PMLats

En löytänyt ainakaan äkkiseltään threadia tästä aiheesta. Eli lisäraudan nauttiminen raskauden aikana. Muutama kysymys keskustelun virikkeeksi: - suositeltiinko neuvolassa aloittamaan lisärauta? - mikä oli hemoglobiiniarvosi, kun sait suosituksen aloittaa lisärauta - annettiinko suositus, vaikka olosi oli hyvä/hemoglobiiniarvosi ei ollut laskenut? - millä viikolla aloitit? - mitä valmistetta käytit? - miten elimistösi reagoi?

No niin. Vertaistukea kiitos Mulla on pukamia takalistossa. En päässyt lekuriin, vaan käskivät turvautua ensin itsehoitolääkkeisiin. Voidetta jo on, ja hankin kai jotain peräpuikkojakin. Onko kukaan päässyt tästä kivuliaasta ja kurjasta vaivasta eroon ilman puukkoa? Kauanko kesti? Onko jotain kotikonsteja? Pitää varmaan lopettaa sohvalla istuminen, pehmeällä istuminen ei kai ainakaan auta paranemista...

Otsikon mukaisesti, minkä ikäisenä lapsellasi/lapsillasi on uhmaikä alkanut "toden teolla"?

Pitäisi hankkia kaksi turvaporttia, kun edessä on muutto 2-kerroksiseen asuntoon. Löytyykö kokemuksia sellaisista porteista, jotka eivät aukea oven tapaan? Olen netistä googlettanut yhden pystyyn nousevan mallin ja yhden, joka ilmeisesti toimii jotenkin rullaverhon (vaakasuuntaisen) tapaan... Millaisia ratkaisuja olette löytäneet, mistä ostaneet ja paljonko maksaneet? Toki tavallisistakin porteista voi keskustella täällä

Eli pitikö tai aikooko miehesi pitää isäkuukauden? Saa myös kommentoida!

Olisi kiva kuulla, rohkeneeko kukaan myöntää, että jokin asia valitussa nimessä/nimissä on alkanut jälkikäteen kaivelemaan... Viestiketjun aloittajana voisin toki oman pienen harmitukseni tuoda esiin. Me siis nimettiin esikoinen vapaavalintaisella etunimellä, ja toiseksi nimeksi tuli mun miehen oma toinen nimi. Kumpikaan nimi ei ole suvussa periytynyt nimi, eikä sellaista katsottu mitenkään tärkeäksi. Nyt sitten toista poikaa odotellaan, ja etunimi päätettiin jo aikaa sitten kivuttomasti. Toista nimeä jäätiin makustelemaan, ja nyt sitten miehen isä kuoli. Mies sitten ehdotti, että jos hänen isänsä toinen nimi kävisi kakkoselle, ja mikäs siinä mun puolesta, se sointuu sovitun etunimen kanssa yhteen saumattomasti, ja olin ko. nimeä jo ajatellutkin itsekseni - tosin tietämättä että se oli miehen isän toinen nimi. Nyt vaan jotenkin kaivelee, että olisin sittenkin halunnut lasten nimissä muistaa omaakin isääni Luulen, että hänelle nimiasia voisi olla tärkeä, ja veljeni ainoa lapsikin on tyttö ja äitinsä sukunimellä. Kuitenkaan en haluaisi kakkoselle lykätä kolmea nimeä, ei esikoisellakaan ole ja mun mielestä se on vähän liikaa...

Minkälaisin tatuoinnein vaukkarit ovat juhlistaneet äitiyttään/lapsiaan/perhettään? Kiinnostaisi myös kuulla, millaisia tatskoja isät ovat ottaneet isyytensä merkiksi? Olisi mukava kuulla sekä toteutetuista että vasta suunnitteilla olevista kuvista Itsellä on asia harkinnassa, kunhan saan vatsanahan normaaliin kuosiin. Idea itää vielä, mutta jotain haluaisin ehkä laitattaa alavatsaan sinne kohdille, missä pojat ovat kasvaneet ja missä ovat arvet heidän ulos ottamisestaan...

MTV Fakta-kanavalla pyörii tuommoinen Vauvatalo-niminen ohjelma, missä seurataan sellaista ilmeisesti luonnonmukaista synnytysklinikkaa. Eilen siinä ohjelmassa mainittiin jotain siitä, miten yllättävänkin pieni osuus niistä naisista, jotka ovat synnyttäneet ekan lapsen sektiolla, pystyvät synnyttämään seuraavan alakautta ilman komplikaatioita. Se prosentti taisi olla jotain 20-40, vai muistankohan ihan väärin? Mites palstan lukijoiden joukossa tämä asia on sujunut? Kyselen siksi, kun mulla eka nyt syntyi kiireellisellä sektiolla, kun synnytys ei edennyt (vauva virheasennossa tms.) ja pelkään jo valmiiksi, että joutuisin käymään saman läpi uudestaan Eli, jos eka synnytyksesi tapahtui sektiolla, miten toisessa kävi ja miksi?

Kerättäisiinko tähän ketjuun tarinoita siitä, miten imetys on ongelmista huolimatta sujunut kuitenkin lopulta ihan ok? Eli mikä oli alkutilanne, mitkä ongelmat tai asiat vaivasivat, miten niistä päästiin yli ja mikä oli lopputulos? Luin itse joskus tällaisia tarinoita joltain palstalta, ja ne tuntuivat tosi rohkaisevilta - nyt saataisiin tälläkin palstalla samaan ketjuun niitä onnistumiskokemuksia!

Olisiko tilausta threadille, jossa voisi kertoa, mikä jäi omassa synnytyksessä harmittamaan/kaivelemaan mieltä/muuten pohdituttamaan? Mulla meni monta juttua vähän eri tavalla kuin olisin "tilannut". - Ensinnäkin jouduin käynnistykseen rv 42+0. Käynnistys tapahtui kalvojen puhkaisulla ja oksitosiinitipalla. Oksitosiinia laitettiin menemään koko ajan enemmän, ja mulla tuli supistuksia lopulta tauotta. 3. kätilö, joka tuli mua hoitamaan, sanoikin sitten että niin ei pitäisi olla, että jatkuvat supistukset ei edistä synnytystä vaan taukojakin tarvitaan Siinä vaiheessa olisin haukkunut edellisten vuorojen kätilöt, jos olisin jaksanut. - Kalvojen puhkaisun vuoksi laitettiin vauvan päähän heti se pinnijuttu, ja enhän mä tiennyt että siihen kuuluu puol metriä johtoa... Kiva oli sitten sen kanssa käydä vessassa ne pari kertaa kun pääsin vessaan. - Tipan ja vauvan seurannan vuoksi olin melkein koko ajan piuhoissa kiinni, ja käytännössä ainoa paikka missä pystyin olemaan oli sänky. Olisin halunnut liikkua, mutta tippalaite alkoi huutaa heti jos sen irroitti virtapistokkeesta, ja muutenkin johtojen kanssa oli hankalaa. Olo oli aika kahlittu - Minut jouduttiin katetroimaan, mitä en olisi halunnut. - Lopulta koko homma päättyi sektioon, mikä oli iso pettymys ja tosi pelottava kokemus mulle. Vauva ei päässyt laskeutumaan tarpeeksi alas, eikä synnytys enää edennyt. - Jälkeenpäin ajatellen olin vähän pettynyt myös miehen osallistumiseen. Kovimpien kipujeni aikana muistaakseni se istui avuttoman näköisenä keinutuolissa kirja kädessä ja katseli - ei sentään lukenut sitä kirjaa! Vasta ihan loppuvaiheessa tuli sängyn viereen ja otti kiinni musta ja jutteli rohkaisevia sanoja. Olisin jaksanut niin paljon paremmin jos mies olisi tukenut alusta asti samalla tavalla... Mutta varmaan tilanne oli hänellekin tosi pelottava ja outo, ettei vaan ensin osannut oikein olla... Toivon, että jos ja kun tulee seuraava kerta, synnytykseni alkaisi spontaanisti ja etenisi edes suht normaalisti. Rakenteessani ei leikanneen lääkärin mukaan ole mitään, mikä estäisi normaalin synnytyksen, joten ehkäpä pääsen senkin vielä kokemaan.

Nämä saa poistaa: http://www.vauva.info/foorumi/topic/6853-latsi-ja-terminaattorit/?p=708889 http://www.vauva.info/foorumi/topic/11157-latsi-ja-terminaattorit/?p=1172404

Kaipaisin listaa Helsingissä toimivista avoimista päiväkodeista - jos niitä nyt on. Vantaalla toimii useitakin, ilmeisesti myös Espoossa, mutta mitenkäs armaassa pääkaupungissamme?

Mulla päätös oli helppo. Muistan edelleen molempien lasten vauvavuodet synkkänä aikana, kärsin masennuksesta ja oleminen oli tosi vaikeaa. Toisen lapsen jälkeen oli aivan selvää, etten enää siihen mustaan aukkoon halua kadota. Lisäpotkun antoi se, että mun toinen sektio oli jo melkoisen vaikea leikkaus, ja kolmas olisi sitten ollut jo erittäin haastava. Voisin samalla kertoa vähän nykyfiiliksiä, steristä on nyt yli puoli vuotta aikaa, ja pillerit siis sain lopettaa 3kk operaatiosta. Etukäteen pelotti, millaiset luomumenkat oikein olisivatkaan, mutta yllätyksekseni menkat ovat pysyneet aivan yhtä kivuttomina kuin pillereitä syödessä. Ehkä hieman runsaammat, mutta tuhruttelu on loppunut. Ainoa harmi on nyt se, että iho on alkanut mennä vähän huonoon kuntoon. Mullahan oli koko aikuisiän käytössä Diane novat osittain iho-ongelmien vuoksi. Nyt vähän jännittää, tuleeko ihosta enää koskaan siistiä Muuten olen ollut ihan täysin sitä mieltä, että omalla kohdalla ratkaisu oli oikea. Tuttavien vauvoja on kiva hiplata, mutta itselleni en sellaista enää halua Mutta juu, jos ei voi itselleen sanoa, että on varma, niin ei kannata lähteä sterilisaatioon

Esikoinen on vasenkätinen, ja se huomattiin jo muistaakseni reilusti alle vuoden iässä. On aina ensisijaisesti tarttunut asioihin vasemmalla kädellä, ja aina syönyt, piirtänyt jne. vain vasemmalla. Ach, poikkeuksena saksilla leikkaaminen, mutta tiedä sitten johtuisiko se vain siitä, että käytettävissä ei nyt toistaiseksi ole ollut vasenkätisten saksia? Mistäköhän niitä muuten löytäisi?

Kaivelen tämän vanhan ketjun ylös, ajattelin jakaa oman kokemukseni. Mulle tehtiin sterilisaatio Essure-menetelmällä nyt kesäkuussa. Operaatio oli tosi nopea ja helppo - tai siis paljon helpompi kuin etukäteen pelkäsin. Essuressa siis munatorviin asennetaan semmoiset pikkuruisen jousen näköiset metalliset kierulat, joihin sitten kasvaa ympärille arpikudosta, joka tukkii munatorvet. Homma hoidetaan alakautta, reikiä ei siis mahaan tehdä. Menin sairaalaan aamusta, hankalin asia koko jutussa oli se, että piti olla syömättä ja juomatta edellisillasta saakka. Tämä siksi, että operaatiossa saatetaan joutua joskus nukuttamaan. Pohjille olin ottanut 800mg Buranaa ja 100mg Panadolia annettujen ohjeiden mukaan. Operaatio suoritettiin leikkaussalissa, jossa oli anestesialekuri paikalla kaiken aikaa. Lähtökohtaisesti homma aloitettiin ilman mitään kipulääkettä tai puudutusta. Kohdunsuuta ei avattu millään mekaanisella välineellä, vaan lämpimän veden avulla. Instrumenttien sisäänvienti ei siis tuntunut oikeastaan lainkaan, lähinnä tuntui että pissasi alleen Vähän ajan kuluttua, ilmeisesti siinä vaiheessa kun instrumenttia vietiin munanjohtimeen, aloin tuntea aika epämiellyttävää nipistävää kipua. Kipu voimistui sen verran, että anestesialääkäri näki naamastani että olisi kipulääkkeen aika. Sain suoneen jotain nopeasti vaikuttavaa lääkettä, ja se teki semmoisen hieman humisevan ja turran olon. Sen jälkeen loppuoperaatio sujui ihan ongelmitta. Kaikkiaan olin leikkaussalissa kai parikymmentä minuuttia. Homman jälkeen lepäilin heräämössä pari tuntia. Sain vielä jotain kipulääkettä suoneen ja lisäksi panacodin. Sain syödäkseni, ja kipu asettui sellaiseksi, että se muistutti lähinnä melko normaalia menkkakipua. Ei siis mitään sietämätöntä. Kävin vessassa ja sain lähteä. Mies haki mut (noutaja oli välttämätön) ja olin suht ok. Operaatiopäivänä ja seuraavana päivänä oli niukkaa vuotoa, mutta olin seuraavana päivänä jo ihan kunnossa ja punttiksella treenaamassa. Kipuja oli vain operaatiopäivän ajan. Olin tosi yllättynyt, koska ajattelin, että vuotoa nyt ainakin olisi ollut useamman päivän. Nyt syön e-pillereitä vielä yht. 3kk operaation jälkeen, ja sitten torvien pitäisi olla tukossa. Mua pelotti etukäteen toi operaatio ihan hirmuisesti, ja alunperin toivoin, että se olisi tehty suoraan nukutuksessa. Kaikkiaan homma oli kuitenkin siedettävämpi kuin esimerkiksi kaksi kolposkopiaa, jotka mulle on tehty. Henkisesti toki helpotti paljon se tieto, että anestesialääkäri oli koko ajan paikalla ja jos olisi jostain syystä ollut tarve, olisin saanut vaikka sen nukutuksenkin. Nyt kuitenkin pärjättiin pelkällä kipulääkkeellä

Meillä on pikkuriikkisen edistytty. Kuopuksella ikää nyt n. 2v4kk ja muutamia "sanoja" on ilmaantunut. Äättää = äiti Mamma = mummu tai mummi Vovvo = bussi (volvo) Mau = miau tai meidän kissa Auva = koira (aiemmin myös kissa) Än = juna Apta = jotain, emme tiedä mitä Tääjjä = yleissana vähän kaikelle Wautsipa wau No, onpahan sentään muutama sanantapainen löytynyt. Kai tää tästä pikkuhiljaa. Tsemppiä kaikille saman probleemin kanssa tuskasteleville!

Mä olen nyt näillä näkymin menossa ensi kuussa sterilisaatioon, jos vuoto-ongelmat eivät taas sotke suunnitelmia. Nykyään se voidaan tehdä alakautta, eli ei tehdä uusia reikiä mihinkään, joten en tiedä voiko sitä nyt enää sanoa vaikeammaksi naisilla kuin miehillä? Vai mihin se näkemys perustuu, että olisi naiselle isompi operaatio?

Tuonpa tämän aiheen tännekin päikkyni lisäksi. Kyseessä on mun pieni rakas esikoiseni Poika on viime syyskuusta (eli nyt n. puoli vuotta) saakka ollut päiväkerhossa, ma-to 3 tuntia päivässä. Alusta asti aamuisin sinne jääminen oli tosi hankalaa, Tuukka itki joka aamu eikä suostunut jäämään kerhoon muuten kuin kerhotädin syliin. Kuitenkin kuulemma se muutama tunti kerhossa oli aina sitten sujunut ihan kohtuullisesti. Nyt sitten sen jälkeen, kun vuodenvaihteen jälkeen aloitin työt, anoppi (joka hoitaa lapsiamme) ensin aiemmin talvella välitti pyynnön, että soittaisin kerhotädille. Silloin kyse oli viikon aikana ilmenneistä parista tolkuttomasta itkukohtauksesta, jotka Tuukka oli saanut. Käytiin asiaa läpi, ja kerhotäti sanoi ettei ole huolissaan, halusi vain käydä asian minun kanssani läpi. Viime viikolla sain uuden soittopyynnön, ja tällä kertaa kerhotäti oli sitten jo huolissaan... Tuukka saa vastaavia itkukohtauksia lähes päivittäin. Kohtausten syy on useimmiten se, että muille lapsille tulee keskenään jotain kinaa. Tuukka itse ei ole tapahtumissa varsinaisesti mukana, vaan on itsekseen jossain sivussa. Itkukohtaus voi kestää melko kauan, eikä ole helppo lopettaa. Lisäksi sain kuulla, ettei poika leiki muiden lasten kanssa oma-aloitteisesti lainkaan, ja jos kerhotäti yrittää saada Tuukan leikkimään jonkun toisen kanssa, poika kyllä suostuu, mutta on todella väkinäinen ja ahdistuneen oloinen. Lannistuu helposti jos ei osaa jotain heti. Vetäytyy. On todella arka ja turvautuu ohjaajaan. Tällä kerhon ohjaajalla on parin vuosikymmenen kokemus päiväkoti-ikäisten lasten kanssa toimimisesta, ja lisäksi hänellä on terapeuttikoulutus. Ei siis huolestu turhasta, ja myönsi itsekin, ettei oikein muista tavanneensa koskaan yhtä arkaa ja jollain tapaa ahdistunutta lasta Ja tosiaan Tugi on ollut kerhossa nyt yli puoli vuotta, luulisi että ne kaverit siellä olisivat jo tuttuja ja että olisi tottunut niihin ryhmätilanteisiin ja oppinut jonkin verran osallistumaan. Ikääkin on ihan kohta neljä. Kotona Tugi on ollut oikein hyväntuulinen, ja olen luullut että kerhossakin olisi mennyt nyt paremmin, kun poika on enemmän rallatellut kerhossa laulettuja lauluja, kertonut leikeistä ja iloisena puhunut miten kerhon jälkeen ovat jääneet leikkimään kerhokavereiden kanssa (todellisuudessa Tuukka leikkii yksinään ja muut yhdessä). En oikein tiedä, mitä tässä pitäisi tehdä. Kerho-ohjaaja sanoi, ettei osaa lapsen kanssa keskustelemisen lisäksi muuta neuvoa antaa kuin että Tuukan pitäisi saada vaikka kotioloissa harjoitella toisten lasten kanssa leikkimistä ihan rauhassa. No, sitä meillä ei ole liikaa kyllä koskaan tehtykään, joten heti kutsuttiin yksi tuttavaperhe kylään nyt viikonloppuna. Yhdet leikkitreffit eivät tietenkään kesää tee, mutta jos nyt yrittäisi säännöllisemmin saada seuraa Tugille kerhon ulkopuolellakin. Jotenkin kammottaa, että onko mun poika nyt saanut itseltäni jotkut antisosiaaliset geenit, ja tuleeko siitä ikinä pidettyä ja hauskaa seuraa kellekään. Joutuuko olemaan aina ulkopuolinen ja yksin. Oppiiko ymmärtämään muita lapsia ja niiden aivoituksia. Olenko pilannut pojan sillä, että se on ollut kotihoidossa koko elämänsä? Olisiko pitänyt pistää vuosikkaana päiväkotiin? Vai olenko nyt ihan liian hysteerinen, lapsi on kuitenkin vielä aika pieni ja muutenkin ollut koko ikänsä vähän kaikessa sen puoli vuotta tai enemmänkin jäljessä ikätovereitaan... Aikuisten kanssa Tugi tulee hyvin juttuun, eikä yhtään arastele alkaa juttelemaan vieraillekaan aikuisille. Pikkuveljen kanssa peuhaa ja leikkii kyllä sen mitä nyt kaksivuotiaan kanssa voi leikkiä. Onko muilla ollut vastaavia huolia lastensa kanssa? Olenko tyypilliseen tapaani turhaan hermoromahduksen partaalla, vai onkohan tässä nyt aidosti jotain jotain vialla....

Vaatepuolella olikin tällainen ketju, joten avataan tännekin Tänään bongasin Malmin Novan Citymarketissa Carenan Easy -matkarattaat hintaan 60,-. Värejä oli beige ja ruskea, varmaan vanhoja värejä? Parikymmentä laatikkoa näkyi olevan vielä tallella. Olisiko samaa tavaraa muissakin Cittareissa?

Meidän 2v2kk ei edelleenkään sano mitään. Joskus vahingossa saattaa tuottaa sanan, mutta ei tee samaa virhettä toiste. Ei edes jokeltele tai "juttele" kovin monipuolisesti, vaan hokee yhtä ja samaa. Mä en osaa olla huolissani, mutta mua alkaa -anteeks vaan - jo vituttaa. Kun toinen luupää ei edes harjoittele, ja me ei tiedetä mitä se haluaa tai ajattelee. Ymmärtää kyllä puhetta, mutta vois se nyt jo osata sanoa jotain mikä ees vähän kuulostaisi sanalta "äiti" tai vaikka jano tai leipä tai ees kissa! Argghh!! Pakko oli vähän päästää turhautumia ulos. Ei tässä auta ku odotella. Tai ehkä tuo jää mykäksi.

Meillä ei ole koettu uhmaikää, ei edes kunnollisia uhmakohtauksia. Pojat on 2 ja melkein 4. Surullisempana itseltä on jäänyt kokematta tai tuntematta äidinrakkaus vastasyntyneeseen... Myöhemmin olen kyllä toki rakastunut lapsiini, mutta ihan vauvoina suhde oli lähinnä mekaanista hoitamista

Yli 2v kuopuksen syntymästä, ja ei se perhanan napa ole palautunut Töröttää ulos tosi härskisti, vähänkin tiukemmassa paidassa näyttää ällölle... Haluan mun kauniin navan takasin

Kiitos näkökulmistanne! Ja etenkin ansaitusta sapiskasta äidille, tunnustan kyllä että usein varmasti odotan lapselta vähän liikaa ja on tullut tätäkin asiaa katsottua vähän kapeasta vinkkelistä. Osansa tässä on kyllä silläkin, miten kerhotäti huolestumisensa mulle ilmaisi. Pitää varmaan pitää hänen kanssaan uusi juttutuokio piakkoin. Tällä viikolla maanantaina tuli pojan mukaan yksi pieni itku, kun toiset pojat leikkivät monsteriautoilla kolarileikkiä (Tuukka ei tykkää sellaisista leikeistä ja ne autot kai pelottaa). Eilen oli kuulemma tosi hyvä päivä, ja poika kertoi leikkineensä yhden En kyllä aio keskeyttää kerhoa näillä näkymin. Ryhmään kuuluminen kuitenkin tuntuisi olevan pojalle tärkeää, ja vaikka hän ei osaisikaan vielä leikkiä muiden kanssa, niin varmaan katsomalla ja seuraamalla muita oppii pikku hiljaa. Käydään nyt joka ilta läpi päivän tapahtumia ja koitetaan avata ja selittää konfliktitilanteita pojalle. Ja lopetan sen patistamisen, ja kehun enemmän Noin niin kuin pähkinänkuoressa.

Kiitos kommenteista Mä olen miettinyt pääni puhki sitä, että pitäisikö kerho jättää sikseen ja kokeilla ensi syksynä uudestaan, mutta toisaalta kerhon ohjaaja on sanonut koko ajan, että hänen mielestään pojan olisi kuitenkin hyvä käydä siellä. Mainitsi, että se joka tapauksessa olisi pojalle hyödyksi. Kerhopäivä on kuitenkin aika lyhyt, ja poika ei tosiaan kotona vaikuta kerhoon menosta mitenkään erityisen ahdistuneelta, ja monesti on sitten myös sanonut että siellä oli kivaa. Mutta kun itse ei ole kärpäsenä katossa, on vaikea arvioida, miten siellä oikeasti menee - olen siis ihan ohjaajan näkemyksen varassa. Ryhmä on ollut vähän vaihdellen 5-9 lasta, aina sieltä on joku sairastamisen tai muun syyn vuoksi ollut pois. 2-3 lasta on lisäksi "isompia", eli 5-vuotiaita, muut sitten 3-4-vuotiaita. Asia on minulle itselleni tosi herkkä, koska olen lapsena ollut kotona esikouluikäiseksi saakka, ja muistan kyllä edelleen miten hukassa olin kun sitten menin eskariin. Siellä oli jo omat porukat niillä, jotka olivat tutustuneet päiväkodissa, ja minun oli tosi vaikea löytää paikkaani. Olen jo lapsena omaksunut tavan vetäytyä syrjään sosiaalisissa tilanteissa, enkä voi olla ajattelematta, olisinko kasvanut rohkeammaksi, jos olisin jo nuorempana "joutunut" olemaan muiden lasten kanssa. Ja kun olen tämän kanssa elänyt elämäni, tiedän miten paljon kärsimystä, kieroonkasvaneita ajatusmalleja, epäonnistumisen tunteita, vääränlaista ylpeyttä jne. se voi aiheuttaa. Ilmeisesti omat vanhempani eivät ainakaan osanneet tukea minua oikealla tavalla, ja tunnen itseni kovin epävarmaksi nyt tässä tilanteessa, missä tavallaan näen mitä saattaa olla tulossa ja haluaisin jotenkin voida vaikuttaa siihen että poika kasvaisi "suorempaan" kuin minä... Äh, tätä on vaikea selittää!

Olen ehkä puolueellinen, mutta mielestäsi ex-vaimosi toimii väärin. Omat vanhempani ovat nähneet veljeni lapsia kerran, tai oikeastaan vain isäni on tavannut toisen heidän lapsistaan. Eivät tosin ole eronneet, mutta periaate on sama - isovanhempien ja lastenlasten suhde evätään. Se on mielestäni suuri vääryys molempia osapuolia kohtaan. Sydäntäni kouraisee joka kerta, kun kuulen vastaavista tapauksista, koska olen aivan vierestä joutunut todistamaan isovanhempien suurta tuskaa tällaisessa tilanteessa. Ja aivan normaaleja ihmisiä ollaan, omille lapsilleni vanhempani ovat mitä parhaimpia isovanhempia. Itsekään en ole tavannut veljeni lapsia, eivätkä omat lapseni todennäköisesti tule koskaan tapaamaan ainoita serkkujaan... Mun mielestä aikuisten pitäisi kipeissäkin ero- ja vastaavissa tilanteissa pystyä nousemaan omien riitojensa yläpuolelle eikä katkaista lasten ja isovanhempien suhteita (tai vaihtoehtoisesti estää niiden muodostuminen kokonaan). Tänä päivänä ihmisillä muutenkin on todella vähän kontakteja sukupolvien yli, ja perheet sekä suvutkin ovat koko ajan pienenemään päin. Otan sydämestäni osaa vaikeaan tilanteeseesi, ja toivon että jollain tapaa, ehkä edes ajan kanssa, saisitte tapaamisia järjestettyä