Luthien

^ P&T ketjussa on talvelta ainakin yksi kommentti. Ystäväni asuu Espoossa.

Oishan se kuomu kieltämättä tuulitunneli, mutta mä iskin heti siihen rakoon (eli aisaan, ei siihen kääntyvään osaan, vaan heti sen viereen) meidän brion pussukan. Peittää just koko kolon ja siihen saa oman lompakon ja avaimet yms. Toi kuomu kyllä tuntuu pysyvän hyvin kiinni, on vaan iso. Mut tavallaan se on hyvä, että se on takapäästäkin auki, niin sieltä saa näköyhteyden vauvaan sitten kun pieni on siellä kopassaan. Sulla on kyllä hankala tilanne, ehkä suosittelisin noista sitä, että et vaan lähtisi ikinä kotoa minnekään . No ei, mä ostaisin tossa tilanteessa varmaan Duetit. Moni on miettinyt täällä vervejä. Niistä vielä sen verran, että ne oli mullakin hankintalistalla kunnes katsoin ystäväni touhua niiden kanssa viime talvena. Etupyörät eivät pyörineet ollenkaan, kun lumi tarttui pyöriin ja lokasuojiin. Lämpimämmillä lumikeleillä pääsi eteenpäin vain raahaamalla vaunuja perässään. Ne ois ollu meille ihan katastrofit, kun ei meillä ole autoa ollenkaan. Edit. Olin meidän MB +oneilla mökillä, jonne menin yksin junalla esikoisen kanssa. Alakoriin mahtui yksi ikeakassi, säilytystilaan toinen ja sen päälle (ja osin aisan päälle) vielä mun vaatelaukku. Mitään ei tarvinnut kantaa selässä ja hyvin päästiin. Tykkään ihan hulluna noista kun ne on niin monikäyttöiset! Mutta monien kaipaamaa nukkumismahdollisuuttahan noissa ei kahdelle ole.

Taittaminen on ihan helppoa, mutta eihän siitä mitään hirveän pientä pakettia tule. Niin kuin ei kai mistään tuplista. Kuomu on ISO, mutta en mä toistaiseksi ole muuta ongelmaa siitä löytänyt. Ja ymmärrän myös sen, että sen on oltava iso, että vanhempikin voi istua takana. Mistä sä et tykännyt explorerien kuomussa? Ja nämä mahtuvat vanhaan ratikkaan. Takapyörät pitää nostaa mustan (heijastin)möntin yli eli vähän korkeammalle kuin kapeammat vaunut, mutta etuosahan on kapea, joten helppo ne oli ratikkaan saada kunhan takapyörät nosti vähän korkeammalle. Ja tavaratila + alakori on suurillekin ostosreissuille riittänyt upeasti! Oon tykänny!

^ Ratikkaan ei olla päästy vielä testaamaan kun ollaan koko jengi oltu oksennustaudissa, mutta mittoja otin: Cocoonin sisämitat on 58 x 28 cm. Pienihän se on kuin mikä, mutta varmaan aika samoissa kuin P&Tn cocoonkin (sanotaan olevan 60 cm). Vaunujen pisin pituus (eturenkaasta vauvacocoonin vetskari auki) on 125 cm. Ongelmia varmaan tulee siinä 3-5 kk iässä kun cocoon on jäänyt pieneksi ja istumaankaan ei voi laittaa, mutta ihan sama ongelma ois ollut P&T:ssä (jotka oli meidän toinen vaihtoehto). Tosin vähän jo mallailin sellaista vaihtoehtoa, että kakkosistuimen (taakse tulevan irtoistuimen taapero-taapero moodissa) laittaisi vauvacocoonin tilalle eli kasvot työntäjään päin. Niihän se ei ole tarkoitettu, mutta jos laittaisi tyynyn alle, niin sen saisi tosi kivasti loivaan noja-asentoon sinne ja voisi ratkaista 3-5 kk iän tilanteen. Ainoa vaan, että pepun alta pitäisi saada valjaat kiinnitettyä enkä tiedä vielä onnistuuko se. En tiedä ymmärsitkö tästä selityksestä mitään, mutta että esikoinen istuisi edessä ja pienempi takana ja olisivat selät vastakkain. Tykkään aivan älyttömästi suuresta säilytystilasta etuistuimen takana. Sen saa kätevästi nyöreillä auki ja sinne voi laittaa ison kauppakassin. Myös iso tavaratila alhaalla on kokonaan käytössä. Meillä ei ole autoa ja kauppareissut tehdään pelkästään vaunuilla, niin tuo oli ominaisuus, jonka takia nämä lopulta valittiin ja olen erittäin tyytyväinen. Ratikka vielä jännittää!

Meille kotiutuivat briteistä tänään Mountain buggyn +one:t ja olen aivan haltioissani! Ne ovat loistavat! Tietysti pitkä testirundi on tehty vain esikoisella, mutta kaikki säädöt ja mahdollisuudet tietysti jo kokeilin . Viimeisin tositesti on vanhaan ratikkaan änkeminen (hkl:n sivuilla lukee, että 62cm leveät mahtuisi, mutta noi on 63cm, tosin olen ymmärtänyt muiden vaunumerkkien kokemusten perusteella, että 63cm leveätkin mahtuisivat). Jos ne sinne vielä mahtuvat, niin sitten olen löytänyt tuplat, joissa on kaikki, mitä voin (ainakin nyt) kuvitella koskaan tarvitsevani. I'm in love .

Onko kenelläkään kokemusta Mountain Buggyn +one:sta? Kovasti yritin etsiä aiempia kommentteja, mutten löytänyt. Kaikki kokemukset ja havainnot tervetulleita (olen ymmärtänyt, että olisivat ulkomailla kovin suositut, mutta mulla on monta suurta kysymysmerkkiä niiden funktionaalisuudesta).

Esikoisen kanssa ei ollut yrityksessä ongelmia, tärppi tuli yk 4 ja kaikki meni hyvin. Toista yritettäessä hormonikierukan poiston jälkeen yk 5 ja yk 7 oli keskenmenot varhaisilla viikoilla 5+2 ja 5+4. Näistä varsinkin jälkimmäinen oli mulle henkisesti tosi raskas. Tämä matkassa pysynyt tuli kyytiin yk 9 ja nyt kun ollaan viikoilla 18+1, niin toivoa jo sopisi, että kaikki menee hyvin. Molempien keskenmenojen jälkeen yritettiin heti ja molemmat tärpit tulivat yksien kuukautisten jälkeen. Tsemppiä kaikille keskenmenon kokeneille! Itselle ainakin tunnemyrsky sen aiheen ympärillä tuli yllätyksenä. Nyt olen kurjimmat ajat jo pystynyt unohtamaan. Asiana en tietysti keskenmenoja unohda ikinä, mutta tunteisiin on enää vaikea palata. Ehkä ihan hyvä niin.

Esikoisen raskaudessa kärsin, jostain kumman syystä, paniikkikohtauksista. Pienikin kipu laukaisi niitä ja pahimmissa tilanteissa hyperventiloin, en saanut henkeä ja pelkäsin pyörtyväni hetkenä minä hyvänsä. Lisäksi en tiedä vaikuttiko synnytyspelkooni lisäksi se, että äitini oli aika hyvin saanut tartutettua oman synnytyksensä (mun syntymän) kauhuja mulle. Pelkäsin aivan älyttömästi paniikkikohtauksia ja vielä hurjemmin synnytystä, koska ilman kipua ja näin ollen paniikkia en ajatellut siitä ikinä selviäväni. Olin aivan varma, että sekoan ja pyörryn ja mitä vielä ja leikkuriin mennään joka tapauksessa. Näin ollen pyysin lähetettä pelkopolille ja se mulle helposti suotiinkin. Pelkopolin kätilö oli ymmärtäväinen ja lupaili kuuta taivaalta. Kävin myös neuvolapsykologin juttusilla paniikkikohtausteni kanssa, mutta mitään selkoa niihin ei saatu (eikä sitä selkoa sen enempää nykyäänkän ole, mutta kohtaukset loppuivat kuin seinään kun en ollut enää raskaana, jonka jälkeen olin taas oma itseni, nyt toisessa raskaudessa on oireita taas hieman esiintynyt ja lääkärit ovat epäilleet niitä vain raskaushormonien aiheuttamiksi). Silloin pelko ja paniikki olivat todella aitoja ja jokapäiväisiä tunteita ja ajoin voimakkaasti sektiotoivettani eteenpäin. Pelkopolin kätilöt eivät valitettavasti tee päätöksiä vaan lääkärit. Viimeisellä lääkärikäynnillä, jossa sektiosta (tai ei) oli tarkoitus päättää, oli nuori naislääkäri ja opiskelija. Olimme miehen kanssa huoneessa melkein tunnin, mä itkin aivan niagarana koko ajan ja lääkäri ensin tutki ja sanoi, ettei mitään, kertakaikkiaan mitään, estettä alatiesynnytykselle ole. Sen jälkeen kuuntelimme perustelut alatiesynnytykselle ja piiiitkän moraalisaarnan, jossa lääkäri mm. sanasta sanaan kysyi, että miten ajattelet selviytyväsi vauvan hoidosta, josset yhdestä synnytyksestä ajatellut selvitä. Pitkäpinnainen miehenikin jossain vaiheessa hermostui ja mä vaan lähinnä itkin kykenemättä sanomaan mitään. No, sektiopäätös saatiin, koska en kannastani luopunut, mutta helpolla se ei tullut. Kaikki lääkärit eivät kuulemieni muiden kokemusten perusteella ole tietenkään näin tylyjä, mutta ottakaa tukihenkilö mukaan ja päättäkää etukäteen, mitä aiotte sanoa tai olla sanomatta. Sektioaika annettiin viikolle 39+4 muistaakseni, se taisi olla torstaipäivä. Mieli oli hieman huojentuneempi kun päätöksen sain, mutta paniikkikohtaukset edelleen vaivasivat (lisäksi kärsin ajoittain kovista sappikivuista, joita ei sappikivuiksi silloin tiedetty). Viikkoa ennen sektiopäätöstä, perjantaina, ei aamulla ollut mitään viitteitä synnytyksestä. Mutta aamulla sanoin miehelle, että oloni on todella omituinen, ihan kuin olisin vetänyt purkillisen rauhoittavia. Kävin hitaalla, ihan kuin silmät olisivat seisoneet päässä ja tunsin oloni aivan järjettömän rauhalliseksi ja levolliseksi. Muutaman tunnin päästä tästä alkoi limatulppaa irtoamaan, ihan reilustikin. Tämä ei aiheuttanut mussa minkäänlaista reaktiota tai kauhua. Ok, katsotaan mitä tapahtuu. Koko päivän tuli vähän väliä kivuttomia, mutta erilaisia, supistuksia kuin ennen. Nyt ne tuntuivat alaselässä. Eivät sattuneet yhtään, mutta pysähtyä piti ja maha tietysti kovettui niin kuin miljoonissa aiemmissakin harkkasupistuksissa. Klo 17.15 holahti lapsivettä. Olin ihan rauhallinen ja soitin kättärille, että tota, limatulppa on tullut aamulla ja nyt tulee lapsivettä. Ne siellä ja mä kotona otettiin kaikki iisisti. Katsellaan vielä ja viimeistään 12h tunnin päästä sinne. Vartti puhelun loputtua lapsivettä tuli lisää paljon ja silloin alkoivat todella kipeät supistukset heti. Ylin aivan rauhallinen, ihan kuin olisin tehnyt saman asian sata kertaa ennenkin ja tietäisin, mitä tehdä. Soitin uudelleen ja nyt selvästi huomasivat mun sype-statuksen ja äänikin oli erilainen. Sanoivat, että voin tulla ihan heti kun siltä tuntuu, mutta sanoin, ettei hätää, tullaan kun supparit sattuvat niin paljon, ettei pystytä kotona olemaan. Otin kynää ja paperia. Kellotin noin 10 supparia ja huusin kun sattui niin paljon (onneksi oli aina ne muutamat helpotuksen minuutit välissä). Kun huomasin, että kaikki tulevat 4-6 minuutin välein, lähdettiin heti kättärille. Soitin, että nyt tullaan. Sain käskyn suoraan saliin. Saliin saavuttiin klo 19.15. Olin 4 cm auki, 1,5 tunnin supistuksilla! Kätilöt olivat huolissaan ja huolehtivaisia. Miten voin? Miltä tuntuu? Kuin olisin elämäni liekeissä, ei tässä mitään, sattuu aivan perkeleesti, mut jos sitä epiduraalia voisitte antaa, niin ei tässä mitään. Anestesialääkäri tuli, heitti pari kuivaa vitsiä ja autuus tuli. Mihinkään ei sattunut, ei yhtään, kahteen tuntiin. Ekan epiduraalin hiivuttua kivut palasivat ja sain uuden annoksen, taas ei kipua missään. Pyöriteltiin peukaloita ja tekstailtiin kavereille. Mulle tarjottiin vielä ponnistusvaiheeseen pudendaalipuudutusta, joka laitetaan kohdunsuulle. Ajattelin, että no jos nyt vaikka yllättäen alkaiskin siitä kivusta paniikki iskemään, niin otetaan varman päälle. Puudutetaan vaan. Se oli pienoinen virhe. Mä puuduin niin täysin, etten tuntenut mitään, en yhtään mitään. Eli en tiennyt minne ponnistaa. Kätilöt tsemppasivat ja sanoivat, että hyvin menee. Sanoin takaisin, että höpö höpö, sanotte noin vaan kaikille. Naurettiin kaikki salissa olevat. Lopulta mulla alkoi usko ja happi loppua (koska kätilö käski pidättämään hengitystä ja ponnistamaan aina koko supistuksen ajan, toimi kuulemma paremmin), ja pyysin, että josko voisitte kokeilla imukuppia. Kätilö mietti hetken ja sanoi, että no miksei. Lääkäri soitettiin paikalle, hän laittoi imukupin pienokaisen päähän, sanoi kätilölle, että otetaan koeveto seuraavalla supparilla. Supistuksen jälkeen sanoi, että pää seuraa hyvin, seuraavalla syntyy ja mun käskettiin ponnistaa. Luulin, että koko vauva syntyisi seuraavalla ja ihmettelin, että eikö se syntynytkään ja kaikki katsoivat mua hölmistyneinä, että pää syntyi ja loput seuraavalla. Totesin vaan, että jaaa, mä kun en tunne mitään... Klo 2.05 syntyi maailman suloisin pieni tyttö, jonka sain heti puoleksi tunniksi rinnalleni. Olin haltioissani siitä, miten olin koko hommasta selvinnyt. Synnytyshän meni loistavasti, kuka olisi uskonut! Sanoin heti synnytyksen jälkeen, että voisin tehdä tän uudestaan koska vaan. Nyt toisella kerralla jo odotan synnytystä. Tällä kertaa pystyn luottamaan, että kehoni tekee juuri sen, mitä siinä tilanteessa tarvitsen. En olisi ikinä uskonut noin käyvän kun esikoistani odotin ja olen aivan älyttömän tyytyväinen, että esikoiseni päätti tulla maailmaan vähän etuajassa. Se oli loistava koemus meille kaikille. Toivuin todella nopeasti ja hyvin ja jäljelle jäi kasa hyviä muistoja.

^ Jos teille tulee noin pieni ikäero, niin ehkä voisit harkita vierekkäin istuttavista Mountain buggyn dueteja, jotka ovat yhtä kapeat kuin explorerit. Ovat siis vierekkäin istuttaviksi uskomattoman pienet. Tietysti istuimetkin sitten ovat hieman kapeammat kuin perusleveissä tuplissa, mutta noin pienellä ikäerolla taapero varmaan mahtuu niihin hyvin. P&T:ssä vauvalle tehdään pääistuimesta "pussi", jonne tulee kantokassi ja esikoinen istuu päällä. Siinä ei esikoinen kunnon päiväunia pysty nukkumaan.

^ Todella suuret pahoittelut! Tietysti kyseessä voi olla vain yksi viallinen testi, mutta itse juuri samaa läpikäyneenä en toisaalta haluaisi valaa turhaa toivoa kun oikeasti vähän huonolta vaikuttaisi. Yritän nyt vastata jotain kysymyksiisi, vaikka tosiaan sain juuri vasta toisen keskenmenon enkä ole ollut tutkimuksissa. Itse olin synnytyssairaalan päivystyksessä, jossa tehtiin ultra ja km varmistettiin. Oma terveysasema ohjasi suoraan sinne kun sen yhteydessä aina ultrataan kuitenkin. Ekassa km:ssa ei ollut mitään kontrollia. Puhelimessa sanoivat, että tee kotona testi 2 viikon päästä. Sinuna siis menisin suoraan gynegologiseen päivystykseen (itse olin kätilöopiston päivystyksessä), koska sitä kautta myös hommat etenevät, jos etenevät. Tutkimuksissa etsitään ainakin mahdollisia geenivirheitä molemmista ja veren hyytymistekijöitä ainakin. Vielä muitakin asioita, joita en tarkkaan tiedä. Mutta vain noin 5% tutkimuksista löytyy mitään syytä keskenmenoille... Kemiallisia ei ymmärtääkseni lasketa keskenmenoiksi. Siitä, missä kemiallisen ja keskenmenon raja kulkee, en tarkkaan tiedä. Kätilöopistolla lääkäri sanoi minulle nyt, että keskenmenoni 5+2 ja 5+4 ovat heille kemiallisia raskauksia. Ja puhui myös melko paljon siitä, että kun on jo yksi spontaanisti alkanut onnistunut raskaus, niin...... Tämän lääkärin perusteella en uskoisi itse, että pääsimme kolmannenkaan vastaavan kanssa vielä tutkimuksiin. Vedottaisiin varmaan kemiallisiin ja esikoiseen. Silti saman paikan päivystyksestä vastannut kätilö (kun jouduin soittamaan seuraavana päivänä vielä tuloksia) sanoi puhelimessa, että kolmannen jälkeenhän sitten pääsee tutkimuksiin. Eli toivoa saattaisi olla. Ekan keskenmenon kanssa ei tosiaan tehty mitään, ei ultrattu, ei otettu hcg:tä, ei konsultoitu lääkäriä. Nyt tehtiin nämä kaikki. En tiedä oliko syynä se, että oli toinen vai se, että olin itse tosi hajalla ja itkin joka puhelussa. Mun arvaus on, että pääsette tutkimuksiin vain, jos olet itse tarpeeksi epätoivoinen tai vaativa, jos silläkään. Toivottavasti pääsisitte! Mun ehdotus on, että jossette pääse tutkimuksiin (tai vaikka pääsisittekin), niin yritä saada lääkäristä ulos mielipide siitä, olisiko jokin tukilääkitys tarpeen tai hyödyllinen (lugesteron, primaspan...). Lääkärit eivät ole näistä yksimielisiä ja ymmärtääkseni näiden kohdalla ei ole pystytty osoittamaan olevan lumelääkettä parempaa vaikutusta. Joidenkin mielestä niistä kuitenkin voisi olla oikeastikin apua. Tiedä häntä. Toivottavasti tästä oli apua. Me menemme käymään torstaina yksityisellä klinikalla juttelemassa keskenmenoja tutkineen lääkärin kanssa. Tutkimuksiin emme pääse ja hänkin todennäköisesti sanoo, että huonoa tuuria vain ollut, mutta menin itse nyt niin hajalle tästä toisesta, että haluan vielä päästä keskustelemaan, jossei muuta.

Apua Mianro, miten epäreilua. Olen todella pahoillani teidän puolesta! Nyt tuoreeltaan tämä toinen km tuntuu todella pahalta. Ensimmäinen vielä meni ajatuksella, että näitähän sattuu ja yleisiä ovat, vaikka pahalta sekin tuntui. Mutta tämä toinen tuntuu todella epäreilulta. Tuntuu, etten kestä, että tämä on liikaa. Ja pelkään, että katkeroidun.

Keskenmenon jälkeen oli helpompi tulla raskaaksi? Joo ei. Kp1 / yk7. Miksi muille, muttei meille?

Todella suuret pahoittelut Neferty! Minua ohjeistettiin sekä neuvolasta että terveysasemalta tekemään raskaustesti 2 viikkoa vuodon alkamisesta. Spontaani km alkoi 5+2 eikä mitään kontrollia tehty, vain tuo oma testi kehoitettiin tekemään. Tein testin jo viikon kuluttua vuodon alkamisesta ja se oli nega. Tosin ystävälläni vastaavassa tilanteessa oli 2 vk kuluttua vielä haamu, joka siitä kyllä himmeni pois ja kaikki oli ihan normaalisti. Meillä molemmilla ensimmäinen kierto km jälkeen venyi noin 40-päiväiseksi keskiverto pituuden sijaan (vaikka minulla hcg poistui aiemmin).

muoks. viuh

^^ Mulla oli pari viikkoa sitten spontaani keskenmeno aikaisilla viikoilla, eli osin eri tilanne, mutta koin hyvin samanlaista. Pari päivää vuodon alkamisen jälkeen olin todella itkuinen ja itkukohtauksissani kuljin ihan sellaisella 'mä en jaksa enää elää' -tasolla. Koin oloni jotenkin tosi epätodelliseksi. Jo silloin epäilin oloni johtuvan aikamoisesta hormoonimyrskystä ja jälkikäteen ajateltuna olen entistä varmempi siitä. Olo parani normaaliksi ihan päivässä kahdessa. Ja tuolloin itkuisuuden aikaan hcg oli jo hyvin lähellä nollaa. En tiedä, voisiko nopea raskaushormoonin lasku aiheuttaa noita rankkoja mielialan heittoja, sillä myös minä muistan kokeneeni vastaavaa vuoristorataa viimeksi synnytyksen jälkeen.