herkkiä olematta homoja? Mielestäni on vielä huolestuttavampaa se, jos lapsi ei saa olla oman sukupuolensa sisällä juuri sellainen kun on. Ei ihme, että Suomessa asuu masentunut sulkeutunut kansa. Itse kysymykseen, rakastan lapsiani juuri sellaisina, kun he ovat. Heidän sukupuolisella suuntautumisella ei olisi siihen vaikutusta yhtään.

Täytyy sohaista tähän muurahaispesään Ensinnäkin, Ingenjoor, puhut asiaa kotihoidosta ja työssäkäynnistä. Olen pitkään pohtinut näitä hoitoasioita, ollut väkisin hampaat irvessä lasten kanssa kotona, syyllistänyt itseäni töihinmenosta ja viimein hyväksynyt itseni sellaisena kuin olen. Olen lapsesta asti ollut tosi puuhakas touhottaja, joka tykkää älyllisistä haasteista ja kahden lapsen jälkeen olen todennut, että parhaiten pysyn itse tasapainoisena ja onnellisena, kun saan käydä töissä. Ja miten tämä littyy lasteni onneen: on olennaista havaita, että lasten onnellisuus ja tasapainoisuus on suoraan riippuvainen siitä, kuinka onnellinen ja elämäänsä tyytyväinen äiti heillä on. Maailma ei ole mustavalkoinen ja vaikka monille kotonaoleminen sopii ja on paras ratkaisu, hyvä äiti ja vanhempi voi olla monella tavalla. Kadehdin kaikkia äitejä, jotka jaksavat monta vuotta kotona, mutta meidän perhe on onnellisempi näin ja se heijastuu myös lapsukaisiin. Minusta keskustelun alkutaipaleella nostettiin esiin olennainnen, koska olennaista ei ole, että joku muu päättää vanhempien puolesta, mikä malli kullekin perheelle sopii. Olennaista on, että erilaisia vaihtoehtoja on tarjolla ja erittäin olennaista olisi, että suomalainen päivähoito muuttuisi lasten säilyttämisestä varhaiskasvatukseksi. Meidän perheelle kävi lottovoitto, kun saimme hoitopaikan pienestä yksityisestä päiväkodista, jossa ryhmät ovat pieniä ja käsiä aina riittävästi. Minusta laadukkaan hoidon pitäisi olla perusedellytys kaikissa päiväkodeissa. Tästä voidaan sitten edetä siihen paljon haastavampaan keskusteluun, mikä oikeasti on yhteiskunnan tehtävä. Miten lapsia kuuluu kasvattaa? Varastoidaanko lapset vanhempien hoitopäivän ajaksi vai annetaanko hyvää hoitoa ja laadukasta varhaiskasvatusta? Tärkeä keskustelu karkaa yleensä nopeasti päivähoidon laadusta kotiäiti-uraäiti juupas-eipäs -keskusteluun. Minusta on kummalista, että tässä kotiäiti-uraäiti -keskustelussa aina kaivaudutaan omiin poteroihiin ja tuomitaan muiden valintoja. Olisiko hyvä joskus yhdistää voimat ja tuoda todellisia ratkaisuehdotuksia (ja vaatimuksia äänestäjänä), miten meidän omia lapsia ja heidän leikkikavereitaan oikeasti pitäisi hoitaa, sinä aikana, kun vanhemmat ovat töissä? Ja miten kaikille perheille voidaan taata riittävä valinnanmahdollisuus?