Ensimmäinen

almukka, juu ei varmasti voi yleistää. Nää nyt oli mun kokemukset ja ajattelin, että ehkä joitain kiinnostavatkin sellaiset, kun on kokemusta molemmista. Mutta yhtä lailla tässäkin ketjussa osa on ollut tosi tyytymätön TAYSiin ja osa tosi tyytyväinen. Menee varmaan niin paljon TAYSin kiirellisyystilanteen ja omalle kohdalle osuneiden hoitajien mukaan, että kuinka homma on toiminut tai ollut toimimatta, eikä niistä voi vetää muita johtopäätöksiä kuin jonkun karkean keskiarvon, joka ei kuitenkaan kerro mitään sitten todellisuudesta siinä omassa tilanteessa. Tilastollisuus ei tässä yhteydessä palvele kai ketään, kun kaikki kokemukset on yksilöllisiä. Synnytystuolilla tarkoitin siis sellaista synnytyssängyn tyyppistä kapinetta, mutta joka on nimenomaan synnytykseen suunniteltu. Jakkara sitten on eri juttu, sitäkin kokeilin Vammalassa, mutta en osannut siinä oikein ponnistaa, joten en TAYSissa edes sen perään kysellyt, kun tiesin puoli-istuvan olevan mulle hyvä asento ponnistaa. Mutta kyllä mua vaan häiritsi siinä kivussa se metalliastia pyllyn alla. Siinähän pitää jopa ponnistaa ylämäkeen jos kerran lantiota nostetaan ylöspäin päin vastoin kuin mikä luonnollisempi ulostuloasento olisi? Enivei, lapsi tuli ulos, astiasta en tykännyt, mutta synnytyksen hoitanut kätilö oli huippu.

Noniin, nyt voin palata asiaan, kun kävin sitten olosuhteiden määrittelemänä kuitenkin TAYSissa synnyttämässä tämän kuopuksen. Synnytys käynnistyi lauantaina, joten TAYSiin oli suunta. Kotona halusin olla niin pitkään kuin mahdollista, ettei tarvitsisi mennä sinne käytäville notkumaan. No lopulta homma etenikin sitten vähän vauhdilla ja mun kokemus synnytyspuolesta oli ohi puolessa tunnissa sisäänkirjautumisesta pojan syntymään, ja luonnollisesti en tässä vaiheessa enää ollut ihan kovin kartalla mitä ympärillä tapahtui. Poika saatiin kuitenkin synnytettyä ja mun kanssa oleva kätilö ja opiskelija olivat mukavia ja kannustavia. Synnytyssali oli kyllä aika karmea, sitä näin jälkikäteen kun vähän pääsin tutkimaan ja käymään suihkussa (siis apua jos siellä suihkussa olisi pitänyt avautumisvaihetta kärsiä!). Synnyttäminen sängyssä oli myös paljon ikävämpää kuin esim. Vammalan synnytystuolissa, vaikka asento sinänsä oli sama, mutta kun siinä sängyssä mun pyllyn alle laitettiin joku kova astia, minne sitten varmaan napattiin kaikki eritteet, niin se oli hyvin epämukava muutenkin tuskaisessa tilanteessa. Synnytystuolissa se astia oli siinä alemmalla tasolla eikä siis häirinnyt yhtään. Pieniä asioita, mutta siinä karmaisevassa ponnistusvaiheessa kaikki epämukavuudet on todella häiritseviä. Osastolla homma pelasi aika liukuhihnalla, vaikka toki sielläkin oli mukavia kätilöitä hoitamassa. Aika oman onnen nojassa siellä kuitenkin sai olla, jos olisin ensimmäistä ollut synnyttämässä (ja kärsinyt niitä samoja kipuja ja vaivoja mitä esikoisesta), niin kyllä olisi tullut äitiä ikävä. Apua sai, jos osasi pyytää, ja toisinaan se tuli vähän viiveellä. Esim. ihan vaan kipulääkettä kun pyysin jälkisupistuksiin, niin sain sitä odotella pari tuntia, että sain kaksi pilleriä (joista ei edes kerrottu mitä ne oli), ja ne tarjoiltiin kupissa, ilman vettä. Jos ei olisi omaa juomapulloa siinä ollut, niin varmaan olisi pitänyt lähteä könkkäämään itse hakemaan jostain mukia ja sitten sitä vettä. Juuri synnyttäneenä sekään ei ole mitenkään helppo nakki välttämättä... Mun vointia ei juuri tarkastettu tai kyselty, onnekseni voin hyvin. Ensimmäisen vuorokauden aikana vauvan paino laski 4 %, kun "sallittu" määrä on 3, ja siitä alkoi lievä lisämaitopainostus. En sitä kuitenkaan halunnut ja ihan hyvillä mielin kätilön kanssa tilannetta katsottiin monelta eri kantilta ja päätettiin jatkaa seuraamista miten paino lähtee kehittymään ja alkaako vauva syödä paremmin. Tiesin, että mun oma maito riittää, ja sanoin tämän kätilöllekin, joka sitä kyllä kiitteli, että on hyvä kun olen itse luottavainen, että se merkitsee jo paljon. Lisämaitoa ei siis annettu ja seuraavana päivänä tilanne oli jo normaalin rajoissa, kun paino oli pudonnut enää vain 2%. Päästiin kotiin. Näiden kahden kokemuksen perusteella Vammala kyllä vie ihmisystävällisyydellään ja välittämisellä homman kotiin 6-0. Mutta ei mulla mitään TAYSista jäänyt harmittamaan, koska 1) olin siellä hyvin lyhyen ajan ja 2) en ollut ensisynnyttäjä. Mietin, että saavatkohan ensisynnyttäjät vähän tarkempaa ja huolellisempaa hoitoa, tai toivoin niin, mutta toisaalta mulle tuli huonekaveriksi siihen sitten ensisynnyttäjä ja aivan samalla viivalla taidettiin valitettavasti olla. Mutta ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi!

Lähtiessä vielä toivotettiin tervetulleeksi heti vuoden päästä

Sellainen, jossa saa olla itse vaikuttamassa asioihin ja kuinka haluaa synnyttää. Miehen ei tarvitse missään vaiheessa poistua viereltä, saa keskittyä omaan tekemiseen omilla ehdoillaan, ja hoitajat ovat siinä mukana auttamassa ja tukemassa kokemuksensa perusteella tehden ehdotuksia, mutta ei pakottaen mihinkään vain sen vuoksi, että niin aina tehdään (esim. käyrillä makuuttaminen, joka ei oikeasti ilmeisesti ole tarpeen, vaan se on vaan tehokkuusajattelua, sillä muitakin keinoja on). Synnyttäjää ei kohdella liukuhihnameiningillä, eikä koskaan tule tunnetta, että olisi muiden "armoilla" ja pitäisi vaan luottaa siihen, että HE hoitavat tämän synnytyksen kuten kymmenet muutkin sinä päivänä, sillä jokaisen synnyttäjän kokemus on ainutlaatuinen, ja on ihanaa, jos sen tunteen saa myös hoitohenkilökunnalta. Synnytys ei ole vain pakollinen paha raskauden ja lapsen itsenäisen elämän transitiovaiheessa, vaan siitä kaikesta voi saada paljon positiivista, kipu on kaiken sen rinnalla melko merkityksetön asia. Esikoisen synnytys sattui toki aivan saatanasti, mutta missään nimessä en sanoisi sitä "ihan ok"-synnytykseksi, vaan muistan siitä kaikesta ja kaikista vaiheista vaan huikeita juttuja. Synnytyksen käynnistyminen kotona, vastaanotto sairaalassa keskellä yötä, ammeeseen pääsy, täydellinen uppoutuminen synnyttämiseen, oman alkukantaisen vahvuuden käyttäminen, kaikki se kipu, lapsen syntymä ja se omituinen pieni tyyppi limaisena siinä vatsan päällä, jälkikäteen uskomattoman ihana hoito osastolla ja huolehtiminen, että kaikki on oikeasti hyvin ennen kuin lähdetään kotiin (synnytyksen läpikäyminen, imetykseen panostaminen ja ohjaaminen, muu huolenpito), ja viiden päivän sairaalassaolon jälkeenkin oltaisiin vielä saatu jäädä, jos yhtään siltä olisi tuntunut. Toi oli mun mielestä ihana synnytys.

Juliet, mä en ole (ainakaan vielä) synnyttänyt TAYSissa, mutta pelkään sitä paikkaa kovasti. Esikoisen synnytin Vammalassa ja sitä voin muistella vain lämmöllä ja hyvin hyvin positiivisesti. Nyt pelottaa, kun on taas viikonloppu, että synnytyksen käynnistyttyä joutuisin TAYSiin lähtemään, eikä tämän ketjun lukeminen yhtään helpota asiaa, vaikka osa sanookin, että ihan ok siellä on synnyttää. Ihan ok ei musta ole ok, kun tiedän kuinka ihanasti synnytys voi oikeasti mennä hyvässä paikassa hyvällä ja välittävällä hoidolla, jossa otetaan niin äiti, lapsi kuin isäkin ihanasti huomioon kaikissa synnytyksen vaiheissa... Joten sijainnista huolimatta ajaisin Vammalaan koska tahansa ja mistä tahansa, vaikka vaihtoehtona meilläkin on 10 min päässä oleva TAYS ja Vammalaan meiltä ajaa tunnin. En siis halua pelotella, koska eihän itsellänikään ole TAYSista kokemusta, mutta jaan tuskasi ja pelkosi, ja Vammala-kokemuksella voin vain sitä suositella, jos se mitenkään on mahdollista. Matka ei usein ensisynnyttäjälle ainakaan ajan puolesta ole ratkaiseva tekijä.

Onpa jotenkin hauska ja mielenkiintoinen toi Uuras!

Mä oon nyt vaihtanut Obsidanin Compiron Fe:hen ja se toimii tosi hyvin. Ei mitään sivuvaikutuksia ja sen saa ottaa ruoankin kanssa. Ainoastaan kehottivat apteekissa välttämään maitotuotteita=kalsiumia samaan aikaan että imeytyis paremmin. Ei se herkun makuista ole, mutta ihan ok. Otan yleensä sen aina appelsiinimehun tai mandariinin kanssa yhtä aikaa, niin se jälkimaku häviää hyvin. Hemppa oli tällä noussut 113:sta 123:en, mutta edelleen jatkan tuota rautalisää, vaikka terkan mielestä ei välttämättä tarvitsis. Voin siis ainakin omalta kohdaltani suositella.

Juu, mäkin tuolla aikaisemmassa kommentissani sanoin, että hyvähän se on, että toiset ostaa uusia ja kierrättää niitä eteenpäin, jotta meillä käytettyjen ostajilla on herkkuja, joita ostaa edullisesti Kyseenalaistin vain tuon mielestäni omituisen ajatusmallin, että jos syy uusien ostoon on huoli oman lapsen jalkojen kehityksestä, niin kuinka sitten niitä pystyy laittamaan eteenpäin kiertoon, kun oman ajatusmallin mukaanhan ne kengät on jo oman lapsen käytön jälkeen pilalla. Ikään kuin myisi pilaantunutta ruokaa eteenpäin tms.

Mielenkiintoista mun mielestä on tässä ketjussa monestikin esille tullut asia, että omalle lapselle ei käytettyjä kenkiä osteta, ikään kuin ne eivät olisi tarpeeksi hyviä omalle kullanmurulle, mutta sitten ihan hyvällä omatunnolla niitä laitetaan kiertoon eteenpäin. Muiden lapset ilmeisesti eivät ole niin arvokkaita, että he käyttäköön käytettyjä kenkiä ja pilatkoon niillä jalkansa, aivan sama. Vai että juuri meidän lapsen kengät ei mene käytössä niin huonoon kuntoon, etteivätkö ne seuraavalle kelpaisi? Jos siitä kenkien laadusta oman lapsen kohdalla ollaan niin huolissaan, niin eikö sitten se vaatisi myös kenkien heittämisen suoraan roskiin sen jälkeen, kun ne eivät omalle lapselle enää mahdu? Vai onko myös esimerkiksi kolaroidun turvaistuinen eteenpäin antaminen hyväksyttävää? Ei enää ole turvallinen omalle lapselle, mutta kyllä nyt jonkun muun vähempiarvoinen lapsi siinä vielä hyvin menee? Tiedän, kärjistän, mutta ottaa vaan päähän moinen omaa lastaan muita parempana ja arvokkaampana pitäminen. Ja kuten olen aiemminkin itse vastannut, meille ostetaan vaatteet, kengät, tarvikkeet ensisijaisesti käytettyinä, ja sitten vasta uusina, jos ei käytettyinä löydy sitä mitä tarvitaan. Kyse ei ole rahan puutteesta tai lapsen "turvallisuuden" välinpitämättömyydestä, vaan ihan vaan turhan kuluttamisen typeryydestä.

Pääsääntöisesti syödään samaa ruokaa ja samaan aikaan silloin kun ollaan kotona. Joskus aikataulun pettäessä tyttö (1v9kk) syö ruokansa yksin, jos "oikea ruoka" ei ole oikeaan aikaan valmis syystä tai toisesta. Silloin turvaudutaan purkkiruokaan. Aika vähiin on ne kerrat kyllä viime aikoina jääneet. Meillä syödään kaikki yhdessä aamupala, lounas ja illallinen. Välipala ja iltapala vähän vaihtelevammin, joskus on mukavampi syödä itse iltapala vasta tytön mentyä nukkumaan, että saa olla rauhassa ja jutella miehen kanssa. Oon kuitenkin huomannut, että tekee hyvää itsellekin syödä tuo 5 kertaa päivässä, niin pysyy homma jotenkin paremmin hanskassa. Jaksaa paremmin eikä tule kamalaa nälkää pitkien välien myötä ja pienempi annos kerrallaan riittää hyvin. Tulee myös vähän panostettua enemmän siihen ruoan laittamiseen, kun laittaa useammalle. En ole mikään innokas kokkailija, mutta niin vaan tänäänkin mietin, että äitiys on saanut mutkin tekemään perusruokaa ja vaihtelevia välipaloja. Yritänkin suunnitella noin kolmen päivän ruoat aina kerralla ja kyädä ne samalla kauppareissulla, niin sit ei tarvitse kuin noudattaa listaa eikä pähkiä, että mitä sitä TAAS laittais. Keksiminen on mun mielestä kaikkein ikävin vaihe.

Teit varmasti oikean ratkaisun. Omalle miehelle puhuminen tekee asian itsellekin konkreettisemmaksi ja sitä myöten helpommaksi kuitata omalta osalta lopetetuksi, kun on oikeasti oman miehen tuki siinä taustalla. Sun miehen reagointi on esimerkillistä, tuollaisesta miehestä ei missään nimessä kannata päästää irti minkään kevyen flirtin ja sen tuottaman omanarvonnousun tunteen vuoksi. Voiko olla, että tuo toinen mies ja sen kanssa tapahtuva flirtti onkin enemmän sitä nautintoa, mikä itselle tulee, kun joku muukin kuin oma mies on kiinnostunut? Eikä siitä, että tuo toinen mies olisi joku unelmien täyttymys. Näinhän se hyvin usein menee. Vaikeinta kai onkin olla antamatta itselle ja tuolle "nautinnolle" periksi, vaan tiukasti asettua vastustamaan omaa käyttäytymistä, joka johtaisi flirttiin ja luistaisi aina vaan pidemmälle (koska se jos mikä on oikeasti helppoa). Tiukan itsekurin ja ajan myötä ihastus hälvenee, koska sitä ei enää itse ruoki, eikä anna toisenkaan osapuolen ruokkia, vaan antaa yksiselitteisesti selvän viestin, että "pelailut" on ohi. Kyllä torjunnan jossain vaiheessa huomaa ja älyää luovuttaa, jos omat flirtit ei enää saa mitään vastakaikua. Tsemppiä ap tilanteeseen, joka ei ole helppo, mutta se on täysin sinun vallassasi ja voit pelastaa perheesi ja parisuhteesi vain olemalla itsesi kanssa tiukka! Mahtava mies sulla on jo rinnallasi, et tarvitse toista vain itsetuntoasi ja "markkina-arvoasi" kohottamaan, ja vielä se, että olette voineet asiasta rehellisesti keskustella on iso ja merkittävä askel parempaan suuntaan.

Mulla myös näin. Imetyksen loputtua rinnat lähes surkastuivat, en olisi varmaan edes liivejä tarvinnut. Olin jotenkn todella onnellinen, kun ei enää tarvinnut niitä maitokannuja kannella ympäriinsä. En oikeastaan ehtinyt edes käydä päivittämässä liivivalikoimaani uutta kokoa vastaavaksi, kun tulin uudestaan raskaaksi ja taas ollaan tuolla 80C-linjalla, katsotaan mitä tapahtuu tämän synnytyksen ja imetyskerran jälkeen. Varmaan sama kutistuminen, mutta jääkö enemmän löysää nahkaa, jää nähtäväksi. Joka tapauksessa olen vain iloinen. Mun mielestä imetys on hieno asia, jonka naiset pystyy tekemään, mutta mitään imetysfanaatikko en todellakaan ole. Se on lähinnä käytännöllistä, tarkoituksenmukaista ja terveellistä, mutta myös rasittavaa. Tottakai sillä on vaikutusta sitten rintojen olemukseen, kuten kaikella raskaudella on koko naisen vartaloon. Sama iän kanssa. Ikä tuo mukanaan kaikenlaista, joka vaan kuuluu osana elämään. Mua harmittaa, että nykyajan kulttuuri on niin aivopessyt kaikki uskomaan ikuisen nuoruuden ja kauneuden ihanteeseen, että sitä pidetään itsestäänselvänä pyrkimyksen kohteena iästä ja kehon kokemuksista huolimatta. Olisi niin paljon vähemmän murhetta naistenkin elämässä, kun ei tarvitsisi pyrkiä mihinkään mediaihanteeseen, vaan keho olisi tarkoituksenmukainen työkalu, josta pidetään huolta ja joka hoitaa tehtävänsä, mutta jonka neitseellisyyttä ei tarvitsisi vaalia, koska se ei yksinkertaisesti ole mahdollista. Kaunista on itseään ja ulkomuotoaan rakastava nainen, ei se kuinka lähellä se on ihanteita, jos kuitenkin suu on mutrussa ja mieli madaltaa itsetuntoa roikkuvien nahkapussien vuoksi. Olkaa siis ylpeitä äitiydestänne ja siitä, mitä kehonne on pystynyt tekemään: uskomattomia muodonmuutoksia ja täysin itsenäisesti kasvattamaan uusia ihmisiä!

Ehkä mulla vaan on "lieviä" antipatioita sellaisia tuntemiani ihmisiä (tai miehiä) kohtaan, jotka näin ovat toimineet. Eli siis luonne yhdistettynä tällaiseen boostailuun on värittänyt oman katsantokantani negatiivisen suuntaan. En tietenkään ole tässä tuomitsemassa omien fiilisteni mukaan ketään, kukin nimeää lapsensa kuten haluaa ja on vaikka ollut tapana

Mun mielestä taas patronyymi on ok, jos joku sellaisen haluaa antaa, mutta juuri tuo Armiannikin mainitsema tapa antaa isän etunimi toiseksi tai kolmanneksi nimeksi se vasta onkin isän korostamista ja jollain tavalla vielä itsekeskeisempää. Isän toisen nimen käyttäminen taas on perinnenimenä aivan eri asia.