Betty

Näin on. Ja kansainvälisessäkin adoptiossa ovat usein etusijalla lapsettomuudesta kärsivät lapsettomat pariskunnat. Kun ulkomailla on maan sisäinen sosiaalihuolto parantunut sekä maansisäiset adoptiot lisääntyneet, niin ulkomaisiin adoptioihin tulee vähemmän lapsia. Sen sijaan adoptiojonot ovat kasvaneet ja kasvavat koko ajan, uusia hakemuksia kohdemaihin ei välttämättä oteta enää vastaan kun vuosikohtaiset kiintiöt ovat täyttyneet. Mielenkiintoista on toisaalta se, että Suomessa käsittääkseni lastenkodeissa ja laitoshoidossa on hyvin paljon lapsia, jotka tarvitsisivat hyvät sijaisvanhemmat ja perheen, jonka kanssa kasvaa, eikä näitä sijaisvanhempia ole tarpeisiin nähden riittävästi. Lisäksi koko adoptioprosessi adoptioneuvontoineen ja hakemuksineen kestää helposti 3-4 vuotta. Sijaisvanhemmuuden lisäksi nostaisin esille tukiperhetoiminnan, joka on myös erittäin arvokasta ja antoisaa.

MLL:llä on isä-pappa-dad -paitoja, näemmä tosin kuosi on uudistunut ja väri vaihtunut. http://kauppa.mll.fi/PublishedService?page...;itemcode=92114

Niin ja tämä asia on kanssa sellainen, että sen mitä haluaa oppii vain kokeilemalla. Mekin kuvittelimme olevamme ihmisiä, jotka haluavat paljon lääniä ja luontoa (okt kehyskunnassa, suht. lyhyin yhteyksin). Käytännössä kuitenkaan asia ei ollutkaan näin. Nyt tiedetään mitä halutaan, joten uuden asunnon etsiminen (läheltä keskustaa ja palveluja) oli melko helppoa.

Sama täällä, yksityinen on meille halvempi kuin kunnallinen. Parin vuoden kokemukset on molemmista. Positiivisena puolena yksityisestä sanottakoon jatkuvuus, itse tehty ruoka ja pysyvyys henkilökunnassa.

Ja kanssa kannattaa huomioida se, että jos lapsi on esim. 1-2 vuotta kotona, niin "tuttua ryhmää" ei välttämättä ole enää olemassa. Päivähoidossa hoitajat muuttuvat, ryhmiä uudelleen järjestellään, lapset vaihtuvat. Lisäksi lapsesi muisti todnäk näistä ajoista muuttuu niin (toki iästä riippuen), että ei muista tätä enää tutuksi, vaikka sinä muistaisitkin. Ehkä meillä kunnallinen pk ja kaupungin toimintamallin hakeminen ovat näyttäytyneet vain epäjatkuvuutena Nyt tyttö palasi vanhaan päiväkotiinsa (yksityinen) 2,5 vuoden jälkeen ja siellä kaikki hoitajat olivat samoja. Lapset sen sijaan olivat vaihtuneet eikä tyttö muista enää mitään ko. tarhasta. Aikuisille toki helpompaa, koska tietää ja tuntee tavat/ihmiset. On jo perusluottamus siihen, että kaikki menee hyvin.

Näinpä. Ja toisaalta se, että olettaa että "asiakkaasta otetaan koppi". Kun kerran pari on pudonnut hoitojärjestelmän läpi, niin tällä kertaa varautuu paremmin.

En kyllä meikannut kun olo ei ollut sieltä parhaammasta päästä. Sen sijaan ihan loistava veto oli ottaa omat ja mieleiset shampoot, hoitoaineet ja pesuaineet mukaan.

Hyvin sanottu. THL:llä on meneillään tällä hetkellä Stop influenssa -kampanja, josta yksi mainos on juuri Sairasta kotona (ilmoituksia kadunvarsilla, julkisissa tiloissa, yrityksien hyödynnettäväksi). Samoin on, että "Pese kädet". Meidän firmassa otettiin Suomessa ko. aineisto käyttöön. Toivottavasti muuallakin. Jos ei muuta, niin Ninnulin mainitsema tietoisuus siitä, että sairastuessa pitää olla kotona / yleinen hygieniatietoisuus kasvaisi. Samoin tuo "Pese kädet" on aika tehokas muistutus kun se on esim. WC:n lavuaarien vieressä. Ehkä nekin, jotka yleensä luistavat, ottaisivat käsienpesusta tavan. Mut on se jännä, että suomalaisessa työkulttuurissa ihannoidaan niitä, jotka tekevät vielä pää kainalossa hommia. Unohdetaan se, että ko. henkilöt ovat riski työyhteisölleen. Meillä on nyt mies tosi pahasti sairaana ja influenssaterveysaseman mukaan kuulostaa sikainfluenssan oireilta. Ollaan eristetty hänet yläkertaan Ja kun mä olen raskaana, niin välttelen häntä ja kotia niin paljon kuin mahdollista. Hieman jännittää, että tarttuuko vaiko eikö tartu. Mutta ei mitään kummempaa, tulee jos on tullakseen.

Haikaranpesän valmennuksista jäi hyvä kuva. Sen sijaan itse synnyttäessä henkilökunta vaihtui koko ajan, olimme liian pitkiä aikoja keskenämme ja kivunlievitystä sai odottaa useita tunteja yöllisten hätäsektioiden takia. Siinä kätilötkin juoksi jo hädissänsä ympäriinsä, että eikö tänne tosiaan saada lääkäriä paikalle (ei saatu, liian vähän resuja). Erittäin huonosti hoidettua. Ja paheni loppua kohden kun kaikki ei mennytkään ihan putkeen. Anestesialääkärin kanssa oli vielä toiseen kertaan ongelmia kun synnytyksen jälkeen jouduin vielä leikkaukseen ja leikkaava lääkäri ei saanut anestesialääkäriä paikalle. Huutelee vaan käytävällä, että ei tämä nainen itsestään nukahda. Epätavallisen kulun jälkeen ei päästy takaisin Haikaranpesään vaan normi-kättärin perhehuoneisiin. Tästä ajasta ei ole pahaa sanottavaa. Muuta kuin toki se, että kaikki ne lähetteet jotka jatkohoitoihin piti tulla, jäivät tulematta. Kotiinpaluun jälkeen sain vielä komplikaatioita, joiden vuoksi hakeuduin kättärille. Eivät pystyneet diagnosoimaan ja hoito-ohjeet ja lääkitys olivat vääriä. Loppujen lopuksi kun jouduin kirurgiselle polille ihan oikeaan sairaalaan, niin alkoi homma luistaa. Huonoa tuuria, liukuhihnakulttuuria, osaamattomuutta, lähetteiden koordinaatio-ongelmia ja asiakaslähtöisyyden puutetta osui minun kohdalleni. Lienee poikkeuksellista. Omalta osaltani ei enää ikinä Haikaranpesää kiitos. Ihan siksi, että jos jotain menee pieleen niin siinä ei amme, kaurapussi, isän läsnäolo ja kiva sisustus auta. Voihan toki olla niin, että sama kohtalo olisi ollut, vaikka olisi ollut jossain toisessa paikassa synnyttämässä. Mistä sitä tietää.

Prosentuaalisesti aika kova vaihteluväli "normaaliksi". Voisi jotenkin kuvitella, että ultralla pääsee tarkempaan arvioon kuin esim. vatsan päältä käsin arvioiden. Mulla tehtiin ed. päivänä kokoarvio Kätilöopistolla (ei yli 3,5kg) ja yli 4kg:han se vauva oli.