PMLats

Aktiivijäsen
  • Content count

    1677
  • Joined

  • Last visited

About PMLats

  • Rank
    Addikti
  • Birthday 09/22/77

Contact Methods

  • Website URL
    http://
  • ICQ
    0

Profile Information

  • Location
    Vantaa

Recent Profile Visitors

3796 profile views
  1. Nämä saa poistaa: http://www.vauva.info/foorumi/topic/6853-latsi-ja-terminaattorit/?p=708889 http://www.vauva.info/foorumi/topic/11157-latsi-ja-terminaattorit/?p=1172404
  2. Mulla päätös oli helppo. Muistan edelleen molempien lasten vauvavuodet synkkänä aikana, kärsin masennuksesta ja oleminen oli tosi vaikeaa. Toisen lapsen jälkeen oli aivan selvää, etten enää siihen mustaan aukkoon halua kadota. Lisäpotkun antoi se, että mun toinen sektio oli jo melkoisen vaikea leikkaus, ja kolmas olisi sitten ollut jo erittäin haastava. Voisin samalla kertoa vähän nykyfiiliksiä, steristä on nyt yli puoli vuotta aikaa, ja pillerit siis sain lopettaa 3kk operaatiosta. Etukäteen pelotti, millaiset luomumenkat oikein olisivatkaan, mutta yllätyksekseni menkat ovat pysyneet aivan yhtä kivuttomina kuin pillereitä syödessä. Ehkä hieman runsaammat, mutta tuhruttelu on loppunut. Ainoa harmi on nyt se, että iho on alkanut mennä vähän huonoon kuntoon. Mullahan oli koko aikuisiän käytössä Diane novat osittain iho-ongelmien vuoksi. Nyt vähän jännittää, tuleeko ihosta enää koskaan siistiä Muuten olen ollut ihan täysin sitä mieltä, että omalla kohdalla ratkaisu oli oikea. Tuttavien vauvoja on kiva hiplata, mutta itselleni en sellaista enää halua Mutta juu, jos ei voi itselleen sanoa, että on varma, niin ei kannata lähteä sterilisaatioon
  3. Esikoinen on vasenkätinen, ja se huomattiin jo muistaakseni reilusti alle vuoden iässä. On aina ensisijaisesti tarttunut asioihin vasemmalla kädellä, ja aina syönyt, piirtänyt jne. vain vasemmalla. Ach, poikkeuksena saksilla leikkaaminen, mutta tiedä sitten johtuisiko se vain siitä, että käytettävissä ei nyt toistaiseksi ole ollut vasenkätisten saksia? Mistäköhän niitä muuten löytäisi?
  4. Kaivelen tämän vanhan ketjun ylös, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Mulle tehtiin sterilisaatio Essure-menetelmällä nyt kesäkuussa. Operaatio oli tosi nopea ja helppo - tai siis paljon helpompi kuin etukäteen pelkäsin. Essuressa siis munatorviin asennetaan semmoiset pikkuruisen jousen näköiset metalliset kierulat, joihin sitten kasvaa ympärille arpikudosta, joka tukkii munatorvet. Homma hoidetaan alakautta, reikiä ei siis mahaan tehdä. Menin sairaalaan aamusta, hankalin asia koko jutussa oli se, että piti olla syömättä ja juomatta edellisillasta saakka. Tämä siksi, että operaatiossa saatetaan joutua joskus nukuttamaan. Pohjille olin ottanut 800mg Buranaa ja 100mg Panadolia annettujen ohjeiden mukaan. Operaatio suoritettiin leikkaussalissa, jossa oli anestesialekuri paikalla kaiken aikaa. Lähtökohtaisesti homma aloitettiin ilman mitään kipulääkettä tai puudutusta. Kohdunsuuta ei avattu millään mekaanisella välineellä, vaan lämpimän veden avulla. Instrumenttien sisäänvienti ei siis tuntunut oikeastaan lainkaan, lähinnä tuntui että pissasi alleen Vähän ajan kuluttua, ilmeisesti siinä vaiheessa kun instrumenttia vietiin munanjohtimeen, aloin tuntea aika epämiellyttävää nipistävää kipua. Kipu voimistui sen verran, että anestesialääkäri näki naamastani että olisi kipulääkkeen aika. Sain suoneen jotain nopeasti vaikuttavaa lääkettä, ja se teki semmoisen hieman humisevan ja turran olon. Sen jälkeen loppuoperaatio sujui ihan ongelmitta. Kaikkiaan olin leikkaussalissa kai parikymmentä minuuttia. Homman jälkeen lepäilin heräämössä pari tuntia. Sain vielä jotain kipulääkettä suoneen ja lisäksi panacodin. Sain syödäkseni, ja kipu asettui sellaiseksi, että se muistutti lähinnä melko normaalia menkkakipua. Ei siis mitään sietämätöntä. Kävin vessassa ja sain lähteä. Mies haki mut (noutaja oli välttämätön) ja olin suht ok. Operaatiopäivänä ja seuraavana päivänä oli niukkaa vuotoa, mutta olin seuraavana päivänä jo ihan kunnossa ja punttiksella treenaamassa. Kipuja oli vain operaatiopäivän ajan. Olin tosi yllättynyt, koska ajattelin, että vuotoa nyt ainakin olisi ollut useamman päivän. Nyt syön e-pillereitä vielä yht. 3kk operaation jälkeen, ja sitten torvien pitäisi olla tukossa. Mua pelotti etukäteen toi operaatio ihan hirmuisesti, ja alunperin toivoin, että se olisi tehty suoraan nukutuksessa. Kaikkiaan homma oli kuitenkin siedettävämpi kuin esimerkiksi kaksi kolposkopiaa, jotka mulle on tehty. Henkisesti toki helpotti paljon se tieto, että anestesialääkäri oli koko ajan paikalla ja jos olisi jostain syystä ollut tarve, olisin saanut vaikka sen nukutuksenkin. Nyt kuitenkin pärjättiin pelkällä kipulääkkeellä
  5. Meillä on pikkuriikkisen edistytty. Kuopuksella ikää nyt n. 2v4kk ja muutamia "sanoja" on ilmaantunut. Äättää = äiti Mamma = mummu tai mummi Vovvo = bussi (volvo) Mau = miau tai meidän kissa Auva = koira (aiemmin myös kissa) Än = juna Apta = jotain, emme tiedä mitä Tääjjä = yleissana vähän kaikelle Wautsipa wau No, onpahan sentään muutama sanantapainen löytynyt. Kai tää tästä pikkuhiljaa. Tsemppiä kaikille saman probleemin kanssa tuskasteleville!
  6. Mä olen nyt näillä näkymin menossa ensi kuussa sterilisaatioon, jos vuoto-ongelmat eivät taas sotke suunnitelmia. Nykyään se voidaan tehdä alakautta, eli ei tehdä uusia reikiä mihinkään, joten en tiedä voiko sitä nyt enää sanoa vaikeammaksi naisilla kuin miehillä? Vai mihin se näkemys perustuu, että olisi naiselle isompi operaatio?
  7. Meidän 2v2kk ei edelleenkään sano mitään. Joskus vahingossa saattaa tuottaa sanan, mutta ei tee samaa virhettä toiste. Ei edes jokeltele tai "juttele" kovin monipuolisesti, vaan hokee yhtä ja samaa. Mä en osaa olla huolissani, mutta mua alkaa -anteeks vaan - jo vituttaa. Kun toinen luupää ei edes harjoittele, ja me ei tiedetä mitä se haluaa tai ajattelee. Ymmärtää kyllä puhetta, mutta vois se nyt jo osata sanoa jotain mikä ees vähän kuulostaisi sanalta "äiti" tai vaikka jano tai leipä tai ees kissa! Argghh!! Pakko oli vähän päästää turhautumia ulos. Ei tässä auta ku odotella. Tai ehkä tuo jää mykäksi.
  8. Meillä ei ole koettu uhmaikää, ei edes kunnollisia uhmakohtauksia. Pojat on 2 ja melkein 4. Surullisempana itseltä on jäänyt kokematta tai tuntematta äidinrakkaus vastasyntyneeseen... Myöhemmin olen kyllä toki rakastunut lapsiini, mutta ihan vauvoina suhde oli lähinnä mekaanista hoitamista
  9. Yli 2v kuopuksen syntymästä, ja ei se perhanan napa ole palautunut Töröttää ulos tosi härskisti, vähänkin tiukemmassa paidassa näyttää ällölle... Haluan mun kauniin navan takasin
  10. Kiitos näkökulmistanne! Ja etenkin ansaitusta sapiskasta äidille, tunnustan kyllä että usein varmasti odotan lapselta vähän liikaa ja on tullut tätäkin asiaa katsottua vähän kapeasta vinkkelistä. Osansa tässä on kyllä silläkin, miten kerhotäti huolestumisensa mulle ilmaisi. Pitää varmaan pitää hänen kanssaan uusi juttutuokio piakkoin. Tällä viikolla maanantaina tuli pojan mukaan yksi pieni itku, kun toiset pojat leikkivät monsteriautoilla kolarileikkiä (Tuukka ei tykkää sellaisista leikeistä ja ne autot kai pelottaa). Eilen oli kuulemma tosi hyvä päivä, ja poika kertoi leikkineensä yhden En kyllä aio keskeyttää kerhoa näillä näkymin. Ryhmään kuuluminen kuitenkin tuntuisi olevan pojalle tärkeää, ja vaikka hän ei osaisikaan vielä leikkiä muiden kanssa, niin varmaan katsomalla ja seuraamalla muita oppii pikku hiljaa. Käydään nyt joka ilta läpi päivän tapahtumia ja koitetaan avata ja selittää konfliktitilanteita pojalle. Ja lopetan sen patistamisen, ja kehun enemmän Noin niin kuin pähkinänkuoressa.
  11. Kiitos kommenteista Mä olen miettinyt pääni puhki sitä, että pitäisikö kerho jättää sikseen ja kokeilla ensi syksynä uudestaan, mutta toisaalta kerhon ohjaaja on sanonut koko ajan, että hänen mielestään pojan olisi kuitenkin hyvä käydä siellä. Mainitsi, että se joka tapauksessa olisi pojalle hyödyksi. Kerhopäivä on kuitenkin aika lyhyt, ja poika ei tosiaan kotona vaikuta kerhoon menosta mitenkään erityisen ahdistuneelta, ja monesti on sitten myös sanonut että siellä oli kivaa. Mutta kun itse ei ole kärpäsenä katossa, on vaikea arvioida, miten siellä oikeasti menee - olen siis ihan ohjaajan näkemyksen varassa. Ryhmä on ollut vähän vaihdellen 5-9 lasta, aina sieltä on joku sairastamisen tai muun syyn vuoksi ollut pois. 2-3 lasta on lisäksi "isompia", eli 5-vuotiaita, muut sitten 3-4-vuotiaita. Asia on minulle itselleni tosi herkkä, koska olen lapsena ollut kotona esikouluikäiseksi saakka, ja muistan kyllä edelleen miten hukassa olin kun sitten menin eskariin. Siellä oli jo omat porukat niillä, jotka olivat tutustuneet päiväkodissa, ja minun oli tosi vaikea löytää paikkaani. Olen jo lapsena omaksunut tavan vetäytyä syrjään sosiaalisissa tilanteissa, enkä voi olla ajattelematta, olisinko kasvanut rohkeammaksi, jos olisin jo nuorempana "joutunut" olemaan muiden lasten kanssa. Ja kun olen tämän kanssa elänyt elämäni, tiedän miten paljon kärsimystä, kieroonkasvaneita ajatusmalleja, epäonnistumisen tunteita, vääränlaista ylpeyttä jne. se voi aiheuttaa. Ilmeisesti omat vanhempani eivät ainakaan osanneet tukea minua oikealla tavalla, ja tunnen itseni kovin epävarmaksi nyt tässä tilanteessa, missä tavallaan näen mitä saattaa olla tulossa ja haluaisin jotenkin voida vaikuttaa siihen että poika kasvaisi "suorempaan" kuin minä... Äh, tätä on vaikea selittää!
  12. Tuonpa tämän aiheen tännekin päikkyni lisäksi. Kyseessä on mun pieni rakas esikoiseni Poika on viime syyskuusta (eli nyt n. puoli vuotta) saakka ollut päiväkerhossa, ma-to 3 tuntia päivässä. Alusta asti aamuisin sinne jääminen oli tosi hankalaa, Tuukka itki joka aamu eikä suostunut jäämään kerhoon muuten kuin kerhotädin syliin. Kuitenkin kuulemma se muutama tunti kerhossa oli aina sitten sujunut ihan kohtuullisesti. Nyt sitten sen jälkeen, kun vuodenvaihteen jälkeen aloitin työt, anoppi (joka hoitaa lapsiamme) ensin aiemmin talvella välitti pyynnön, että soittaisin kerhotädille. Silloin kyse oli viikon aikana ilmenneistä parista tolkuttomasta itkukohtauksesta, jotka Tuukka oli saanut. Käytiin asiaa läpi, ja kerhotäti sanoi ettei ole huolissaan, halusi vain käydä asian minun kanssani läpi. Viime viikolla sain uuden soittopyynnön, ja tällä kertaa kerhotäti oli sitten jo huolissaan... Tuukka saa vastaavia itkukohtauksia lähes päivittäin. Kohtausten syy on useimmiten se, että muille lapsille tulee keskenään jotain kinaa. Tuukka itse ei ole tapahtumissa varsinaisesti mukana, vaan on itsekseen jossain sivussa. Itkukohtaus voi kestää melko kauan, eikä ole helppo lopettaa. Lisäksi sain kuulla, ettei poika leiki muiden lasten kanssa oma-aloitteisesti lainkaan, ja jos kerhotäti yrittää saada Tuukan leikkimään jonkun toisen kanssa, poika kyllä suostuu, mutta on todella väkinäinen ja ahdistuneen oloinen. Lannistuu helposti jos ei osaa jotain heti. Vetäytyy. On todella arka ja turvautuu ohjaajaan. Tällä kerhon ohjaajalla on parin vuosikymmenen kokemus päiväkoti-ikäisten lasten kanssa toimimisesta, ja lisäksi hänellä on terapeuttikoulutus. Ei siis huolestu turhasta, ja myönsi itsekin, ettei oikein muista tavanneensa koskaan yhtä arkaa ja jollain tapaa ahdistunutta lasta Ja tosiaan Tugi on ollut kerhossa nyt yli puoli vuotta, luulisi että ne kaverit siellä olisivat jo tuttuja ja että olisi tottunut niihin ryhmätilanteisiin ja oppinut jonkin verran osallistumaan. Ikääkin on ihan kohta neljä. Kotona Tugi on ollut oikein hyväntuulinen, ja olen luullut että kerhossakin olisi mennyt nyt paremmin, kun poika on enemmän rallatellut kerhossa laulettuja lauluja, kertonut leikeistä ja iloisena puhunut miten kerhon jälkeen ovat jääneet leikkimään kerhokavereiden kanssa (todellisuudessa Tuukka leikkii yksinään ja muut yhdessä). En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Kerho-ohjaaja sanoi, ettei osaa lapsen kanssa keskustelemisen lisäksi muuta neuvoa antaa kuin että Tuukan pitäisi saada vaikka kotioloissa harjoitella toisten lasten kanssa leikkimistä ihan rauhassa. No, sitä meillä ei ole liikaa kyllä koskaan tehtykään, joten heti kutsuttiin yksi tuttavaperhe kylään nyt viikonloppuna. Yhdet leikkitreffit eivät tietenkään kesää tee, mutta jos nyt yrittäisi säännöllisemmin saada seuraa Tugille kerhon ulkopuolellakin. Jotenkin kammottaa, että onko mun poika nyt saanut itseltäni jotkut antisosiaaliset geenit, ja tuleeko siitä ikinä pidettyä ja hauskaa seuraa kellekään. Joutuuko olemaan aina ulkopuolinen ja yksin. Oppiiko ymmärtämään muita lapsia ja niiden aivoituksia. Olenko pilannut pojan sillä, että se on ollut kotihoidossa koko elämänsä? Olisiko pitänyt pistää vuosikkaana päiväkotiin? Vai olenko nyt ihan liian hysteerinen, lapsi on kuitenkin vielä aika pieni ja muutenkin ollut koko ikänsä vähän kaikessa sen puoli vuotta tai enemmänkin jäljessä ikätovereitaan... Aikuisten kanssa Tugi tulee hyvin juttuun, eikä yhtään arastele alkaa juttelemaan vieraillekaan aikuisille. Pikkuveljen kanssa peuhaa ja leikkii kyllä sen mitä nyt kaksivuotiaan kanssa voi leikkiä. Onko muilla ollut vastaavia huolia lastensa kanssa? Olenko tyypilliseen tapaani turhaan hermoromahduksen partaalla, vai onkohan tässä nyt aidosti jotain jotain vialla....
  13. Olen ehkä puolueellinen, mutta mielestäsi ex-vaimosi toimii väärin. Omat vanhempani ovat nähneet veljeni lapsia kerran, tai oikeastaan vain isäni on tavannut toisen heidän lapsistaan. Eivät tosin ole eronneet, mutta periaate on sama - isovanhempien ja lastenlasten suhde evätään. Se on mielestäni suuri vääryys molempia osapuolia kohtaan. Sydäntäni kouraisee joka kerta, kun kuulen vastaavista tapauksista, koska olen aivan vierestä joutunut todistamaan isovanhempien suurta tuskaa tällaisessa tilanteessa. Ja aivan normaaleja ihmisiä ollaan, omille lapsilleni vanhempani ovat mitä parhaimpia isovanhempia. Itsekään en ole tavannut veljeni lapsia, eivätkä omat lapseni todennäköisesti tule koskaan tapaamaan ainoita serkkujaan... Mun mielestä aikuisten pitäisi kipeissäkin ero- ja vastaavissa tilanteissa pystyä nousemaan omien riitojensa yläpuolelle eikä katkaista lasten ja isovanhempien suhteita (tai vaihtoehtoisesti estää niiden muodostuminen kokonaan). Tänä päivänä ihmisillä muutenkin on todella vähän kontakteja sukupolvien yli, ja perheet sekä suvutkin ovat koko ajan pienenemään päin. Otan sydämestäni osaa vaikeaan tilanteeseesi, ja toivon että jollain tapaa, ehkä edes ajan kanssa, saisitte tapaamisia järjestettyä
  14. Mun kuopus on nyt jo yli 1½-vuotias, ja masennus on takana - tosin olen edelleen lääkityksellä. Olen kärsinyt masennuksesta molempien lasten jälkeen/aikana, mahdollisesti tosin jo ennen esikoistakin. Kun muistelen lasten vauva-aikoja, mulla tulee päällimmäisenä mieleen semmoinen kaoottinen olotila. Pulssi nousee ajatellessakin Suurin osa muistoista on semmoisia tavallisen harmaita, huippukohtia tai aallonpohjiakin kyllä tulee mieleen kun pikkasen kauemmin funtsii. Vaikka mun vauvavuodet eivät olleet ruusunpunaisia ja ihQihania, niin en tavallaan koe menettäneeni mitään. Olen prosessoinut asian niin, että olen sellainen ihminen, etten olisi erityisesti nauttinut vauvoista ilman masennustakaan. Sillä onhan se rankkaa ja turhauttavaa aikaa. Musta on paljon antoisampaa kun voi leikkiä ja jutella lapsensa kanssa. Syyllisyyttäkään en suostu kantamaan, koska tiedän, etten masennuksesta huolimatta ole laiminlyönyt lapsiani. Molemmat ovat saaneet ruokaa, syliä ja unta tarpeeksi. No, syliä nyt varmaan aina voisi antaa enemmänkin, mutta senkin suhteen olen tehnyt parhaani.
  15. Aaah, vihdoin ja viimein meidän esikoinen on kuiva! Päivävaipat jäi pois pari viikkoa ennen 3-vuotispäivää, ja yövaippa nyt kun jäppinen on melkein 3v2kk. Tai no 3 yötä vasta mennyt ilman vaippaa, mutta ei ole vahinkoa käynyt. Sitä en tiedä, heräisikö tuo yöllä pissahätään, se jää nähtäväksi