MissShirley

Heipparallaa kaikille! Ollaan sovittu miehen kanssa yrityksen alkavan molempien toiveesta joko loppuvuodesta 2011 tai alkuvuodesta 2012. Silti mä mietin päivittäin, et pitäiskö yritys jo vaan alottaa mitään suunnittelematta, että sais käärön mahdollisimman pian syliin... Kuitenkin hetkittäin tuntuu vielä ihanalta tietää, että saa hetken olla kaksin miehen kanssa ennen kolmatta. Nyt pitäis vaan hetki malttaa ja ottaa tästä ajasta kaikki irti ennen raskausarkea (jota jo kovasti odotan)! Tsemiä kaikille kuumeilijoille!

Mäkin vastailen, vaikka tässä perheessä vauva on vasta haaveissa.. Me ollaan miehen kanssa molemmat uskossa. Mä oon saanut kotoa uskon "perintönä" ja se on mulle tärkein asia maailmassa. Ihan lapsesta saakka saanut kasvaa uskoon ja oon tästä tosi kiitollinen mun vanhemmille. Lastenraamatut, pyhäkoulu, hengellinen musiikki ollu läsnä lapsuudessa vahvasti. Miehellä taas hänen vanhempiensa suhtautuminen ollut uskon asioihin maltillinen - iltarukous on tainnut olla ainoa tällainen näkyvä ele. Ollaan keskustelu miehen kanssa meidän tulevien lasten kasvatuksesta, ja iltarukous ja muut rukoukset lapsen kehityksen mukaan, hengellinen musiikki/lastenmusiikki, erilaiset tapahtumat, srk:n kerhot (niin mammakerhot kuin sitten avoimet yms. kerhot lapsen kasvettua), lastenraamatut ja lapsen kanssa keskustelu Taivaan Iskästä on varmaankin sellaisia keinoja mitä aiotaan käyttää lapsen kristillisen kasvun tukena. Näkisin niin, että omat ja läheisten lausumat rukoukset lapsen puolesta kantavat suurta hedelmää tällä pienokaisen uskon tiellä. Lisäksi haluaisin lapselle ainakin yhdet uskovat kummit, jotka voisivat viedä pienoista tällä uskon matkalla eteenpäin. Sitten haluaisin jonkinlaisen enkelitaulun vauvansängyn yläpuolelle, tai lastenhuoneeseen, se on sellainen konkreettinen väline ja muistutus lapsen suojelusenkelistä. Lapsi tekee sitten kasvaessaan omat ratkaisunsa uskon asioissa, mutta haluan uskoa, että Taivaan Iskä kyllä kuulee äitien rukoukset lastensa puolesta oikein erityisen tarkkaan! Yks mun ystävä on soittanut pienoiselleen (1v.) iltanukutuksen yhteydessä Samuli Edelmannin Virsiä (olikohan kyseessä levy 2? Tais olla ihana sovitus Suvivirrestä heti ekana biisinä), ja ne on ihanan rauhoittavia ja "pehmeitä"! Niin liikuttavia; himmeä valaistus, haukotteleva vauva, Edelmannin laulamat sanat kauniista virsistä.. haluan ottaa meidän vauvan iltarutiineihin myös tällaisen rauhoittavan musiikin soittamisen. Mä luulen, et vauvalle välittyy laulujen sanoma ja levollisuus, vaikkei se kaikkia sanoja ymmärtäisikään - ja toisaalta, mistäs me tiedetään mitä kaikkea vauva jo ymmärtääkään!

^ Hali sulle, Elena! Sä oot täydellinen just tuollaisena! Älä masennu tuosta, lääkärit on joskus pönttöjä!

^hyvä artikkelivinkkaus, Elena! Luin tuon artikkelin. Mun mielestä se sisälsi hyvää yhteiskunnan/vanhemmuuden herättelyä seulontoihin liittyen. Hienoa, että tätäkin asiaa tutkitaan väitöskirjatasolla!

Kauniisti ja koskettavasti kirjoitettu, Nat!

BMI 19,0 tällä hetkellä. On tullu iskältä hyvät geenit!

Mä otan kantaa täältä taka-alalta, vaikka tässä taloudessa vauvat vasta haaveissa. Ymmärrän Elena sun pointin seulontakriittisyyden suhteen. Mä oon pohtinut tosi paljon tätä seulonta-asiaa itsekin, ja jonkin verran myös miehen kanssa - vaikkei me vielä olla edes raskaana. Mä oon uskossa, ja siitä lähtökohdista ollaan miehen kanssa vauvoja haaveilemassa, että "me otetaan mitä meille annetaan". Eli oli siellä masussa millainen pikkuvauveli tulossa vain (sairas, vammainen, terve), ni otetaan lahjana vastaan tämä pieni. Lapsi on aina mun mielestä pieni suuri ihme. Seulonnat on kakspiippuinen juttu: ne voivat käsittääkseni aiheuttaa suurta turhaa huolta, eli ne voi hälyyttää vaikkei syytä sitten loppupeleissä olisikaan. Ymmärrän kyllä sen pointin seulontoihin osallistuvilla, että halutaan ottaa selville, onko vauvalla kaikki kunnossa. Eli onhan seulonnoissa se positiivinen informatiivinen puolensa! Mutta jos tälle seulonnan tielle lähtee, täytyy ymmärtää se, miten suuri vastuu onkaan sitten, jos löydöksiä tulee. Siinä joutuu kovien ja kipeiden valintojen eteen. Musta ei olis tekemään niin suuria päätöksiä toisen ihmisen (vauvan) elämän suhteen. Eli jos meille tulisi tieto, että jotakin poikkeavaa seulonnoissa olisi, ei se aiheuttaisi raskauteen mitään muutoksia eli raskaus saisi jatkua. Toisaalta haluaisin olla huolettomasti raskaana enkä turhaan tietää löytyykö esim.kromosomipoikkeavuuksia/epämuodostumia tms. Oon kyllä niin utelias ihminen, että melkein jo siitäkin lähtökohdasta kiinnostaisi ainakin rakenneultrassa sitten aikanaan käydä.. Sitten pystyisi henkisesti valmistautuu mahdolliseen vauvan poikkeavuuteenkin, vaikka ylimääräistä huoltakin siitä saattaisi saada jos kaikki olisikin kunnossa. Joten jos meille vauva joskus suodaan, varmaan passiivis-aktiivisesti jollain tasolla ehkä seulontoihin kuitenkin osallistutaan.. Oon lukenut pitkänä sivuaineena erityispedagogiikkaa, joten siitäkin lähtökohdasta puhun. Mun mielestä elämä on elämisen arvoista. Jokainen kuitenkin tekee omat valintansa ja kantaa niistä vastuun. Tsemppiä Elena sulle, mä uskon, että teillä menee kaikki ihanasti! Tsemppiä myös muille asiaa pohtiville/asian kanssa kipuileville!

Meillä on se tilanne, että ehkä periatteessa voisi alkaa jo yrittää, mutta jotenkin tuntuu, että josko sitä vielä hetken odottelisi ja nauttisimme toisistamme. Meillä etäelämää niin paljon takana, että haluan vielä nauttia meidän avioliitosta "kahden kesken". Joten näillä näkymin ootan, että saan opinnot loppuun (ensi jouluun mennessä valmiit toivon mukaan). Sitten jos saisi työpaikan, ja SITTEN jos alkaisi se Yritys.. Tällä suunnitelmalla täällä!

Saakos tänne vauvahaaveilijat vastata? Eli vauvelia ei ole vielä haikaralähetyksellä saapumassa, mutta kovin olen pohdiskellut tätä vuodenaika-asiaa. Olen tullut siihen tulokseen, että kaikissa vuodenajoissa on omat hyvät ja huonot puolensa. Ja luulenpa, että koska tärppäysasiat eivät ole ihan meidän käsissä, vaan isommissa käsissä, niin en ainakaan itse viitsi alkaa kauheasti toivomaan vauvan syntymää jonain tiettynä vuodenaikana. Mutta jos nyt oikein spekuloi, niin lapsen syntymälle kevät olisi ihanaa aikaa. Valoisaa, ilmat alkaa lämmetä, kesällä pystyy liikkumaan vauvan kanssa mukavasti kevyissä vaatteissa. Eikä vuodenaika paha ollenkaan raskauskilojen pudottamismahdollisuuksien suhteen, siinä vaunulenkeillähän ne kilot sitten karissee. Toisaalta syksy olisi ihanaa tunnelmallista aikaa vauvan syntymälle, ja joulu samoin ja kesä.. Joten hyviä vaihtoehtoja kaikki! Saas nähdä minä vuodenaikana oma vauva sitten toivon mukaan tulevaisuudessa joskus syntyy!

Kun minusta tulee äiti, aion.. ..antaa lapselleni niin paljon huomiota, syliä ja rakkautta kuin hän tarvitsee ..olla läsnä kaikissa hänen iloissaan ja suruissaan, kysyä mitä hän ajattelee, tarvitsee, tuntee ..pysyä huoliteltuna ja toivottavasti tyylikkäänä - käydä kampaajalla, kosmetologilla, shoppailla maltillisesti ..pitää kiinni myös omasta hyvinvoinnista ..pitää huolta myös avioliitosta ja lasten isästä lastensaannista huolimatta (siis sama mies kyseessä kummassakin tapauksessa ) ..ostaa lapsille peittäviä, käytännöllisiä vaatteita, ei mitä tahansa muotihupsutuksia ..hankkia lapsille kehittäviä leluja, ei krääsää ..aion lukea lapsille paljon jo pienestä pitäen, ja nimetä asioita ja esineitä lapselle jo varhain (kielenkehitystä ajatellen) tällaisia aatoksia täällä!

Minua pelottaa eniten tässä elämässä yksinjääminen, se että en kelpaisi muille ja se, että epäonnistun tärkeissä jutuissa. Nyt kun ne tuohon kirjoitin, niin aikalailla turhia pelkojahan nuo on.

Minulla samanlaisia ajatuksia kuin edellisillä.. Mietityttää ensinnäkin se, jos lapsi on erityistä tukea tarvitseva/vammainen, kuinka lujille parisuhde joutuu, ja kuinka sen jaksaa. Millaista on vammaisen lapsen elää tässä raa'assa nykymaailmassa? Voi olla, että tähän vammaisuusasiaan on vaikuttanut se, että olen opiskellut melko paljon erityispedagogiikkaa ja lukenut siitä, minkälaisia kaikenlaisia vammaisuuden muotoja on olemassa. Minulla on kuitenkin luottamus ja usko siihen, että jos meille tulee vammainen lapsi, sitten se on niin tarkoitettu tapahtuvaksi. Entä miten sitä nuorena aikuisena sopeutuu elämään vauvan ehdoilla, kun omat menot jää vähiin ja lapsi on kaikessa asetettava ykköseksi? On siis vielä itsekästä ajattelua, ja siksi ei ehkä ihan vielä ole vauvan aika meidän parisuhteessa. Ja vielä tämä: miten sitä jaksaa herätä keskellä yötä, kun tarvitsen paljon unta, ja jos unet jää vähiin, oon jo nyt ihan hermona. Lisäksi vielä taloudellinen toimeentulo olis hyvä olla kunnossa, meillä molemmille töitä, ja sopiva asunto, johon vauva mahtuu. Eli vielä on muutama MUTTA tässä jotka saa empimään yritystä. Kiva lukea teidän muidenkin ajatuksia, suht samoilla linjoilla ollaan.

Meillä vauvahaaveilu on vielä haaveilun tasolla ja varsinainen tjottailu ja yrittäminen on vasta tulossa tulevaisuudessa (kuitenkin lähitulevaisuudessa). Mulla on melko kova vauvakuume, ja puhun vauvoista lähes päivittäin. Mies myös haluaa vauvan, mutta ei ihan vielä. Että hän maltillisemmin suuntautuu asiaan, kun se ei meillä vielä ole ihan akuuttivaiheessakaan. Mutta jos nyt sattuisin raskaaksi tulemaan, olen varma, että hän olisi enemmän kuin mielessään ja superonnellinen! Mun mies on ainakin aika rauhallinen ja jalat maassa-tyyppi, joten yhteistä hihitystä ja kikattelua vauvahaaveilun suhteen hänestä ei taida herua, vaikka se hauskaa olisikin! Siksikin on hyvä, että vaukkarit on olemassa! Toinen asia on sitten, kun päätämme alkaa tjottailee tai yrittämään raskautumista, silloin haluan että mieskin on täpöllä mukana! Siksi(kin) odotamme vielä jonkin aikaa..

Forgetmenot, hyvä ehdotus periaatteessa että alkais jo nyt yrittää, kun sittenhän mä just valmistuisin vauvan syntyessä (tai hieman sen jälkeen)! Emmä ole tota noin osannu ajatellakaan, oon jotenkin niin perinteisesti ajatteleva, että ensin koulut, sitten työ ja sitten vauva. jotenkin olis kiva saada oma elämä mallilleen ja vakiintumaan edes hiukan, sillä ollaan viimesen neljän vuoden välillä vaihdettu paikkakuntaa kahdesti ja muutettu kolmesti opiskelujen ja töiden perässä. Työpaikka (ja mieluiten virka) olis ihana ihan vaan siks, et rahallinen puoli olis hieman paremmalla tolalla vauvan saapuessa, vaikka kyllä sitä varmasti toimeen tulisi ihan sillä minimiäitiyspäivärahallakin. On vaan opiskelijaelämää tullu nyt kitkutettua 5vuotta, ni toivois jo välillä et aina ei tarvis ihan joka penniä laskea ja vois joskus matkustaa tai tehdä jotain hankintoja ex tempore. Mieskään ei ole vielä työelämässä, niin hänenkään rahapussista ei nyt oo oikein hyötyä ollu! Ihan siis itsekkäät ja elämänlaatua koskevat jutut mielessä! Ja jos olis vakityö, niin sinne vois sitten palata eikä tarvis olla epävarmuudessa, että mihin sit äititysloman/hoitovapaan jälkeen. Asioissa on niin monia puolia, se joka sopii yhdelle, ei sovi toiselle jne. Meitä on moneksi! Oot kyl oikeassa et työnantaja varmaan arvostais sitä, et olis jo hankkinu lapsen, eikä heti olis äippälomalle jäämässä. Mut meillä haaveissa kaksi tai kolme pienokaista lyhyellä aikavälillä, ni siitä tämä perinteinen suunnitelma. Oon niin loppuunsuorittajatyyppiä opiskelujen kanssa, et halki, poikki ja pinoon vaan! Ja maisterinpaperit kouraan! Et taidan mennä edelleen tällä perinteisellä linjalla, ellei yllärivauva ilmoita tulostaan..Ollaan oltu vähän "huolimattomia", ni se voi pian ollakin että haikaralähetys on saapumaisillaan... Tällaisia mietteitä tänään.

Onnittelut Ruu:lle odotuksen johdosta! Mä ilmottaudun myös kuumeilevaksi opiskelijaksi! Valmistun maisteriksi viimeistään keväällä 2011 (ehkä jo jouluna 2010), mut nyt on jo alkanut poltella sen verran, että ollaan miehen kanssa alettu harkita sitä et menisin töihin ja hoitaisin opiskelut loppuun sitten vauvan kanssa...Oon jopa hakenu muutamaa työtä alemmalla tutkinnolla. Mutta. Järkihän tässä vähän vastustaa! Olisi niin paljon järkevämpää nyt taistella opinnot loppuun, (hakea vakityötä) ja aloittaa yritys. Olis sitten kivempaa kun ei tarvis vauvan kanssa säätää ja ryntäillä pienen käärön kanssa opintojen perässä asuinpaikkakunnalta opiskelupaikkakunnalle.. Nähtäväksi jää, kuinka käy! Jokatapauksessa luottavainen mieli, kyllä elämä kantaa!