Nat

^nimen omaan II-asteen repeämästä on kyse

Ihan pakko kommentoida vaikka en itse (outoa kyllä mun historialla) sype-ihminen olekaan. Tuntuu tosiaan että nykymaailmassa on tietyissä asioissa olemassa vain se yksi ja oikea tapa. Minunhan ei voida katsoa olevan äiti ollenkaan, sillä kaikki on mennyt väärin: 1. ensimmäinen raskauteni päätyi myöhäiseen raskaudenkeskeytykseen. Olen siis murhaaja jolla ei ole lainkaan oikeutta lapsiin, enhän huoli muuta kuin täydellistä. Mitä siitä jos syynä oli elämän mahdottomaksi tekevä tila, ihmeitähän tapahtuu aina kun vaan jaksaa uskoa. 2. Epäoikeutettu toinen raskauteni päätyi sektioon, joten synnytyksestä en voi tietää mitään. Mitä sitten jos mentiinkin vauvan välittömässä hengenvaarassa hätäsektioon täysin auki tilanteessa. 3. Imetin lastani vain 3 päivää, sen jälkeen mentiin pulloruokinnalla. Mitä siitä että valinta oli poikani joka ei miljoonista yrityksistä huolimatta rinnalle suostunut ja että pumppasin hänelle lääkityksen tuella äidinmaitoa 6kk ajan. 4. menin töihin poikani ollessa vasta 10kk ikäinen, joten hylkäsin poikani heti ensimmäisen tilaisuuden tullen, vieläpä päiväkotiin. Mitä siitä että viimeiset pari kuukautta olivat yhtä tuskaa kun oma pääni ei kotonaoloa yksinkertaisesti kestänyt, huomasin pojankin jo alkavat arastella äidin heilahtelevia mielialoja. Ja mitä siitä, että päiväkodissa poika lähti kukoistamaan saadessaan lapsiystäviä ja mallia kehitykseen. Eli tässäpä yhden epä-äidi mietteitä synnytyspelosta. Itse en siis siitä kärsi, muta tapaan sype-potilaita lähes viikottain. On helppoa tuhahtaa sairaalan käytävillä kollegalle hankalista äideistä jotka valittavat kaikesta ja pelkäävät ihan typerää asiaa, "ainahan siitä on selvitty". Mutta paljon vaativampaa on koettaa ymmärtää. Onneksi tämäkin asenne on muuttumassa. Omien kokemusteni vuoksi eräs kollega itseänikin kehoitti varaamaan ajan pelkopolille jos vielä joskus raskaaksi tulen. Kysehän on tilanteesta jota itse ei voi millään tavoin kontrolloida. Keho elää omaa elämäänsä eikä jarruttelut auta. Edetään hitaasti tai salaman nopeasti. Sektiossa voi edes kontrolloida suurinpiirtein sen syntymän ajan ja keston. Jokaisella on oikeus pelkoonsa ja itse katsoisin pelon olevan nykyään hyvin ymmärrettävää, sillä uutisoidaanhan suomessa jokainen äitikuolema hyvin näkyvästi, samoin jos jotain menee pahemin muutoin pieleen. Niitä onnellisia hetkiä joita onneksi paljon enemmän on, ei uutisoida. Ja koska kotisynytykset ovat nykyään niin harvinaisia, on synnytys jotain vain sairaalan pimeiden seinien sisällä tapahtuvaa. Ennen kaikki tiesivät mitä saunassa tapahtuu, synnytykset olivat luonnollinen osa arkea. Toisin on nykyään. Jaksamista siis jokaiselle pelon kanssa painivalle. Kyllä niitä ymmärtäjie´äkin löytyy, eivät vaa pidä itsestään niin suurta meteliä...

marthen OT-ajatus on ihan oikein..... eli virallinen luokitus siis menee välilihan repeämissä näin: 1. aste Repeämä rajoittuu emättimen limakalvoon ja ihoon 2. aste Repeämä ulottuu lantionpohjan lihaksistoon, mutta peräaukon sulkijalihas on ehjä 3. aste Peräaukon sulkijalihas on osittain tai kokonaan revennyt, mutta peräsuolen limakalvo on ehjä 4. aste Myös peräsuolen limakalvo on revennyt a, b, ja c on sitten noihin niitä täsmennyksiä.

Trombbarit ei tosiaan muutoin vaikuta kivunlievitykseen, mutta mikäli ovat sektion aikana kovin matalat, on suuren vuodon todennäköisyys isompi. Ja mikäli sektiossa veren menetys on runsasta, ei anestesialääkäri mieluusti määrää sinulle NSAID-ryhmän lääkkeitä jotka vaikuttavat prostaglandiinituotanton ja sitä kautta lisäävät vuotoriskiä. NSAID:t siis on tulehduskipulääkkeitä, eli esim. Burana ja Ketorin. Mikäli trombosyyttien määrä ennen sektiota on matala, on tuo tankkaus todennäköinen vaihtoehto, tuolloin tavoitteena on saada veresi sellaiseksi ettet leikkauksen aikana vuoda tavallista enempää. Ja miläli tuota vuotoa ei tule, voidaan kipulääkitys toteuttaa aivan normaalisti, eli myös NSAID:ta voidaan käyttää. Toinen asia mihin trombosyyttien mataluus vaikuttaa, on epiduraalipuudutuksen käyttö. Eli mikäli trombosyytit on matalat, ei mielellään isolla neulalla selkään pistetä. Mikäli trombosyytit kuitenkin ovat normaalit ja edes alarajalla viitealueesta (korjatusti tai itsekseen), voidaan leikkauksen jälkeiseen kipuun käyttää hyvin epiduraalipuudutusta suun kautta otettavien lääkkeiden lisänä. Myös leikkaus itsessään voidaan tehdä pelkkää epiduraalia käyttäen, joskin tavallisempi tapa on pistää spinaalipuudutus ja sitten tarvittaessa post op. kipua varten tuo epi. Suun käyttä otettavissa lääkkeissä on niissäki ihan suht hyvin valinnan varaa. Itse käytän terveellä synnyttäjällä coctailia, johon määrään Ketorinia 100mg x3, panacodia 1g x4 sekä tarvittaessa sekä pitkävaikutteista oksikodonia, että lyhytvaikutteista versiota. Mikäli vuotoa on ollut runsaasti, muutan määräyksen muotoon Panadol 1g x4, Tramal 100mg x3 sekä tarvittaessa nuo opiaatit. Vaihtoehtoja siis löytyy kyllä, ja tuo peruskipulääkitys on tosiaan anesesialääkärien vastuulla, joten sieltä se tieto myös löytyy, älä huoli. Aika tyypillistä on, että ane-lääkärien salijako tehdään vasta edellisenä päivänä ja ihan saman päivän sisälläkin voi olla tilanteita että sinulle suunniteltu lääkäri on kiinni jossain toisessa salissa. Eli lääkäri voi joskus muuttua toiseksi ihan vain minuuttia ennen puudutustakin. Mutta kyllä se tieto ja taito kaikilta löytyy, jos ei löydy niin kollegalle voi aina soittaa. Kannattaa salissa vielä kertoa jos edelliseltä kerralta on jäänyt joku asia vaivaamaan. Silloin lääkäri osaa kohdistaa ajatuksensa uudella tavalla sen suhteen ja pyrkii parempaan lopputulokseen... Jos haluat vielä tarkempia tietoja niin kysy ihmeessä tai laita yv:tä... vstaan kyllä mielelläni... Nat, Hämäläinen nukkumatti...

nykyiset lateksihanskat muuten on huomattavasti laadukkaampia kuin esim. 10v sitten eikä niistä merkittävissä määrin lateksihiukkasia enää irtoile. JA aina kun potilaalla on lateksi/kumiallergia, ainoastaan suoraaa kontaktia vältetään. Mikäli siis todella saat oireita jo pelkästään oleilussa tilasta jossa on laatikossa lateksihanskoja, olet todellinen harvinaisuus Chiamaka. Yleensä siis vain suora kontakti laukaisee reaktion. Mutta siis normaalisti lateksiallergikko on synnyttäjänä aivan kuten kuka tahansa, ainoa muutos on tosiaan noi hanskojen ja hoitovälineiden muutaminen lateksittomiksi.

Kyllä K-HKSssa langaton netti toimii... ilmainen asiakasverkko.

Minulla taa kävi niin, että kivuliaita supistuksia oli ollut viimeiset 2 viikkoa oikeastaan jatkuvasti. Lopulta kyllästyin ja lähdettiin svo:lle näytille 40+4. Siellä supparit taas tyrehtyivät ja tuomio oli: kohdun kaula vielä takana ja korkealla, ulkosuu valjästi sormelle (eli n 2cm) auki. Tilanne oli ollut sama oikeastaan jo rv 28+ kun kävin äitipolilla ultrassa kipeiden supistusten kanssa. Läkdettiin siis takaisin kotiin ja supistukset pysyi poissa pari päivää, kunnes 41+0 aloin taas kellottaa kipuja. Klo kuudesta eteenpäin supistukset tasotuivat tulemaan 10 min välein ja pari tuntia myöhemmin oli pakko mennä suihkuun kärvistelemään. Lopulta lähdettiin svolle taas klo 10.30, eli 4½h tasaisten supistusten alusta. 1h myöhemmin tutkittaessa olin 3cm auki ja pääsin käytännössä suoraan saliin. Siellä kätilö päätti vauhdittaa tilannetta ja kutsui gynen puhkomaan kalvot ja tämä tapahtui n 1h edellisestä tutkimisestä. Yllättäen olin jo 8cm auki, mutta kalvot puhkottiin silti. Loppu meni rytinällä, minuutin välein supisti kunnes kohdun sietokyky loppui ja tuloksen oli kohdun spasmaaminen, ei vain supistus enää lauennut päältä ollenkaan. Eli täysin auki tilanteessa, 7h säännöllisten supistusten alusta mentiin hätäsektioon. Tuosta 3cm auki tilanteesta meni siis alle 2h pojan syntymään... joskus siis voi mennä noinkin...

työvuoroja ei aleta muuttelemaan erikseen koska eihän sitä synnytyksen käynnistymistä pysty ennakoimaan. Eli riittää kun toiveen esittää svo:lle mennessä. Toki kannattanee asiasta mainita etukäteen esim. neuvolassa niin voivat sitten neuvolakorttiin laittaa asiasta maininnan.

Laitetaas nyt meidänkin tarina tänne, vaikka se varsin tuttu jo monille on. Aloimme siis odottaa esikoistamme kesällä 2008 noin vuoden yrityksen jälkeen. Ennen neuvolaan menoa sitten mieheltäni kysyin mitä mieltä hän on seulonnoista. Sain vastauksen että ehdottomasti seuloihin osallistutaan, hän ei koe olevansa niin vahva, että vaikeasti vammaisen lapsen kanssa tietentahtoen kokisi pärjäävänsä. Itsekin olin asiaa miettinyt, mutta lähinnä niin, että sittenpä tiedettäisiin etukäteen jos jotain olisi vialla. Ja niin se nt-ultrapäivä sitten koetti. Alkuun kaikki oli hyvin, pikkuinen vain kölli siinä asennossa ettei mittauksia saatu kunnolla tehtyä. Eli siis anturin vaihto ja uusi yritys. Nyt saatiin mitat, ei turvotusta yli sallitun rajan, mutta... Vauvan vatsalla oli jokin hullusti. Saimme kaksi sanaa mukaamme, joko gastroskiisi tai omfaloseele. Aika TAYSiin äitipolille tuli saman viikon perjantaille. Kaksi kontrollia, istukkabiopsia ja lopputulos oli aina vain kasvava massiivinen omfaloseele eli napanuoratyrä. Tyräpussi oli isompi kuin koko muu vatsan ympärys yhteensä, sisälsi lukuisia sisäelimiä ja ison osan suolistoa. Pienelle annettiin huono ennuste, raskaus todennäköisesti päätyisi kohtukuolemaan tai mikäli ihme tapahtuisi ja suoli ei raskausaikana kureutuisi ja kuolioituisi, olisi edessä varhainen sektio, kiidätys teholle ja kymmeniä leikkauksia aina vähintään 2 vuotiaaksi asti. Tämä siis vain jos kaikki menisi hyvin. Todennäköisesti pienemme kuolisi kivuliaan kuoleman joko raskausaikana tai sitten teho-osastolla ennen puolen vuoden ikää. Raskain mielin päädyimme keskeytykseen, ja pienemme syntyi rv 16. Lopullisessa avauksessa paljastui, että massiivisen omfaloseelen lisäksi pienellämme oli myös palleatyrä jonka vuoksi hän ei olisi koskaan kyennyt ensimmäistä hengenvetoaan vetämään. Näin siis meillä. Olemme kaksi täysin tervettä nuorta ihmistä, mieheni oli tuolloin 29v ja minä 26v, kummankaan suvuissa ei sairauksia, epämuodostumia tai geenipoikkeamia ole. Emme ole massiivisen ylipainoisia eikä mitään muutakaan altistavaa tekijää rakennepoikkeavuuden kehittymiselle ollut. Myös elävää Luke-poikaamme odottaessa seula hälytti. Jälleen nt-ultra oli puhdas, mutta verikokeissa oli häikkää. Eli taas oli edessä istukkabiopsia toisen trimesterin alussa. Tällä kertaa kaikki oli onneksi kunnossa, ja terve poika syntyi rv 41+1, tosin varsin nopean ja hätäsektioon päätyneen synnytyksen jälkeen. Eli ilman altisteita meillä on seula hälyttänyt kahdesti, kerran aiheesta vahingossa ja kerran sitten aiheetta. Jatkossa mikäli vielä miehen saan ympäri uuteen lapseen puhuttua, niin seuloihin osallistumme edelleen. Jokainen ultrauskerta n yhtä painajaista ja pelkoa, mutta silti niin tarpeellista.

mainittakoon nyt vielä tuohon kätilön toivomiseen se, että uskonnollinen vakaumus pyritään ottamaan huomioon, eli tilanteissa joissa vaihtoehtoja on useampi, pyritää toiveet täyttämään. Eli esim. synnyttäessä jos vuorossa sattuu olemaan sekä mies että naiskätilöitä, niin sitten jaetaan synnyttäjä naiskätilölle. Mutta koska isoimpia synnytyssairaaloita (NKL ja kättäri) lukuun ottamatta synnytyssairaaloissa päivystää siis vain yksi gynekologi synnärillä, niin siinä ei paljoa valinnan varaa ole mikäli synnytys lääkärin avustusta kaipaa. Eli silloin pitää vain toivoa parasta, että mikäli kyseessä on mieslääkäri niin ettei häntä sitten mukaan tarvita. Yli puolet synnytyksistähän sujuu hyvin eikä silloin lääkäriä paikalle tarvita.

aina voi toivoa, mutta välttämättä ei toive toteudu. Eli etenkin synnytyksessä ei päivystysaikaan hirveän montaa tietyn erikoisalan lääkäriä talossa ole, joten sillä mennään mitä saadaan. PAkko kertoa AvioPapulle muutama mielenkiintoinen samaan liittyvä kokemus: ekassa lääkärineuvolassa aikanaan mulle osui nuori mieskandi, kesäsijainen jolla puntti varmasti tutisi enemmän kuin minulla. Itse kun satun olemaan samaisen ammatin edustaja ja muutaman äitiysneuvlakäynnin olen elämäni aikana pitänyt. Teki mieli miltei opettaa poikasta kun raukka teki asiat ihan väärässä järjestyksessä... Noh, kun sitten seuraavassa raskaudessa poikaa lähdettiin hakemaan, päätti kätilö että nopeutetaan toimintaa salissa kalvon puhkonnalla. Lähti soittamaan gynelle ja siinä välissä ehdin todeta miehelle, että mun onnellani on päivystäjänä tänään ihan varmasti gynelle erikoistuva ystäväni. Seuraava lause olikin sitten "hei E" kun juuri tuo kyseinen ystäväni käveli saliin sisälle. Vajaata tuntia myöhemmin samainen ystäväni ryntäsi uudelleen saliin, koetti epätoivoisesti saada vauvan ääniä paranemaan työntämällä kädellään poikaa sisäkautta ylemmäs ja muutama minuutti myöhemmin hän sitten leikkasi mut aiku hätäsektiossa. KAikkea tuota muistelen nyt kiitollisena vaikka ensireaktio olikin että voi ei, tuttuakin tutumpi lääkäri synnytystä hoitamassa. Voin kertoa että samassa talossa ollaan töissä oltu tuon jälkeen ja monesta on selvitty. Kumpainenkin aina muistelee tuota meidän hiukan vauhdikasta yötä ja ystäviä ollaan edelleen. Eli ei se tuttukaan kauhan varressa se ihan hirvein mahdollinen asia ole. Ja muille voin kertoa sen, että lääkäri ei teitä tutkimustilanteessa koe sen kummemmin miehenroolissa kuin naisenkaan. Potilas on potilas (tai asiakas kait se neuvolassa on).

^parasta mitä voit tehdä on kuunnella ja olla läsnä. Jos et fyysisesti siihen kykene, niin puhelimitse sitten. Älä jää odottamaan siskosi yhteydenottoa, hänellä ei siihen todennäköisesti voimia ole. Älä anna tilaa surra rauhassa, sen hän tulkitsee helposti niin ettet halua olla tekemisissä hänen kanssaan nyt kun tilanne on tuo. Älä laita häntä olemaan yksin, älä suotta yritä lohduttaa vanhoilla "totuuksilla" siitä miten hän on nuori, miten luonto korjaa virheitään tai miten aika parantaa haavat. Kuuntele ja tarjoa olkapää. Ole valmis ottamaan vastaan myös katkeruus omaa raskauttasi kohtaan, se ei ole suunnattu sinua vaan maailmaa kohtaan. Ole se sisko johon voi turvautua, älä tuomitse, äläkä sääli. Ole kaikupohjana tunteiden käsittelylle ja tuo siskoasi surussa. Tärkeintä on tunne, eivät sanat...

tuo on taas asia jolle ei ole ehdotonta estettä, mutta asia kannattaa mainita henkilökunnalle. Eli jos leikkuriin taas päätyy niin silloin pitää tieto piilolasien käytöstä olla.

täällä päädyttiin eilen nenämahaletkurokintaan TAYSiin, kiitos kovana jylläävän ilmeisen enterorokon. Lähes neljään päivään ei syöminen ole sujunut kun suu on täynnä rakkuloita ja eilen niitä sitten vihdoin alkoi muodostua myös käsiin ja jalkoihin. 5h siis letkuruokintaa päivystyksessä ja sen jälkeen kotiin, paluukortti ilman lähetettä on voimassa 3 vrk. Tällä hetkellä alkaa tosin jo näyttää hyvältä, sillä tietyt ruuatkin on jo alkaneet maistua. Ruokavaliossa siis tällä hetkellä erilaisia vanukkaita, keksejä ja nakit...

mä nyt voin tuohon sormusasiaan vastata, että suositeltavaa sen pitäminen ei ole. Pääasiallinen syy on se, että lähes aina synnytyksen yhteydessä laitetaan käteen tippaletku ja mikäli esim. vuodon vuoksi joudutaan turvautumaan massiivisen nesteytykseen, on olemassa riski suurten turvotusten kertymiseen, etenkin tippakädessä. Kun turvotuksia sitten on, saattavat sormukset aiheuttaa verenkieron heikkenemisen sormessa jopa vaarallisessa määrin ja tuossa tilanteessa joudutaan sitten joko yrittämän sormuksen poistoa isommalla tapienemmällä väkivallalla. Pahimmillaan aikaansaadaan sormen ihon kuoriutuminen tai sitten sormus joudutaan katkaisemaan. Synnytys itsessäänkin jo tuota turvotusta aiheuttaa, eli tuo riski ihan oikeasti on todellinen. Ja mikäli sormus joudutaan synnytys- tai leikkaussalissa poistamaan, on olemassa myös riski sormuksen katoamiseen. Itse siis syvästi suosittelisin sormuksen poistamista sormesta, voihan sen ripustaa vaikkapa kaulaketjuun kaulalle (joskin siitäkin saatetaan pyytää kyllä luopumaan...)

^rutiinisti ei, mutta jos on yksikin lisäriski tukoksille sektion lisäksi niin sitten sitä kyllä gynekologit suosittelee...

juuri tuossa töissä ollessa juttelin nimen omaan tästä aiheesta päivystävän gynekologin kanssa. Yleinen tapa on tosiaan se, että kahden sektion jälkeen suositellaan automaattisesti sektiota synnytystavaksi kolmannessa raskaudessa, mutta mikäli äiti aivan välttämättä tosiaan sen alatiesynnytyksen haluaa, niin sitten voidaan lähteä kyllä kokeilemaan. Samainen gyne kertoi juuri tavanneensa tällaisen äidin joka oli ehdottomasti kolmannessa raskjaudessa vaatinut alatiesynnytyksen ja kaikki oli mennyt oikein hyvin. Tuossa tilanteessa vain gynekologilla on kyllä kylmä hiki päällä, sen verran mittava on kohdun repeämän riski...

tyypillisesti epiduraaliin saa puudutetta aina lisää ns boluksina kun kipu alkaa tuntua uudestaan. Joissain taloissa rajana on 3 lisäannosta. Kuitenkin esim. omassa työpaikassani tuolla Kanta-Hämeessä meillä on synnärillä käytössä pumppu, jolla puudutetta annetaan kaikille epiduraalin saaneille ihan jatkuvana laimeana infuusiona ihan koko avautumisvaiheen loppuun asti. Ponnistusvaiheesen epi ei tosiaan auta, mutta silloin toi pudendus on kätevä ja yleensä todella tehokas...

raskauden keskeytys vauvan vaikean akennepoikkeaman vuoksi rv 15+6. Lääkkeillä tehtiin kohdunsuun kypsyttely ja aloitettiin supistukset, 4h myöhemmin synnytin esikoistyttären.

kyllä sekä spinaalin että epuduraalin voi tatuoituun selkään laittaa, kunhan ei tosiaan laita väritetyn kohdan läpi. Harvalla selkä on niin täyteen kuvitettu että puudutusta ei voi laittaa. Itse kun noita ammatikseni laittelen. Tyypillisimmin tatuointi kuitenkin on alaselässä oleessaan varsin alhaalla, ja kun pistokohta taasen on tuossa L1-L4 välillä (eli hiukan ylöspäin kohdista joissa kyljissä tuntuu lantion luuharjanteet), eli yleensä minkäänlaista ongelmaa ei tule. Ja tosiaan vaikka kuva juuri tuossa kohdassa olisikin, niin laittoasentoa muuttamalla yleensä viimeistään löytää kohdan josta neulan voi läpi laittaa. Itse olen parhaimmillaan laittanut selkäpuudutuksen miehelle, jolla koko selkä oli lähes täyteen tatuoitu. Sattui vain juuri oikeassa kohdassa olemaan puhdas kohta, läpimitaltaan ehkä noin sentin luokkaa, joten helposti onnistui. Se mitä tuossa kuvan läpi pistämisessä pelätään, on tosiaan tuo epäpuhtauden leviäminen epiduraali- tai spinaalitilaan. Kyseessä on hyvin kapea paikka, ja siellä pienikin tulehdus saattaa aiheuttaa turvotuksen tai paiseen ja sitä kautta ohimenevän tai pysyvän halvaantumisen. Ihan pienestä jutusta siis ei ole kyse. Mieluummin sitä siis hetken aikaa etsii sopivaa pistopaikkaa kuin ottaa tieten tahtoen turhaan tuon riskin.

Tietenkään ei voida vaatia vaatteiden vaihtoa, mutta yleensä sitä suositellaan... Ja tuo aikaisempi perustelu siitä että ehtiihän sitä sitten synnytyksen kuluessa jos siltä tuntuu ei aina ihan toimi. Itselläni kaikki menikin yhtäkkiä pieleen, ja 10 minuuttiin mahtuivat tilanteen äkillinen romahtaminen ilman mitään varoitusta, pikaiset hoitoyritykset, hätäsektiopäätös ja vielä itse sektio... siinä jos olisi omat vaatteet olleet, niin pojan olisi todennäköisesti käynyt huonosti. Nytkin pisteitä tuli alkuun vain se 4...

yksi ihan yksinkertainen syy tuohon silmien aukipitovaatimukseen on se, että silmistä on varsin helppo seurata ihmisen keskittymistä. Eli silmät on yksi asia jonka perusteella kätilöt sitten kannustavat äitiä urakassa. Samoin väsymys näkyy silmistä. Tiedän useammankin tapauksen joissa äiti on vielä vakuuttanut että kyllä tämä tästä, mutta kätilö ja lääkäri ovat huutaneet pelin poikki väsymyksen vuoksi. Ja joka kerta äiti on olut niin poikki ettei alatiesynnytykselle enää ole ollut oikeasti mahdollisuuksia (taustalla esim. tarjontavirhe tai epäsuhta jotka synnytyksen ovat pysäyttäneet). Avautumisvaiheessa on myös tilanteita joissa kätilö alkaa tuota silmien aukipitoa vahtia. Esim. ilokaasua käytettäessä on olemassa tajunnan menetyksen riski mikäli äiti ns. roikkuu maskissa liian tiukkaan. Ilokaasuhan on typpioksidia joka sitoutuu hapen tilalle verenkierrossa. Liian suuressa annoksessa on siis riski siihen että hapenpuute äkisti aikaansaa tajuttomuuden. Yleensä kätilöt kuitenkin huomaavat tuon riskin etukäteen ja laittavat silloin kaasun hetkellisesti kiellolle...

En nyt ole koko viestiketjua lukenut, mutta onkohan kukaan oikeasti tehnyt vertailevaa tutkimusta lasten psykiatrisista ongelmista verraten pitkään kotihoidossa olevia varhaisiin päiväkodin aloittajiin. Lähinnä nyt siis haen sitä, että nykyinen vanhempainvapaa kuitenkin jo ihan sellaisenaankin on jo pitempi kuin esimerkiksi se mitä omilla vanhemmillamme on ollut. Itse olen tainnut olla hieman reilu puolivuotias mennessäni hoitoon ja samoin on omien veljieni kohdalla. Ja siitä huolimatta kaikista meistä on kasvanut kunnollisia kansalaisia jotka hyvin maailmassa pärjäävät. jos jotain, niin olemme kaikki hyvin itsenäisiä ja sitä olemme olleet jo pienestä pitäen. Kahden työnarkomaanin lapsina minä olen ollut se, joka koulun jälkeen on huolehtinut veljet kotiin, laittanut jotain pientä välipalaa ja sitten on tehty läksyt, kaikki tuo yleensä ennen kuin vanhemmat tulivat kotiin. Hyvin kotona pärjättiin eikä äidin perään sen suuremmin haikailtu. Tosin ehkä tiukahko kasvatuskin siihen vaikutti. Onnellisia ja varsin tasapainoisia yksilöistä meistä kuitenkin on tullut. Vaikka toki on niin, että katson asiaa nyt sisäpuolisen sokeudella. Tiedän että perhettämme aikanaan jotkut kauhistelivat, huvittavimpana esimerkkinä eräs ala-asteen opettaja joka oli kauhuissaan kuullessaan että meillä läksyt oli tehtävä ennen kuin lähti iltapäivällä ulos leikkimään. Oli kuulemma liikaa vaadittu lapselta... Mutta siis... tarkoitukseni on sanoa, että ei historia nyt ihan hirveältä vaikuta aikaisen hoidon aloittamisen suhteen. Toki keskustelua asiasta on käyty siitä asti kun naiset työelämään lähtivät. Kuitenkin Suomen kaltainen äitiys/vanhempainvapaa malli on ihan ihmetys esim. USAssa, jossa äidit palaavat työelämään jopa muutaman päivän sisällä synnytyksestä. Sen enempää en tuosta asiasta kuitenkaan aio sanoa, sillä varsin yleistä tietoa on kyseisen kansakunnan henkinen "hyvinvointi". Korostaisin kuitenkin sitä miten psykologis-fysiologinen yksilö jokainen ihminen on. Se mikä toimii yhdelle, ei toimi toiselle. Itse olen Äiti isolla Ä-kirjaimella, mutta kotiäiti en ole pienimmässäkään määrin. Poikani on minulle maailman rakkain ja tärkein ihminen, mutta koin etten ole hänelle se paras mahdollinen äiti mikäli kotiäidiksi jäisin. Se ei vain ollut se minun juttuni. Kuuntelin muiden suunnitelmia olla kotona ainakin kolmivuotiaaksi, tai sitten kouluikään asti, eikä mikään olisi voinut tuntua omalla kohdallani huonommalta valinnalta. olisiko siis ollut pojalleni parempi olla kotona kaksin minun kanssani niin, että olisin päivä päivältä ollut kiukkuisempi, onnettomampi ja ärtyneempi. Viimeiset kuukaudet kotona ollessani tuntui siltä että päivät kuluivat vain miestä kotiin odottaessa. Riittämättömyyden tunne alkoi vyöryä päälle ja viedä ne loputkin voimavarat. koeta siinä sitten leikkiä ja puuhastella iloisena pojan kanssa. Toiset ovat luotuja kotiäideiksi, toiset eivät. Mutta ei se "pelkkä" äitiys tarkoita sitä että on huono äiti...

Mä nyt voin ihan omakohtaisen kokemuksen tänne kirjoittaa. Poika siis aloitti päiväkodissa ollessaan 4 päivää vajaan 10kk ikäinen, suoraan kokopäivähoitoon meni. Tutustumassa oltiin käyty muutamaan kertaan, tuolloin oltiin oltu paikalla sen parisentuntia. Meillä siis pojan rutiinit muuttuivat kerralla aika rajusti: Kun aikaisemmin oltiin äidin kanssa kotona koko päivä, niin yhtäkkiä herätessä äiti ei ollutkaan paikalla. Minä kun lähden ajamaan töihin viimeistään klo 7. Isä siis muuttui arkisin aamurutiinien tekijäksi. Hoitoon mies vie pojan siinä n klo 10, eli aamulla jonkin aikaa leikkivät kotosalla. Viimeistään klo 10 on poika kuitenkin jo hoidossa, päiväkodissa ja vielä sisarusryhmässä. Samassa ryhmässä siis on alusta asti ollut lapsia 1-6v. Kotiinlähtöaika on sitten hieman ennen 17, eli vähintään se 7h tulee päivän pituudeksi joka päivä. Miten on mennyt? Aloittaessaan päiväkodin Luke oli iloinen ja hymyileväinen poika, hieman ehkä hiljainen ja ennemminkin seurailija ja katselija. Puhetta ei vielä ollut (ei oikeastaan edes sitä omaa kieltä) ja juuri oltiin aloittelemassa tuen kanssa kävelyä. Eka asia joka huomattiin, oli se, että kaikki lelut alkoivat pitää ääntä. Autot pärisivät ja nallet ölisivät. Iltaisin oltiin toki hirmuisen väsyneitä, ja alkuun sylissä viihdyttiin illalla hieman tavallista enemmän. Mutta hyvillä mielin aamuisin metiin hoitoon ja välillä tuli itku kun kesken leikkien haettiin pois. Öisin nukuttiin hyvin, enkä muista että sen suurempia uniongelmia olisi tuossa alussa ollut. Nyt meillä vipeltää pieni taapero, ikää se hieman reilu 1v 4kk. Luke on mielettömän sosiaalinen, menee nopeasti muiden lasten leikkeihin mukaan (tietysti edellen sitä rinnakkaisleikkiä) ja touhuaa kauheaa vauhtia. Uudet aikuiset aina hiukan jännittää, mutta kunhan hetken saa äitin sylissä katsella, niin taas mennään. Motoriikka on räjähtänyt hurjaan vauhtiin, juostaan toppavaatteet päällä, kiivetään minne tahansa ja hypitään jumppapallolla. Poika on varsinainen höpöttäjä, omaa puhetta tulee vaikka muille jakaa, oikeat sanat ovat vielä hiukan hakusessa. Kaiken kaikkiaan pitäisin hoidon aloittamista Luken kohdalla pelkästään positiivisena asiana. Tottahan toki meillä on korvatulehduksia hoideltu, samoin erinäisiä kuumeiluja. Mutta ne nyt olisi olleet edessä joka tapauksessa oli aloitusikä mikä tahansa. itseni kohdalla pää kestää taas paremmin kun töissä olen. Olen mielestäni parempi äiti pojalle kun saan hetken aina päivisin olla vain aikuinen ja tehdä työjuttuja joista nautin aivan suunnattomasti. Kotiin jäädessäni olisin ollut jatkuvasti väsynyt, enkä varmasti olisi jaksanut puuhailla ja leikkiä pojan kanssa siinä mittakaavassa kuin mitä hoidossa ja nyt sitten iltaisin jaksetaan. Meillä siis koen aikaisen hoidon aloittamisen olleen hyvä asia joka on sujunut aivan loistavasti. En muuttaisi päätöstä vaikka siihen mahdollisuus olisi.

Riippuu siitä millä alueella pullistuma on. Sektio tehdään tyypillisesti spinaalipuudutuksella ja se taas yleisimmin laitetaan lannerangan alueelta välistä L3-4. Myös epiduraali olisi tuosta samasta välistä tai väliä ylempää. Mikäli pullistuma ei aiheuta sulle jalkaoireita (puutumista, tunnottomuutta, särkyjä tai ihan osittaista halvausta tiettyjen hermojen alueella) niin se ei yleensä este puudutuksille ole. Ja mikäli noita oireita on, niin ihan ehdotonei vasta-aihe puudutukselle ole silloinkaan. Suosittelen että kun kuitenkin olet yhteydessä äitipolille ennen sektiota, niin pydät sitten että sieltä tekevät hyvissä ajoin sieltä sinusta anestesiakonsultaation. Todennäköisesti tekevät sen automaattisesti kun selkävaivastasi kerrot, mutta kannattaa varmistaa. Tuolloin saat kerralla selkeän suunnitelman anestesiaan joka on hyvissä ajoin läpi mietitty.