mya

Meillä ei oiken mikään saa mua empimään tämän asian suhteen. Mulla on sellainen filosofia aika monessakin elämänaluessa, että se tulee mikä on tullakseen ja kyllä kaikki sitten aina jotenkin menee. Hyvin oon pärjänny tähänkin asti Mä en hirveästi edes aio pedata elämää vauvan tuloa varten, enkä sitä edes ehtisi tehdäkkään. Meillä ei ole autoa, eikä edes ajokortteja, asutaan vuokralla kaksiossa ja olen vasta kouluttautumassa ammattiin, joten minulla ei ole minkään valtakunnan vakiduunia. Mutta mun mielestä ei tarvii ollakkaan, vaan ehkä se todellinen onni tulee jostain ihan muualta. Mä aina sanon siipalle että ihan sama onko sitä rahaa ja muuta omaisuutta, mä tuun onnelliseksi kun mua rakastetaan ja olen turvassa. Ehkä se on sille vauvallekkin tärkeintä Tokihan tuo maailman tilanne muakin askarruttaa ja sitä välillä miettii että millainen tämä paikka on esim 50 vuoden päästä. Mutta sitähän ei kukaan voi tietää etukäteen. Kyllä uskon että edellisetkin sukupolvet ovat tota asiaa miettineet 50 vuotta sitten, ja silti me ollaan synnytty. (Älkää käsittäkö väärin, Ei ole tarkoitus vähätellä kenenkään ajatuksia. Toi on vain mun omia ajatuksia)

Mä oon kyllä sen sortin hölösuu että mun on hirveen vaikeeta olla kertomatta koko maailmalle, vaikka sovittiin siipan kanssa että vasta ekan ultran jälkeen saa kertoa. Oon jo sanonut lähimmille ystäville, vaikka ollaan vasta jossain tjottailun ja yrittämisen välimaastossa. Vanhemmille mun ei kyllä tulisi mieleenkään kertoa, koska sitä hössötystä en kyllä jaksaisi katella. Onneksi Nuo ystävät joille kerroin tietävät että meille ei vauvaa ehkä ihan tosta noin vain tulekkaan, ja ymmärtävät olla kyselemättä tyhmiä.

HUh! Tässähän tuli nyt ohjetta ohjeen perään Kävis varmaan ihan kokopäiväduunista jos kaikkia rupeisi noudattamaan. Mulla varmaan paras keino olis kuitenkin pudottaa liikakilot ensteksi pois ja sitten vetää greippimehua niin että napa rutisee

Meillä on se tilanne että mies on vakiduunissa ja minä juuri hakemassa opiskelemaan Vauvalle on kuitenkin jo annettu lupa tulla, eli hiljaksiin alotellaan yrittämistä. Onhan se sitten ehkä jollain tapaa haasteellista ja varmasti tulee toki lykkäämään mun valmistumista, mutta jotenkin nyt vaan tuntuu siltä että jos pitäisi odotella vielä sitä että ensin valmistun ja sitten sen jälkeen sitä että saisin vakituisen työn, niin aika loppuu kesken. (Nyt mulla ikää 27) Mulla on sellainen asenne että ainahan tässä elämässä nyt jotenkin pärjää, kun vaan päättää pärjätä. Ja jos aina vaan odotettaisiin sitä täydellistä hetkeä niin jäisi kyllä jälkikasvu hankkimatta. Penninvenyttämisestä on tullut meille jo ihan normielämää muutenkin ja aika vähällä sitä loppujen lopuksi selviää

Me ollaan jo jonkin aikaa soudettu ja huovattu tän yrittämään alkamisen suhteen. Molemmilla on kyllä vauvakuumetta esiintynyt jo viimeisen vuoden verran vaihtelevasti. Ihan ensin sovittiin vuosi sitten että yritys alkaa sitten häiden jälkeen heti elokuussa ja siihen päätökseen oltiin molemmat tyytyväisiä jonkin aikaa. Mulla sitten tuli puolessavälissä kauhee kuumeiluaalto ja suostuttelin miehen että jos vaikka voitaisiin heti ruveta yrittämään. Kyllä se siihen toki suostuikin, mutta ehkä ei ihan niin suurella innolla kuitenkaan kuin minä itse. Lopulta sitten mies laittoikin jarrut pohjaan ja käytiin siitä piiiiitkä keskustelu että ehkä sittenkin häiden jälkeen vasta. Nyt aprillipäivänä mies teki mulle sellaisen pilan että mulla meinas sydäri tulla (muutenkin yhteisenä harrastuksena toisen huijaaminen ja säikäyttely em. tavalla) Ja minäpä sitten mietin pääni puhki että miten kostaisin tuon pilan miehelleni. Keksin siinä sitten huijata miestä että olen raskaana. Väärensin ultrakuvan ja printtasin sen. Kun mies tuli kotiin töistä, käskin sen eteiseen seisomaan silmät kiinni ja lykkäsin sille sen ultrakuvan käteen. Sehän innostu siitä ihan mielettömästi. Hyppi ilmaan ja hihkui. En odottanut että se kauheesti siitä olisi innostunut, tai että huijaus edes välttämättä menisi läpi! Oikeestaan kuvittelin että asenne olisi se että "voi hitsi, se tuleekin jo nyt". Pettyihän se reppana siitä aika paljon kun kerroin että se olikin vain aprillipila, mutta nyt tuloksena tosta pilasta on se että miehellä on jopa pahempi vauvakuume kun mulla. Kuulemma sille oli tullut niin ihana olo kun luuli että oikeesti jo odotettaisiin, että nyt haluaa sen tunteen pysyvästi

Mä oon ostanut vuosi sitten maailman söpöimmät töppöset ja niitä hiplailen aina kun iskee tod paha kuumeilu päälle. Kunnolla ei edes vielä olla alettu yrittämään esikoista Enemmänkin tekisi mieli ostella, mutta ehkä nyt vaan sinnikkäästi odottelen vielä.

Minä 27 ja mies 28. Ehdin varmaan täyttää vielä sen 28 itsekin ennen kuin saadaan alulle. Esikoinen siis kiikarissa.

Meillä kanssa sama juttu. Ajateltiin aluksi siipan kanssa että odotetaan että mennään eka naimisiin ja kerätään sitä rahaa vähäsen, mutta kuinkas kävikään Eihän sitä nyt sinne elokuulle asti jaksa odottaa niin millään. Molemmilla (ehkä mulla tosin hitusen enemmän) karsee vauvakuume iskenyt päälle! En haluis enää millään odottaa nyt kun oon lukenut tällä foorumilla näitä juttuja. OT:Toisaalta me ei olla minkään valtakunnan ehkäsyä käytetty varmaan vuoteen ja ollaan ajateltu että jos tuun raskaaksi niin sitten tuun, ja sillä selvä. Saas nyt nähä kun aletaan oikein kunnolla yrittämällä yrittämään, niin tuleeko sieltä sitä plussaa ilman apuja. Elokuun häitten jälkeen sitten voidaan tuumailla josko pitäisi kävästä jossain vähän kyselemässä että mikä mättää jos mitään ei siihen mennessä ala tapahtumaan.