Memminkäinen

Meillä Tylleröinen oli tuossa korkeassa kuumeessa viidettä päivää, kun soitin terveyskeskukseen. Ihan vaan, että saataisiin jotain apua siihen, kun meillä oli jo käytössä kombo panadol+pronaxen (jota oli jäljellä talvisen keuhkoputkentulehduksen jäljiltä). Siellä lääkäri sitten katsoi korviinkin, ettei ole mitään muuta, ja siellähän oli mukavat tulehdukset molemmissa korvissa jylläämässä.

^ Ei meilläkään ikinä aikaisemmin ollut ollut. Eikä ollut nyt jälkeenkään, kun käytiin jälkitarkastuksessa. Että ei onneksi alkanut kierrettä siitä.

Meillä oli likalla vesirokko toukokuun lopussa. Ihan järkyttävä määrä näppylöitä. Niitä oli joka puolella, mutta päässä, selässä ja alapäässä oli eniten. Väittäisin, että useampi sata oli niitä, alapäässä niin paljon, ettei niitä erottanut toisistaan. Suussakin oli ja se vaikutti syömiseen, mikään lämmin ei mennyt alas. Viikon verran Tyllerö eli hedelmäsoseilla ja mehulla (ei oikein suostunut juomaan mitään muuta). Kuume oli tosi korkea, en saanut sitä millään lääkkeillä laskemaan alle 39, ja sinnekin vain hetkellisesti. Sen takia mentiinkin lääkäriin, kun ei millään laskenut ja sieltähän löytyikin sitten muheva korvatulehdus bonarina tähän vesirokkoon. Saatiin antibiootit ja parin annoksen jälkeen kuume laski normaalimpiin lukemiin. Eli ilmeisesti se olikin se korvatulehdus, joka sen kuumeen nostatti. Googlailu paljasti, että korvatulehdus onkin aika yleinen vesirokon kylkiäinen. Annick: Kyllä vesirokkoinen voi ulkoilla. Me pysyteltiin omalla pihalla, ettei turhaan olla tartuttamassa muita. Tosta aurinkorasvasta en tiedä, mutta en nyt uskoisi sen tekevän mitään hallaa, jos ei iho ole rikki.

^ Mä olen nyt, öö... reilun 15 vuoden jälkeen alkanut vähän olla tuolla ähäkutti-linjalla niille, jotka vannoi, ettei se kestä. Vaikka eihän sitä tietenkään tiedä. Mutta musta on jotenkin hassua sanoa, että jos ei kuolemaan asti olla yhdessä, niin ei kestänyt suhde. Kyllä tämäkin aika, jonka me ollaan oltu yhdessä, on jo aika pitkä ja käsittääkseni ihan aikuisenakin yhdessä olon aloittaneet pitää sitä jo pitkänä suhteena.

Useamman mun paidan verilänteillä, kun on jokseenkin tapaturma-altis tapaus. Kirjoja ja lehtiä on revitty. Ja eilen Tyllerö järsi puutarhatuolista uusimman käsittelykerroksen. Kivat hampaanjäljet siinä.

Anerina: Kyllä se oli ihan yleinen raja täällä, ainakin viime keväänä. Jostain papereista terkka sen katsoi, enkä usko, että niillä on valmiina suosituksia tällaista erityistapausta varten. Noita kun on Suomessa n. 6 vuodessa. Ei mahanportinahtauma sitä paitsi enää leikkauksen jälkeen vaikuta siihen, miten painoa tulee. Tai sen ei pitäisi vaikuttaa, jos vaikuttaa niin pitää katsoa, ettei ole uudelleen alkanut kuroutua umpeen.

Meillä muuten sanottiin neuvolassa Mimmin ollessa ihan pikkainen, että 100g painonnousu / viikko on riittävä. Ja sillä mentiin, mahanportinahtauman leikkauksen jälkeen. Paino nousi pitkään suunnilleen sitä 100 g viikkotahtia.

Vähättelyjä on tosiaan koettu ja sellaista odottakaapas vaan kun se ja se kriisi iskee ja että jossain vaiheessa jommalle kummalle tai molemmille tulee pakottava tarve kokeilla muitakin. Nämä on kyllä vähentyneet nyt kun ollaan oltu melkein 16 vuotta yhdessä. Mutta edelleen tiedän, että jos ero tulee, niin varmasti saa kuulla siitä, miten teiniparit ei vaan voi onnistua. Yksi mikä mua ottaa päähän on se, että meidän suhteen ulkopuoliset voi kertoa meille, ollaanko me tyytyväisiä parisuhteeseemme ja seksielämäämme. Seksi kun ei ilmeisesti voi olla hyvää eikä mitenkään voi tietää, mistä oikeasti tykkää, jollei ole kokenut x määrää kumppaneita. Ja tuo x:n arvo tuntuu vaihtelevan kommentoijasta riippuen ja olevan yleensä riippuvainen kommentoijan omasta kumppanimäärästä. Ja jos tähän koitat sanoa jotain siitä, että olet hyvinkin tyytyväinen, niin se ei vaan voi pitää paikkaansa, kun eihän sitä tiedä, mitä on kokematta. Mun mielestä tuo vaan ontuu siinäkin mielessä, että vaikka olisi kokenut 100 seurustelu- ja / tai seksikumppania, niin mistä sitä voi tietää, ettei se 101. olisi sitten se oikein ylimaallisen ihmeellinen. Jos siis tuolle tielle haluaa lähteä. Mä en oikein pysty ymmärtämään mikä siinä on, että jotkut ei pysty ymmärtämään, ettei kaikki vaan kertakaikkiaan tunne tarvetta kokeilla useampaa kumppania ja parisuhde ekan kanssa voi olla oikein oivallinen ja voi tietää, mitä parisuhteessa haluaa ja mitä ei, vaikkei olisi koskaan paskaa niskaansa parisuhdeasioissa saanutkaan.

No senhän se voi tehdä, että vuoto ei alakaan. Mutta kyllä mä silti itse mieluummin varmuuden vuoksi pistelin puikkoja ilta illan perään tässä onnistuneessakin raskaudessa, vaikka mulla saattoi noi keltarauhashormonivalmisteet syy siihen, miksi toka ei tullutkaan itse ulos.

Ei osunut äitienpäivä raskausajalle. Sain kuitenkin joiltain onnitteluja, niiltä, jotka ajatteli mun olevan jo äiti, niiden kahden keskenmenneen nimittäin. Niinhän mä itsekin ajattelen, mutta ei siinä kauheasti tehnyt mieli juhlistaa

Macadamia: Onko teillä refluksi poissuljettu? Sopisi meinaan siihen tuo runsas pulauttelu.

Meillä annettiin 1,5 kk ikäiselle lapselle ihan kuurina panadolia 3 (vai oliko se vaan 2 ) kertaa päivässä viikon ajan leikkauksen jälkeen, eikä tyttö ollut silloin vielä edes 4 kiloa. Ja ihan siis lääkärin määräyksestä annettiin. Eli uskoisin, että voit antaa.

^ Tuli tuosta mieleen, että mä uskon, että meidän suhde on juuri siksi kestänyt, että ollaan annettu toistemme mennä vapaasti niin kauan, kuin se on toiselle ollut tärkeää. Ollaan oltu yhdessä, mutta yksilöinä.

Mulle määrättiin mun tokaan ja kolmanteen raskauteen keltarauhashormonia. Toka meni siitä huolimatta kesken, kolmas jatkui loppuun asti. Lääkäri tosin totesi AR-ultrassa, että ei ole mitään keinoa tietää, onko se keltarauhashormonin ansiota vai olisiko raskaus jatkunut muutenkin. Mutta koska niistä ei mitään haittaakaan ole, niin neuvoi niiden käytön jatkamista ainakin viikolle 10 asti.

Me ollaan myös teinipari. Aloimme seurustella kun minä olin 15 -vuotias 9. luokkalainen ja mies 18 -vuotias abiturientti. Olimme kyllä tienneet toisemme ala-asteelta asti, mutta emme tunteneet. Me vaan sitten satuttiin molemmat saman kesän aikana ihastumaan toisiimme ja "jo" puoli vuotta myöhemmin olimme ekoilla treffeillä. Nuoresta iästä huolimatta aika varhain jo tiedettiin, että tässä se nyt on, ihminen, jonka kanssa on niin hyvä olla, ettei ole koskaan kenenkään kanssa ollut. Jotenkin kuvaavaa on se, että me oltiin molemmat tuohon aikaan äärettömän ujoja vastakkaisen sukupuolen kanssa, mutta toistemme kanssa, heti kun treffeile asti päästiin, tuntui kuin olisi tunnettu ihan aina. Me muutettiin yhteen kun mä olin 20 ja mies 22 (täytti myöhemmin sinä vuonna 23). Molemmat muutettiin vanhempien luota. Mun vanhemmat ei vielä lukiossa ollessani antaneet mun muuttaa ja sitten olikin enää yksi vuosi jäljellä miehen valmistumiseen ja rationaalisina ihmisinä ajateltiin, että pärjätään taloudellisesti paljon paremmin, kun mies on jo töissä, kun mulla kuitenkin oli edessä opiskelut. Meidän yhteiseloon on mahtunut yksi pahempi parisuhdekriisi ja se oli aika lailla yksissä tuon yhteen muuttamisen kanssa. Jälkikäteen san meoisin tuon olleen monen tekijän summa. Piti molempien itsenäistyä ja kasvaa aikuiseksi ja samalla opetella elämään toisen kanssa. Erokin oli mielessä, mutta loppujen lopuksi tulimme siihen tulokseen, että sitä emme halua, vaan haluamme saada parisuhteen toimimaan. Ja saatiinkin, kun siinä oli molempien tahto mukana. Me opeteltiin riitelemään oikein ja muutenkin keskustelemaan asioista, ennen kuin ne ottaa niin paljon päähän, että ainut keino purkaa on rähjätä ihan suunnattomasti. Lapsettomuus ja keskenmenot on ollut meille toinen kriisin paikka, mutta ne kriiseiltiin toisiamme tukien, eikä siinä ollut koskaan ero mielessäkään. Ongelmat johtui minusta ja muistan, kuinka miehelle itkinkin, että ehkä meidän pitäisi vaan erota, että mies voi jonkun muun kanssa saada lapsen. Ja mies vastasi tuohon mulle, että hän ei halua lasta kenenkään muun kanssa, että jos se ei mun kanssa onnistu, niin sitten ei onnistu, mutta ei hän voisi ketään muuta kuvitella lapsensa äidiksi. Vaikka stressissä tuli ja surussa tuli välillä toiseenkin purettua pahaa oloaan, niin kumpikin ymmärrettiin, mistä se kumpuaa ja loppujen lopuksi tuo kokemus hitsasi meitä vaan enemmän yhteen. Me ei olla koskaan kaivattu nuoruuttamme. Mies ehti teini-iässä riehua pahimmat ulos systeemistään. Mulla ei silloin vielä sellaista ollut. Kiitos ystävieni, jotka uskalsi asiasta huomauttaa (vaikka taisin aluksi hiukan suutahtaa), keskityin aika alusta asti myös ystäviini, enkä pelkästään mieheen. Sitten opiskeluaikoina musta tuli aika bilehile, kavereitten kanssa käytiin joka kissanristiäisissä. Miehellä ei ollut mitään tätä vastaan. Meillä oli sääntö, että jos on jo jotain yhteistä sovittu, niin sitä ei peruta, mutta muuten niin kauan kuin ei lapsia ole, omat menot on ilmoitusluontoinen asia. Mulla ei ole koskaan ollut mitään tarvetta päästä kokeilemaan muita miehiä, mulle riitti se, että opiskeluaikoina sain riekkua kavereitten kanssa niin paljon kuin suinkin. Nyt ollaan oltu reilu 15 vuotta yhdessä, niistä 6 naimisissa.