Uu_

En näköjään ollut tähän vastannutkaan. Meidän kaksoset syntyivät suunnitellulla sektiolla A-vauvan poikittaisen perätilan vuoksi. Raskausviikkoja oli tuolloin 37+1. Muuten olisi odotettu pidempään (38+ asti), mutta taustalla oli jo ennenaikaisen synnytyksen pelko ja vuodelepo, kortisonipiikit ja näiden lisäksi miun kroppa alkoi prakata tuossa vaiheessa jo siinä määrin, että olo kävi mahdottomaksi, niin päädyttiin sitten jo aikaisempaan vaihtoehtoon.

Meillä alkaa nyt olla helpompaa, kun kaksoset ovat 3-vuotiaita. Tässä tapahtui selvä käänne ihan vasta äskettäin. Tämä lohdutukseksi niille, joille alku on rankkaa kuten meillä. Vanhempien hommia helpottaa se, että muksut leikkivät keskenään ja niillä on ihan omanlainen yhteys ja tapa ymmärtää toisiaan. Ne on saman tien toistensa leikeissä sisällä ja mukana, ymmärtävät toisiaan, huumorintaju osuu yksiin ja tyypeillä on selvästi keskenään hauskaa. Uusin leikki, joka on ihan parhautta, mutta josta me vanhemmat emme ymmärrä mitään, on nimeltään "missä on pöytä, missä on pöytä, kuka meni peppuun, kuka meni peppuun". Miulla ei ole aavistustakaan, mitä tuo tarkoittaa, mutta kun toinen huutaa leikin nimen, molemmat lähtevät juosten omaan huoneeseen kikattamaan ja touhuamaan. Jotenkin tähän liittyy duploeläimet ja lastenhuoneen jakkarat, mutta sen enempää en ole saanut tolkkua, vaikka olen yrittänyt. Onneksi ei edes tarvitse, kun heille riittää se, että he kaksi ymmärtävät. Toinen helpotus on se, että nyt kun itse tekeminen on tosi tärkeää molemmille, mutta ihan kaikesta ei selviä ilman apua, sen siskon tai veljen pyytäminen apuun on selvästi parempi vaihtoehto kuin äidin tai isän pyytäminen. Esim. vessapaperia jakelevat vuorotellen toisilleen, kun eivät potalla istuessaan paperitelineeseen yletä itse. Meille vanhemmille todetaan vaan "Eeeeeeiii tarvitse apua! Me pärjäämme täällä!" Se, miten paljon lapsista on toisilleen tukea uusien asioiden opettelussa on ihan uskomatonta. Samoin se, miten paljon henkistä vahvuutta kaverin läsnäolo tuo.

Miun päiväkirja kuuluisi varmaan ennemmin muut henkilökohtaiset päiväkirjat -osioon kuin kuumeilupuolelle. Tämä siis: http://www.vauva.info/foorumi/topic/22999-p%C3%A4iv%C3%A4kirja-haikeudesta-kaipuusta-ja-haaveista/ jos siirto onnistuisi.

Onnea Larppa! Mie olen lyhyt ja äitiyshousuihin oli pakko siirtyä rv 9. Viikolla 15 oli jo aivan selvä ja hyvän kokoinen kumpu. Joskus rv 22 tai siinä main alettiin jo kysellä, että joko pian synnytät. Tietysti miulla nyt ei ollut mitään tarvetta peitellä raskautta ja päin vastoin ennemmin korostin mahaa, joka oli mielestäni ihana. Varmaan olisi voinut piilotella sinne rv 12 asti, eli ekan kolmaneksen loppuun, mutta tuskin paljon pidempään. Mie olin odotusaikana opiskelija, mutta en pystynyt enää rv 26 jälkeen istumaan pitkiä aikoja samassa asennossa saatika sitten matkustamaan autolla tuntien matkan päähän yliopistolleni tenttimään, joten siinä vaiheessa sain saikkua äitiyslomaan asti. Ja hyvä että sain, koska rv 30 jouduin sairaalaan vuodelepoon ennenaikaisen synnytyksen uhatessa ja pötköttelin siellä kolmisen viikkoa. Vaikka vointini oli kaksosraskauden huomioon ottaen harvinaisen hyvä ennen saikkua, oli loppuvaiheessa tosi raskasta. Ihan vaan oleminenkin oli rankkaa sen mahan kasvun vuoksi. Kannattaa siis varautua ainakin rauhoittamaan elämää ja puuhailua paljon aikaisemmin kuin yksösraskaudesta, vaikka ei mitään pelkoja kannata itselleen kehittää siitä, ettei jaksa tai pysty. Toiset jaksaa paljon pidempäänkin, osa jää äitiyslomalle ihan normaalisti kaksosistakin. Mutta on tosiaan ihan hyvä tiedostaa, että on mahdollista, ettei jaksa. En ainakaan suunnittelisi mitään valtavia projekteja loppupuolelle raskautta. (Nimim. muutin kahdesti raskausaikana ja molemmat kerrat oli kamalia )

Noniin, ryhmäperhepäivähoitoon päädyttiin ja tänään ollaan miehen kanssa menossa kaksin tutustumaan paikkaan. Lapset aloittavat hoidon elokuussa. Meille sanottiin, että varahoitopaikkaa ei meille edes määrätä, koska mie olen kotona (opiskelen ja teen pieniä sivutyöhommia). Sinänsä toki pystyn omia aikataulujani muokkaamaan ja lapsia kotona hoitamaan, jos hoitopaikkaan ei voi viedä, mutta vähän tuli sellainen olo, että vähäteltiin meidän hoidon tarvetta ylipäätään ja vihjattiin, että se, että haettiin täyttä hoitopäivää (7 tuntia) on vähän väärin. Kun olen kotona. Tuota painotettiin kovasti tuota "kotona"-sanaa. Toivon, että itse hoitopaikassa suhtaudutaan vähän suvaitsevaisemmin, koska miulla ei ole opintotukikuukausia jäljellä niin kovin montaa ja joudun aika huimalla tahdilla noita hommia tahkoamaan, että saan ne ajoissa valmiiksi. Niin että ihan täyttä työpäivää mie tulen tekemään, vaikkakin sitten kotona. Mutta mahtaako sitten olla mahdollista myöhemmin hakea sitä varahoitomahdollisuuttakin, jos noita kotihoitopäiviä meinaa olla kovin usein? Vai pitääkö sitten vaihtaa koko hoitopaikkaa? Menikö tää homma nyt meidän osalta ihan niin kuin lain mukaan kuuluisi..?

^ Miulla on ollut aivan sama kammo ja välillä lähteminen on senkin takia vähän vaikeaa. Mutta kyllä siitä selviää. Ja ainakin meillä (ja samaa olen monelta muultakin kuullut) lapset ovat vähän vieraskoreita ja viihtyvät vieraassa ympäristössä paremmin ja ovat rauhallisempia. Lähinnä kai se on sitä, että on jotain uutta ja erilaista katseltavaa ja tutkittavaa. Mutta esim. kaupassa meidän muksut on aina olleet tosi kilttejä ja helppoja. Meidän lapset ainakaan ei ole olleet mitään random-itkeskelijöitä. Yleensä vauvanakin viihtyivät vaunuissa hyvin, etenkin kun oltiin liikkeessä, ja jos itkivät, niin silloin oli nälkä tai märkä vaippa. Jos molemmat itkivät yhtä aikaa, piti vaan selvittää, mikä oli hätänä ja toimia sen mukaisesti. Ensin toinen ja sitten toinen (esim. vaipan vaihto). En kyllä tosin muista ainakaan yhtään sellaista kertaa, että oltaisiin vauvojen kanssa oltu jossain ihmisten ilmoilla ja molemmat olisivat itkeneet. Paitsi ehkä jos oltiin juuri lähdetty vaunulenkille päiväuniaikaan ja molemmat kitisivät sitä, kun yrittivät nukahtaa. Silloin vaan mentiin eteenpäin ja itku loppui kun nukahtivat. Ihan vauvana meidän oli hankala liikkua missään, koska asutaan niin korvessa ja mie imetin molempia, eikä syksyllä ja talvella oikein tahtonut löytyä sopivia imetyspaikkoja mistään (kun ei ulkona pystynyt, tietenkään). Sitten kun ruoka-ajat vähän alkoivat vakiintua, oli liikkuminen merkittävästi helpompaa. Ja purkkiruuat kulkevat kätevästi mukana ja niitä oppii syöttämään kahdelle yhtä aikaa. Nyt, kun uhma alkaa ihan tosissaan olla meillä arkipäivää, on liikkuminen taas vähän vaikeampaa, mutta harvoin nämä vieraiden läsnäollessa vieläkään uhmailevat tai kiukkuavat. Rattaissakin onneksi viihtyvät tosi hyvin vielä. Muutaman kerran on sitten tehty niin, että kun hommat ei suju, olen pakannut muksut rattaisiin ja poistunut paikalta. Esim. leikkipuistossa on näin tarvinnut tehdä ehkä kerran. Lasten kanssa oppii näkemään senkin, milloin alkaa tilanne kehittyä siihen suuntaan, että kannattaa lähteä pois ja pystyy melko usein ennakoimaan, ettei edes ehdi kehittyä mitään julkista huutokonserttia. Pitää vaan olla valmis muuttamaan omia suunnitelmia. Jos on ajatellut käydä paikoissa x, y ja z, mutta kahdessa ekassa aikaa kuluukin kauemmin kuin oli ajatellut, ruoka-aika lähenee ja lapset alkaa vaikuttaa levottomilta, kannattaa viimeinen juttu suosiolla jättää väliin. Oppii myös priorisoimaan, että hoitaa tärkeimmät asiat aina ensin, jotta loppupäästä suunniteltua ohjelmaa on aina jouston varaa. Ihmisten ilmoilla liikkumista voi kokeilla ensin vaikka puolison tai kaverin tai oman äidin kanssa, niin siihen saa varmuutta. Kun alkuun on kaksi käsiparia tarjolla ja huomaa, ettei tarvitsekaan niitä apukäsiä, uskaltaa paljon paremmin lähteä yksinkin. Myö käytiin koko perheellä tekemässä viikon isot kauppaostokset heti kun lasten kanssa saatiin liikkua ulkona ja ollaan jatkettu tätä rutiinia sen jälkeenkin, joskaan ei aina ihan viikottain. Mutta se oli hyvä tapa harjoitella, koska miulle se oli turvallisin ja tutuin ympäristö ja kun mies oli mukana, ei epäilyttänyt niin paljon se pärjääminen. Tulipa pitkä jaarittelu, mutta ennen kaikkea tässäkin haluaisin sanoa, mikä miulle oli odotusaikana äärimmäisen tärkeää kuulla uudestaan ja uudestaan: Lapset kyllä opettaa ja ne kyllä oppii tuntemaan! Ei ole sama asia hoitaa vieraita lapsia kuin omia, koska niiden omien tarpeet ja mielialat oppii ennakoimaan ja lukemaan ihan eri tavalla. Ja niiden kanssa voi kehittää omat systeemit, jotka toimivat juuri meidän perheessä.

Myökin tähän porukkaan kuulutaan, välillä enemmän ja välillä vähemmän aktiivisesti tulee tällä foorumilla pyörittyä nykyään. Meillä siis esikoiskaksoset, poika ja tyttö, syntyneet elokuussa 2011.

Meillä ei ole kuin yksi huonekasvi, pieni sitruunapuun taimi, ja sekin niin korkealla (pianon päällä), etteivät lapset pääse siihen käsiksi. Kiitos mielipiteestä, enköhän mie soittele sitten kuitenkin sinne terveyskeskukseen ja käy näyttämässä.

Pojalle 1 v. 7 kk ilmestyi viikonlopun aikana aikuisen sormenpään kokoinen rakkula ihan huulen viereen. Mummot arvioivat, että näyttää huuliherpekseltä, mutta mistä se sen olisi saanut, kun kenelläkään muulla meidän perheessä ei ole koskaan sellaista ollut? Epäilyttää siis. Rakkula on asteittain pahentunut, tänä aamuna se oli kellertävä ja eritteli ehkä vähän jotain nestettä. Putsailtiin tuota eilen ja tänään Septidinillä ja yöksi laitettiin päälle Bepanthenia. Lapsi kuolaa koko ajan kauheasti sekä jyystää sormiaan, koska sille on tulossa hampaita, joten tuo rakkula hankautuu koko ajan ja on jatkuvasti kosteana syljestä. Miten sitä pitäisi hoitaa? Onko tää sellainen asia, että pitäisi käyttää tk:ssa? Mies on sitä mieltä, että kyllä se itsekseen ohi menee, eikä tuo toki tunnu poikaa juuri vaivaavan, mitä nyt ei yhtään tietysti tykkää, kun yritän putsailla sitä. Mutta voiko se olla jotain leviävää tai haitallista tai sellaista, joka ei mene ohi kotikonstein? Ja miten kauan tuollaista voi ylipäätään kotona seurailla? Perjantai-iltana tuo havaittiin.

Meille tehtiin muuten se np-ultran verikoekin ja jotenkin ne siitä ne luvut laskeskelivat, vaikka tosi monelta taholta oon kuullut tuota, ettei sitä otettaisi. Sen sijaan miulle ei tehty sokerirasitusta, koska olin niin nuori eikä mitään muutakaan syytä ollut.

Miulla taas iso imetystyyny ei auttanut yhtään, joten imetin ilman. Koskaan en imettänyt molempia yhtä aikaa, mutta meidän lapset olivatkin nopeita syömäreitä, yleensä meni vartti per vauva kerralla (joskin ihan pikkuvauvana tietysti oli niitä tankkauskausia, jolloin sitten imetin vähän väliä sen vartin, eli käytännössä en juuri muuta tehnytkään). Meillä siis vuoroteltiin ja se toimi hyvin. Imetin melkein missä asennossa vaan, koska lapset eivät olleet siitä niin tarkkoja, kunhan saivat maitoa. Kerran imetin toista samalla, kun hämmentelin toisella kädellä kastiketta hellan ääressä ja toisella jalalla keinutin toisen vauvan sitteriä... Kannattelin lapsia imettäessä siis ihan vaan käsivarteni päällä. Usein imetin risti-istunnassa, jolloin myös jalat olivat tukena siinä alla. Joskus otin syliin sohvatyynynkin tukemaan asentoa, mutta melkeinpä paremmin sujui ihan ilman mitään lisäapuja. Kaksosten imetys voi siis onnistua ihan yhtä hyvin kuin yhdenkin lapsen. Tai se voi epäonnistua ihan kaksosuudesta riippumattomista syistä. Meillä imetys onnistui, eikä mitään lisämaitoja olisi tarvittu (mutta hysteerisenä esikoisten äitinä yritin kuitenkin tuputtaa korviketta, kun neuvolassa lääkäri sanoi, että jos epäilyttää oman maidon riittäminen, pitää antaa lisämaitoa, ja tietysti miuta huoletti se riittäminen, vaikka lapset kasvoivatkin ihan hyvin). Lopulta imetin molempia noin 1 v. 2 kk ikään asti, joskin loppuvaiheessa tietysti vain kerran tai pari päivässä.

Pikku ahmatit santsasivat tänään kahdesti riisiä ja kermaista kana-paprikakastiketta. Miten niihin mahtuukin, söivät enemmän kuin mie

Lihapullia, keitettyjä porkkanoita ja perunamuusia. Koko perheen suosikki.

Eilen kukkakaaligratiinia sekä broilerin fileitä, lapsille lisäksi pari keitettyä perunaa. Tänään jauhelihakasviskiusausta ja kurkkuviipaleita.

Jauheliharisottoa. Yritin (heikolla menestyksellä) kopioida miehen suosikkia, kaupan meksikonpata-ainespussin tulosta. Ruoka oli ihan hyvää, mutta ei kyllä lähellekään sen makuista, mitä tuo kaupan pata.