PinkSircus

Mä toivoin kovasti tyttöä, kun ekaa kertaa tulin raskaaksi. Oikeastaan mulle oli ihan päivänselvää, että se on tyttö ja poikaa en olisi edes halunnut. Pettymys oli kamala, kun 4D-ultrassa paljastui, että poika on tulossa. Nyt kahden pojan äitinä olen ikionnellinen, että mulla on pojat. En edes osaa enää kuvitella, että mulla olisi tyttö. Ja jos kolmannen vielä saan, niin ihan sama kumpi tulisi.

Ei tullut kummastakaan raskaudesta, vaikka maha oli tosi iso. Ekalla kerralla käytin Vichyn raskausarpia ehkäisevää voidetta. Hehkutin sen erinomaisuutta silloin, mutta nyt tokalla kerralla en käyttänyt mitään voiteita, eikä arpia tullut siltikään. Eli kyllä se on enemmän kudostyypistä kiinni, tuleeko niitä vai ei.

Oma ikä (35 v.) ja kun nyt olen lyhyen ajan sisällä saanut kaksi lasta, niin kestääkö kroppa vielä ja miten se sitten palautuisi, jos vielä kolmannen pyöräytän. Ja vähän myös urajutut mietityttää.

Mulle lähetettiin Reimalta ilmaiseksi uudet jalkalenksut, kun ilmoitin, että meiltä toinen katkesi.

Tehtiin eppari ja kun kätilö kiskoi hartioita ulos, tuli vielä repeämäkin. Kirveli ihan pirusti. Kamalin vaihe koko synnytyksessä. Ompelu ei onneksi tuntunut enää yhtään, kun puudutettiin kunnolla.

Eka syntyi suunnitellulla sektiolla perätilan takia. Sain silloin itse päättää synnytystavan, kun molemmat tavat olisivat olleet mahdollisia. Tokan synnytin sitten normaalisti.

Esikoinen syntyi sektiolla ja silloin oltiin 3 päivää. Nyt toinen syntyi normaalisti ja oltiin sairaalassa 1,5 päivää.

Meillä tuli lapsille ikäeroa 2 vuotta. Toinen lapsi ei ollut suunnitelmissa, vaan tuli vähän niinku vahingossa, mutta onneksi näin. Oli ihanaa olla taas raskaana ja sain nyt kokea normaalinkin synnytyksen. Esikoinen syntyi suunnitellulla sektiolla ja se jäi vähän vaivaamaan, kun en saanut kokea oikeita supistuksia ja yleensäkin synnytystä, kun sitä niin kovasti hehkutetaan naisen elämän suurimpana juttuna. Vauva on vasta pari viikkoa vanha, joten vielä en osaa sanoa, miten rankkaa tämä tulee olemaan. Tähän asti on kuitenkin ollut aivan ihanaa.

Toivottavasti Semperilläkin alkaa kohta taas keräilykampanja, kun multa jäi iso kasa etikettejä viime kampanjasta. Kivat palkinnot loppuivat, enkä sitten viitsinyt niitä lähettää ja tuolla ovat nyt kaapissa odottamassa, josko vielä niille olisi käyttöä.

Mä olin aluksi sitä mieltä, etten missään tapauksessa halua ketään tuttuja mukaan synnytykseen. Miehelle se oli kuitenkin kamalan kova kolaus, kun hän halusi niin kovasti päästä mukaan. Annoin sitten lopuksi periksi ja mies pääsi mukaan. Alkutarkastuksen ajan tosin käskin känen odottaa ulkopuolella, samoin ponnistusvaiheen ajaksi halusin hänet pois salista. Muun ajan hän oli kovasti tukemassa ja tajusi olla hiljaa, eikä tyrkyttänyt apua. Oli kuitenkin valppaana koko ajan, jos jotain tarvitsin, niin tietysti auttoi heti. Onneksi tajusin niiden kamalien kipujen keskellä ilmaista haluni siitä, että hoidan ponnistusvaiheen vain kätilöiden läsnäollessa. Se oli sellaista puuhaa, jota en haluaisi missään tapauksessa tehdä miehen nähden. Nyt sain ihan rauhassa keskittyä äheltämiseen. Miehen läsnäolon siinä tilanteessa olisin kokenut nöyryyttäväksi ja yksityisyyttä loukkaavaksi. Kätilö olisi kuitenkin pyytänyt miestäni pitämään toista jalkaani ja voi järkytys, mikä fiilis siitä olisi jäänyt mulle. Miestä moinen ei järkyttäisi, mutta mulle se olisi ollut tosi vastenmielistä. Nyt synnytyksestä jäi tosi hyvä mieli.

Kotona jonkin verran, mutta kunnon loiskahdus tapahtui Jorvin pihalla, kun tuli tosi kova supistus. Housut litimärkinä sitten laahustin synnytysosastolle.

Mulla oli synnärille mennessä vain yksi vaatimus synnytyksen kulkuun liittyen: ei opiskelijoita paikalle. Ylimääräinen yleisö häiritsee mua ja olin jo raskausaikana joutunut kärsimään opiskelijan läsnäolosta neuvolalääkärin vastaanotolla, kun en raaskinut kieltää. Siitä käynnistä jäi tosi huono fiilis. Tuntui tökeröltä puhua intiimeistä asioista lääkärille, kun joku ulkopuolinen pällisteli vieressä. Olisi ollut tosi kamalaa, jos sama tilanne olisi ollut synnyttäessä.