Armis

Synnytin heinäkuun lopussa Kättärillä (olisin halunnut Naikkarille kuten kahdessa aiemmassakin, mutta kun sitten tuli tarve vaan saada vauva ulos niin KOS:kin kelpasi). Synnyttäneiden osasto oli NKL:n osasto (Naikkarin henkilökuntaa) ja tiesivät kertoa, että ainakin tänä kesänä on Naikkarilla käyty synnyttämässä mutta toisinaan osastoilla niin vähän tilaa, että synnyttänyt ja vauva on siirretty taksilla/lanssilla synnytyksen jälkeen Kättärille...

Meillä käydään Mäkkärissä n. kerran kuussa. Lapset 2 v ja 4 v jakavat 2 Happy Mealia maidoilla; 1 hampurilainen, nugetit, ranskalaiset ja porkkanat. En nyt ole erityisen ylpeä pikaruokakulinarismista, mutta on toimiva lahjontakeino sekä tapa juhlistaa pikkujuhlia kuten nimipäiviä. Hyvin ovat ehdollistuneet rasvalle ja suolalle...

Meillä mun on ollut helppo "jäädä kotiin" (mikä on vähän harhaanjohtava ilmaisu, koska suoritan samalla yliopisto-opintoja ja käyn n. 4 iltaa viikossa töissä) koska tulot (ja menot) oli jo valmiiksi aika maltilliset kahden opiskelijan perheessä. Mies ei voisi jäädä kotiin koska intensiivinen opiskelu edellyttää tahdissa pysymistä, eikä hänellä ole niin suurta mielipidettä siihen meneekö lapset hoitoon 1,5- vai 2,5-vuotiaina että olisi välttämättä valmis edes "uhrautumaan". Usein tuntuu, että rahalla perustellaan sitä hoitoonlaittopäätöstä, vaikka kyse on ehkä myös siitä ettei äiti jaksa olla kotona (mikä on silloin parempi kaikille että lapsi menee hoitoon) tai ei haluta luopua tietyistä "elintasotottumuksista", kuten ulkomaanmatkat. Pienituloisena kth:llä saa jo aika hyvin lisiä ja muita tukia joten tällä hetkellä lopputulos olisi +-0 jos menisin töihin kokopäiväisesti ja lapset päiväkotiin. Sen lisäksi aikataulut tiukentuisi, voisin viettää vähemmän aikaa lasten kanssa ja joutuisin luopumaan omista harrastuksista - näin jäädään plussan puolelle. Täähän on vähän tällaista nappikauppaa, kun lopulta ne kht:stä säästetyt tulot menee kunnan piikkiin, kun tarve niiden 2-3-vuotiaiden päivähoidolle luultavasti kasvaa tämän päätöksen myötä.

Janilla ei liene vielä adoptio-oikeutta kuin perheensisäiseen adoptioon (jos olisi kumppani jolla entuudestaan lapsia). Veikkaisin että siinä on moderni ratkaisu jossa äiti joku ystävä ehkä, ja Jani biologinen isä.

Varmaan isyysloma ja sitten kun lapsi on sen n. 3 kk niin vanhempainvapaa - sitä ennen taitaa siihen osua mukavasti eduskunnan joululomat yms?

Öö, jos kuitenkin miehen euro on yhä naisen 80 senttiä, niin ei siinä kauheasti tiedostamista tai tiedostamattomuutta tarvita, että perheen sisäisiä tuloeroja syntyy. Tämä uudistus tähtää tasan siihen, että kotihoidonkausi lyhenee ilman, että sen kestoon nimellisesti puututaan. Jos nyt 94% kotihoidontuen nostajista on naisia, niin edes hallitus ei ole niin hölmö että kuvittelisi tämän uudistuksen johtavan siihen että isät päättävät joukolla jäädä kotiin hoitamaan lapsia. Se toki varmasti laskee kynnystä miehille jäädä kotiin, jos perheelle on periaatekysymys ettei alle 3-vuotiasta laiteta päiväkotiin, mutta uskon että joko lapsia laitetaan aiemmin päivähoitoon, ihmiset tiivistävät lisääntymistä niin että äiti voi jäädä kotihoidontuen kauden päätteeksi taas vanhempainvapaalle tai sitten äidit jatkavat kotona oloa joko valtion (työttömyyskorvaus) piikkiin tai miehen "siivellä" - mun mielestä melko vanhanaikainen näkemys se, että kotona oleva olisi etsinyt puolison vaan elättäjäkseen, sellainen old school kotirouva-meininki taitaa olla nykyään melko marginaalista. Meiltä löytyy ihan pihapiiristä perheitä, joissa mies on ollut kht:llä kotona kun nainen on ollut tienaamassa (isompaa palkkaa!), ja he ovat kuvailleet itseään "koti-isätyyppisiksi miehiksi", jotka olisivat halunneet jäädä kotiin vaikka palkkaeroa ei olisi ollutkaan. Meillä taas mies tuskin jäisi kotiin, vaikka siihen kuinka lahjottaisiin, koska ei samalla tavalla nauti lasten kanssa touhuamisesta ja viihdy hiekkalaatikolla sosialisoiden. On olemassa naisia, joille kotiarki ei riitä virikkeeksi (ja tämä ei ole mitään piilotettua uraäitikritiikkiä vaan ihan toteamus) ja heille suotakoon mahdollisuus palata töihin vaikka heti äitiysloman päätteeksi. Kuitenkin mä pitäisin tärkeänä myös sitä oikeutta, että ne jotka jaksaa olla kotona ja siellä jopa 3 v putkeen tai pidempäänkin (perhevapaita ketjuttaen) viihtyvät, saisivat mahdollisuuden hoitaa lapsia kotona. Nyt voi tietty nillittää, ettei se ole yhteiskunnan tehtävä tukea sitä, mutta onko sitten yhteiskunnan tehtävä tukea yli tuplaten isommalla summalla lasten päivähoitoa? Voidaan siis jättää Keltinkangas-Järvinen keskustelun ulkopuolelle, mutta jos ihan kansantaloudellisesti ajatellaan niin kyllä se alle 3-vuotiaan hoito päiväkodissa käy kalliimmaksi kuin kotona, jollei äiti satu olemaan keskiverto palkansaajaa paremmin tienaava.

No mutta eihän kukaan täällä ole sanonut sillä perusteella ammattiaan valinneen, vaan itse ihmettelit valitsevatko ihmiset tarkoituksella ammatteja joilla ei elätä koko perhettä? Mutta joskus työllisyystilanne on sellainen, että joutuu tekemään pienipalkkaisia hommia - sellaisia, joita joidenkin on pakko tehdä - vaikka se ei vastaisi omia toiveita/koulutusta/tarvetta.

Ideaalimaailmassa varmasti joo. Kuitenkin kansantaloudellisesti tilanne on se, että kun palkat nousee niin tuppaavat elinkustannukset nousemaan. Jos haluttaisiin nostaa lastenhoitajien palkan arvoa niin tarvittaisiin melko iso rakenteellinen muutos, paitsi ihan käytännössä myös arvomaailmassa, jotta vain lastenhoitajien työn palkkaus saataisiin vastaamaan työn vaativuutta ja merkitystä perheille ja koko talouselämän pyörimisille, niistä lapsista puhumattakaan. Kuitenkin totuus on, että aina tulee olemaan ns. matalapalkka-aloja, joilla ansiotaso laahaa jäljessä yleistä hintakehitystä. Ne on töitä, jotka joidenkin on tehtävä, ja jotkut jopa haluavat tehdä ne. Mä olen kiitollinen kaikille esim. hoitoalan ihmisille, jotka tekee raskasta työtä alipalkattuina - ja kyllä, opiskelen itse ammattiin jossa toivottavasti tienaa vähän enemmän sitten joskus. Tuskin tulee tilannetta, että laitoshoitajalle ja insinöörille maksetaan saman verran, vaikka toisinaan niistä laitoshoitajista on paljon enemmän iloa yhteiskunnalle. Jotkut ratkaisee ongelman etsimällä rikkaan miehen, toiset lottoaa, toiset saavat tukia - näin sitä kompensoidaan länsimaisessa demokratiassa.

^ No jos esim. ammatin valitsee pelkästään sillä että palkalla pystyy elättämään tarvittaessa nelihenkisen perheen, niin luultavasti kukaan ei olisi hoitamassa sun lapsia päiväkodissa, ei sillä meinaa pk-seudulla meinaa elättää yhtäkään ihmistä. Tämä voi olla sulle yllätys, mutta aina ei suunnitelmat pidä, vaikka kuinka laskisi että rahat riittää niin voi tulla esim. sairasteluita (meillä mies yli 8 kk sairaslomalla, hieman vaikutti tuloihin) tai muita muutoksia. Kukaan tuskin tarkoituksella kouluttautuu sellaiselle alalle, jolla juuri ja juuri elättää itsensä (mikä sellainen ala edes on? Ja onko sinne kovinkin vaativa koulutus?), mutta valitettavasti joissain töissä palkkakehitys laahaa jäljessä yms.

^ Apropoos, jos nykyinen malli itsessään säilyy niin kyllähän mummi voi yhä hoitaa lasta, mutta isä vain nostaa kotihoidontuen? (Vaikutukset lähinnä liittyvät verotukseen, mutta). Koska voihan nykyäänkin äiti olla kotona ja isä nostaa sen kotihoidontuen (tässä sitten vaikuttaa tietty työttömyyskorvauksiin yms, mutta sinälläänhän Kelaa ei kiinnosta kuka on kotona, kunhan lapsi ei ole kunnallisessa).

Mä olen tehnyt melkein täyttä päivää hoitovapaalla (kotihoidontuki-kausi), koska sitä ei kukaan estä, voi vaikuttaa korkeintaan tuloperusteiseen hoitolisään. Niin kauan kuin lapsi ei vie kunnallista päivähoitopaikkaa (tai saa yksityisen hoidon tukea jne) niin voidaan kai jättää vaikka 3-vuotias hoitamaan 1-vuotiasta ja tehdä miehen kanssa molemmat töitä, kun näyttää siltä että tärkein arvo on saada vanhemmat sorvin ääreen, mitä sitä lasten kanssa olemaan...

Ja tästä olet niin varma, koska...? On sinänsä hyvä, että naisten - etenkin nuorten - työllistymistä tuetaan, mutta en nyt tiedä toimiiko keppi välttämättä parhaiten. Kyse ei välttämättä ole siitä, että naisia syrjittäisiin työmarkkinoilla vaan siitä, että monelta osalta naisten ja miesten työmarkkinat ovat jo eriytyneet miesten ja naisten aloihin, joista jälkimmäisten arvostus ja palkkaus laahaa perässä. Jos tilanne on se, että mies on joku keskiportaan virkamies ja rouva sairaanhoitaja, niin aika nopeasti vaaka kallistuu pienemmän tienaavan kohdalla kun mietitään kuka jää kotiin, jos sellaisen hoitoratkaisun haluaa tehdä. Mä itse olen palannut osa-aikatöihin -kotihoidon tukea nostaen- kun esikoinen oli 10 kk ja toisella kertaa kun kuopus oli 6 kk. Ei mikään ihanneratkaisu koska vaatii melkoista säätämistä, mutta ilman tätä kombinaatiota (osa-aikatyö + kotihoidontuki) olisi lapsi jouduttu laittamaan päiväkotiin aika pian vanhempainvapaan päätyttyä, eli mun mielestä omien lasten kohdalla liian aikaisin. Kotihoidontuen ansiosta aika moni pystyy yhdistämään opiskelun tai osa-aikatyön (tai molemmat, kuten itse) niin, että lapsi saa/voi olla kotona, mutta toisaalta asiantuntijatehtävissä ja ns.yhdeksästä viiteen-toimistoduuneissa harvoin on tätä mahdollisuutta - en usko että ne mahdollisuudet lisääntyvät sillä, että perheiden valinnanvapautta rajoitetaan radikaalisti. Totuuden nimissä on melko marginaalinen ryhmä, joka hoitaa lapsia kotona aina 3-vuotiaaksi asti. Sen sijaan meillä perhesuunnitteluun vaikutti se, että esikoisen ja kuopuksen ikäeroksi toivottiin alle 3 v jotta saisin samat vanhempainpvrahat kuin ekasta, sillä ennen lapsia ehti ja pystyi paiskimaan töitä ja tienaamaan enemmän. Ja työllisyystilanne ei oikeasti ole kovin herkullinen tällä hetkellä, joten vaikka kuinka saisi raippaa siitä kotona olemisesta niin pienen lapsen äiti etsimässä osa-aikatyötä (tai edes kokopäiväistä) ei välttämättä ole kovin korkealla hakijalistalla, etenkin kun lasten sairastelut yms poissaolot usein kasaantuvat äideille.

Toisaalta mitä tulee tähän sinänsä hyvään muutokseen, että työtön saa tienata 400 euroa menettämättä työttömyyspäivärahaa, se todennäköisesti kuitenkin sanktioidaan asumistuesta, mitä uskoisin valtaosan ainakin pk-seudun työttömistä saavan. Asumistuki on veroton ja sen hakuprosessi melko raivostuttavaa paperityötä, joten jos näillä on vaikutuksia toisiinsa niin tod näk moni yhtä valitsee sen täystyöttömyyden.

Mun täytyy tosin sanoa, että se leikkaus oli niin epämiellyttävä kokemus (nopea, mutta silti epämiellyttävämpi kuin yksikään synnytys, tatuointi tai oikeastaan mikään muukaan) että luultavasti ottaisin silmälasit mieluummin uudestaan kuin toisen leikkauksen (tosin itse pidin laseista ja koin, että ne "sopii" mulla). Nyt on ihanaa olla lasiton kun lapset on pieniä ja repii naamaa muutenkin, ja urheillessa yms on helppoa olla ilman laseja, ehkä nelikymppisenä sillä ei ole niin kauheasti enää väliä.

Mulla leikattiin silmät (reippaasti miinusta) syksyllä 2008 ja aika lailla vuosi sen jälkeen plussasin, siitä 1,5 v ja plussasin uudestaan. Näkö on jonkin verran huonontunut siitä, mitä se oli heti leikkauksen jälkeen, mutta niin olisi voinut käydä ilman raskauksiakin koska 23-vuotiaana kun silmät leikattiin ei näön huonontuminen ollut välttämättä vielä päätepisteessään. Yhä pärjään ilman laseja ja näen kauaksi suht terävästi, tosin näköä ei ole kontrollien jälkeen sen kummemmin testattu.

^ Mutta tarkoitan, että jos synnytys käynnistyisi yövuoron aikana saisi ehkä jonkun naapurin katsomaan tilannetta kunnes mies on tullut yövuorosta kotiin? Tai mummin aamuun asti?

Tää on varmasti myös vähän tottumiskysymys. Kun mä olen molempien lasten syntymästä asti tottunut siihen, että otan ne mukaan kun pissatan koirat, vien roskat, käyn kaupassa tai muita pikavisiittejä niin sitä ei ajattele että siinä olisi jotain ihmeellistä - enemmän ihmettelen sitä että joku voi kerrostalossa olla 15 minuuttia pois kotoa kun lapsi nukkuu, koska siinä on lapsi useamman oven takana eikä näkö- tai kuuloyhteyttä. En usko että siinä ajassa mitään tapahtuu, mutta oma luottamus ei siihen riittäisi. Meidän lapset on aika yhteistyökykyisiä kun puetaan ja tehdään lähtöä, koska ovat myös tottuneet siihen että päivässä rampataan ulkona monta kertaa. Yksin uskallan jättää hetkeksi varmaan parin vuoden päästä, kun alkavat ymmärtää paremmin sen yksinolon konseptin. Jos olisin raskaana paikkakunnalla, jossa ei ole tuttuja tai tukiverkkoa, niin alkaisin varmaan plussatestistä alkaen lahjomaan naapureita tai jotain leikkipuistotuttua lapsenvahdin hommaan. Oma kokemus on, että aika tuntemattomatkin ovat halukkaita auttamaan jos pyytää kauniisti ja on oikeasti tiukka paikka.

Jokainen tosiaan tekee itse ne riskiarviot siitä kuinka haitallista/vaarallista lapsen yksinjättäminen on. Mä oon aika monessa asiassa sellainen laissez-faire ja perusluottavainen, mutta kun kyse on lasten turvallisuudesta niin en pysty ihan samaan optimismiin siinä, että meille ei koskaan mitään satu kun ei ennenkään.

Mä olen jäänyt 5-vuotiaana ekan kerran yksin kotiin kun äiti kävi pankissa (n. puoli tuntia). Sinä aikana tyhjensin säästöpossun ja juoksin pihassa olevalle kioskille ostamaan 20 pennillä punaisia sieniä (karkkia). Luonnollisesti äiti kysäisi kotimatkalla kioskilta oliko mua näkynyt ja jäin kiinni. Mutta mä en yhtään luottaisi lapsen hyviin unenlahjoihin ja terveydentilaan ja sillä perusteella jättäisi lasta yksin kotiin, yöllä tai päivällä. Meillä esikoisen ensimmäinen kurkunpäätulehdus ja siihen liittyvä hengenahdistus tulivat keskellä yötä aivan puun takaa, ilman mitään ennakko-oireita. Jos emme olisi olleet paikalla niin lapsi olisi kuollut varmasti pelkkään paniikkiin. Ja ylipäänsä, tämä ei ole mikään mielipidekysymys vaan ihan laissa, ihan sama kun kyseltäisiin täällä että kuinka paljon voi lapsia fyysisesti kurittaa. Ainoa tilanne, missä kuvittelisin meidän jättävän nukkuvat lapset kotiin ilman valvontaa olisi jos esimerkiksi multa irtoaisi pää ja pitäisi saada heti sairaalaan, eli elämän ja kuoleman kysymys - ei esimerkiksi normisynnytys, sitä varten on sitten taksit, ambulanssit ja mieluummin vaikka kotisynnytys. Omakotitaloissa ymmärrän vähän paremmin postinhaut ja roskien viemiset, mutta itse kerrostalossa en koskaan jättäisi lapsia kotiin - hereillä tai unessa, ainakaan ilman itkuhälytintä. Meilläkin on kahden koiran lenkitykset, esikoisen hoitoonviemiset ja -haut sekä sitten kauppa- ja roskisreissut mun vastuulla mutta en koskaan jättäisi nukkuvaa lasta kotiin. Onhan siitä enemmän vaivaa kun joutuu pukemaan, ja joskus esim. herättämään kuopuksen kesken päiväunien isoveljeä hakemaan, mutta mä en pystyisi jättämään lasta kotiin. Kauhuskenaarioita on siitä että mulla kävisi jotain tai koti syttyisi tuleen, tai sitten lapsi vaan heräisi ulko-oven ääneen, huutaisi kuin syötävä sen poissaolon ajan ja meistä tehtäisiin (aiheellinen) lastensuojeluilmoitus. Olen jäänyt lasten kanssa hissiin jumiin ja avun saaminen kesti aika pitkään - mutta lapset oli sentään mukana eikä kotona odottamassa ilman aikuisen läsnäoloa.

Meidän töissä on käytäntö, että jos äiti jää sairaan lapsen kanssa kotiin niin pitää isän työnantajalta olla todistus isän työssäolosta sekä perustelut, miksi isä ei ole voinut jäädä kotiin hoitamaan lasta. (Meillä on niin naisvaltainen työpaikka, mutta toki vastaavaa vaadittaisiin myös äidiltä jos se olisi joku miespuolinen kollegani joka jäisi kotiin). Se alentaa aika hyvin kynnystä valita aina äiti jäämään kotiin.

Tää nyt on ihan turhaa triviaa, mutta meidän duunissa peruspalkka on n.70% todellisesta ansiosta, ja siihen päälle lisät. Työehtosopimuksessa on sovittu, että se 3 kk palkka on pelkkä peruspalkka. Silloin Kela maksaa siitä "puuttuvan osan", jotta lopullinen äitiyspäiväraha vastaisi sitä 90% todellisista ansioista. Ja hyvittävät sen peruspalkan osuuden työnantajalle, jolloin ne palkkakulut ovat melko nimelliset. Mutta sitä en kiellä, etteikö monessa työssä sitten rekrytointi, koulutus, sairaslomat jne. toisi reippaasti lisäkustannuksia - meidän liukuhihnaduunissa otetaan vaan uusi apina tilalle, ja siksi firmassa onkin työllistetty mukavasti nuoria naisia (joista tällä hetkellä taitaa olla 10% perhevapailla).

^ Amen.

Totta. Toisaalta kotiäidit argumentoi lapsen edulla, töihin palanneet naisten. Näin karrikoidusti. Ja mä tiedostan, että meillä (ja muilla pienituloisilla) tämän mahdollisuuden pohjalla on nimenomaan se, että ei ole asuntolainaa tai isoja menoeriä, joten osa-aikatöiden tuloilla ja kotihoidontuella pystyy kituuttamaan. Jos oikeasti pelkkä kotihoidontuki riittää, niin kumppanilla on oltava kohtuullisen hyvät tulot tai sitten sitä rahaa saadan muuta kautta valtiolta. Ja lopussa tiivistät hyvin sen, mitä yritin ajaa takaa siinä syrjäyttämistekijässä; maahanmuuttajanaiset, jotka eivät osaa kieltä, ja päihdeäidit löytävät kyllä tavan olla kotona vaikka kotihoidontukea lakattaisiin maksamasta.

Mun tuttavapiirin mutsit - osa työssäkäyviä, osa kotona - ovat varmaan harvinaisen fiksuja kun kaikki ovat kyenneet puhumaan valintojensa positiivisista ja negatiivisista puolista ihan avoimesti. Että kotona on välillä kamalaa. Tekee mieli heittää lapsi seinään. (Tosin uhmaikäisten kanssa siltä tuntuu varmaan vaikka lapsi olisi sisäoppilaitoksessa vuoden ympäri?). Ei huvita pukea ja riisua lasta 10 kertaa päivän aikana. Että oikea ruokis ois kiva. Jutella aikuisten kanssa muustakin kuin välikausihaalareista. Että väsyttää. Että tuntuu että oma persoona katoaa. (Tai sitten voi muuten olla tosi kivaa ja tuntea elävänsä elämän parasta aikaa!). Vastaavasti työelämässä olevat usein puhuvat arjen hektisyydestä, ikävästä lapsia kohtaan, siitä että aika menee liian nopeasti eikä ehdi todistaa tarpeeksi lasten kasvua ja huonosta omatunnosta, joka syntyy siitä jos haluaa sitten esim. viikonloppumatkalle kaksin miehen kanssa jos lapsilla on jo pitkä tarhaviikko takana. En usko että on absoluuttista oikeaa ratkaisua. Vanhemmuus on varmaan loputon riittämättömyyden suo, jossa jokainen ratkaisu tuo mukanaan sivuvaikutuksensa.

Ja en nyt todellakaan tarkoita, että kaikkien pitäisi olla kotona kunnes lapsi on 3-vuotias. Tai että lapsi menee pilalle päivähoidossa. Asioita voi tehdä muutenkin; mun kotiäitivuosien parhaimpia ystäviä on naapurin isä, joka oli lapsensa kanssa kotona 2,5-vuotiaaksi kun perheen äiti teki uraa. Ei me joka päivä lasten kanssa askarreltu, laulettu tai retkeilty metsässä, mutta ei sitä muuten tehdä joka päivä tarhassakaan. Sen sijaan meillä joka päivä siivottiin, laitettiin ruokaa ja ulkoiltiin, ja vaan oltiin paljon yhdessä. Minä nautin, mutta varmasti kaikki eivät. Siltikään en haluaisi olla se äiti, joka sanoo että oman taaperon on oikeasti parempi olla päiväkodissa kuin kotona. Mikä mua tässä asetelmassa nyt eniten kiristää on se, että eniten näitä "kotihoito ei muuten ole kovin laadukasta"-kommentteja tuntuu tulevan äideiltä, jotka on tehneet toisen valinnan. Keittiöpsykologina sanoisin, että nähdään tarvetta korostaa sitä oman ratkaisun paremmuutta. Mikä on ihan luonnollista; kaikki haluavat lastensa parasta. Mutta kumman paljon energiaa käytetään siihen, että analysoidaan Hesarissa sivutolkulla mikä mättää kotihoidossa, eikä keskitytä esim. päivähoidon ongelmiin ja niitä todistaviin tutkimustuloksiin. Tai sitten kaikki "uraäidit" on vaan kovaksi keitettyjä feministejä, joiden sydän itkee verta kun verorahoja käytetään näinkin iso osa siihen, että jotkut valitsevat pari vuotta kotona lapsen/lasten kanssa.