Mesimarja

Siiri on ihana! Eli 10- (miinus tulee nimen yleisyydestä). Aamu?

Mä koen taas näin ei-uskovana ihmisenä, että se on nimenomaan helpottavaa myös hädän hetkellä ettei ole mitään "korkeampaa voimaa", joka on asioihin vaikuttanut vaan asioita vain sattuu. Mun on ollut aina vaikeaa käsittää sitä ajatusmallia, että on joku voima tai joku muu jossain, joka niin sanotusti "hoitaa ja ajattelee asiat mun puolesta" monessa tilanteessa. Tai joku mystinen voima tai jumala, johon voi turvautua hädän hetkellä. Mä turvaudun silloin perheeseen ja ystäviin ja loppuviimein itseeni jos jostain syystä en saa tukea muilta. Ehkä olen sen tyyppinen ihminen, että mulle realismi "sopii" ja en koe sitä raskaana. Joku ajattelumalli sopii yhdelle ja toinen toiselle.

Meillä syödään vielä tippoina d-vitamiinia, vaikka ne tosiaan voisikin jo tässä vaiheessa hommata tabletteina...Tippoja oon antanut sellaiset 10-15 per päivä. Suositus ihan pienillä ainakin taisi olla 5 tippaa? Oon itse jonkinsortin "d-vitamiiniuskovainen" joten pidän d-vitskujen antamista tärkeänä mistä ei luisteta, ja sitä annetaan yli tuon suosituksen (mikä mun makuun on edelleen alakanttiin).

5 kertaa syödään: aamupala n ysiltä, lounas n puoli yhdeltä, välipala päikkäreiden jälkeen n kolmen-puoli neljän maissa, päivällinen viiden-kuuden maissa ja iltapuuro kasin-puoli ysin välillä. Kuin itsekseen on vakiintunut tuohon rytmiin ja siinä aika tarkasti tulee pysyttyä ihan huomaamatta.

Meillä on syöty Hakkaraisia koko ajan kans. Hammaslääkäri vinkkasi niistä 1-vuotistarkastuksessa, et ovat vissiin jollain lailla pehmeämpiä/helpompia pureskella kuin muut. Siks niitä ostettiin ja kovasti lapsi niistä tykkää

Mahdollisuutta nukkua aamulla pitkään. Yksinoloa.

Poika oli reilut pari kk kun nimiäiset pidettiin. Maistraattiin ilmoitettiin nimi kyllä varmaan samoin tein, kun posti lomakkeen toi. Haluttiin kohtuullisen "varma" kesäkeli joten odoteltiin heinäkuulle ennenkuin päästiin juhlimaan.

Pidimme nimiäiset mökillä, kun ajankohta oli sopivasti kesällä.

Minä 34v, mies 32v. Pikkukakkonen mielessä.

Puh, mulla on tullut taas kohtauksia. Tuossa toukokuun lopulla tuli melkeinpä joka aamu kohtaus noin parin viikon ajan, kestivät semmoiset 3-10 minuuttia. Ei kiva Kävin läpi ruokavaliotani, ja tulin siihen johtopäätökseen että mulla kohtaukset laukaisee hiilihappo (varsinkin esim. siideri joka on hapanta). Hirveen kiva :/ Pitäis pyytää lääkäriltä lisää Litalginia, eka purkki on tässä vuosien saatossa jo melkein syöty. Inhottavaa, kun ei se leikkaus vienyt näitä lopullisesti pois... Onko teillä muuten leikkausarvet vaalenneet nopeasti? Mulla ne on vieläkin punaiset ja koholla vaikka leikkauksesta on jo muutama vuosi. Mahtavatkohan jäädä tuollaiseksi...

Mulla on lääketieteelliset perusteet rintojenpienennysleikkaukseen, jonne aion mennä kun lapsiluku on täysi ja bmi on tarpeeksi alhainen. Oon näistä isoista ja roikkuvista megahinkeistä kärsinyt tosi pitkään, ja eipä tuo raskaus ja imetys näille mitään ihmeparannusta tehnyt, päinvastoin... Eli ehkä muutaman vuoden päästä siis sitten veitsen alle.

Täällä myös yksi, jonka mielenterveydelle ei pillerit sovi. Kokeiltu on useampaa merkkiä. Kierukka ei oikein houkuttele edes ajatuksen tasolla, joten kumeilla mennään täälläkin. Käyttö on paikoitellen hieman "luovaa" eli otetaan kortsu käyttöön vasta jossain kohtaa... No, ei olisi maailmanloppu vaikka sitten nalli napsahtaisi joten ei stressata siitä sen enempää. Tällä metodilla on menty siis semmoiset 8 vuotta ja muksua ei kuulunut missään vaiheessa, ennenkuin jätettiin kumit vallan pois. Sittenkin meni vielä puoli vuotta. Merkkeinä ollaan käytetty Sultania (nyt on joku ultra thin käytössä, ihan ok) ja joskus Lidlin omia peruskortsuja. Nekin on asiansa ajaneet.

Eniten mietityttää se, että pärjäisimmekö rahallisesti, jos yrittäisimme saada toisen lapsen tähän samaan syssyyn. Lainat on kuitenkin maksettava ja toisaalta en haluaisi laittaa alle 2-vuotiasta hoitoon. Josta päästäänkin toiseen kysymysmerkkiin, eli mun työkuvioihin... Löytyisikö töitä enää neljän vuoden päästä? Olisiko parempi mennä töihin nyt ja alkaa yritys vaikka vuoden päästä? Muutoin mikään ei juurikaan mietitytä (muita syitä tuli mietittyä ennen esikoisen yrittämistä melkeinpä).

Jare on mun korvaani joko lempinimi tai sitten koiran nimi... No thanks! 2. Aatos?

Ekan kerran vauvakuume iski kun poika oli noin 5 kk Sitten tuli kilpirauhasongelmat ja raskautumiskielto. Tänään sain ns. terveen paperit kilpparista, ja nyt sitten pidetään pientä perhepalaveria miehen kanssa jokos sitä koetettaisiin saada se seuraava pulla uuniin <3 Oon kuumeillut tässä koko kevään enemmän tai vähemmän, mutta viimeinen kuukausi on ollut jo aika mahdotonta Nimilistoja kovasti tehty jne Miehelle en oo uskaltanut paljastaa, että näin alas on jo vajottu

-Vauva voi olla hyvä nukkuja ekat 6 kk, jonka jälkeen voidaan mennä kivasti takapakkia. - Rytmi muuttuu juuri, kun edelliseen on tottunut -Oma tajuton väsymys jonka voi kuvitella vain "kuuluvan asiaan" voi itse asiassa olla erittäin yleistä kilpirauhasen vajaatoimintaa, minkä raskaus/synnytys laukaisee. -Yllättävän monet tuntuvat arvostelevan vauvoja paikoitellen tosi ikävästi tai ainakin töksäyttäen, tyyliin "onpas se pieni" tai "onpas tuhti tyttö" jne. En ymmärrä miksi ulkonäköarvostelun pitää yltää vauvoihin. -Kliseinen sanonta "vauvavuosi menee nopeasti" pitää täysin paikkaansa! -Omaan itseensä ja vauvaan kannattaa luottaa. Vuorovaikutus syntyy, ja oman lapsen tarpeita ja pyyntöjä oppii tulkkaamaan hyvin. -Isot rinnat ei ole tae siitä, että maitoa tulee hyvin tai paljon. -Monet ennen raskautta (tai jopa raskausaikana) tehdyt päätökset voi pyörtää kun lapsi on syntynyt, ja se on ihan okei

n. 80 m2 (pankin) oma kerrostalokolmio, asukkaina 2 aikuista, 1 vuosikas lapsi ja 2 kissaa. Haaveissa isompi asunto- vaikka tässä hyvä pohja onkin, niin isompi keittiö ja isompi eteinen olisi plussaa. Muuten kyllä ihana asunto

Mä vietin äitienpäivän käynnistyksessä, joten kyllä se äitienpäivä oli mielessä todellakin Aamusta se oli lähinnä jännää, kun ei tiennyt ehditäänkö saada vauva syliin vielä äitienpäivän puolella. Iltapuhteella sitä oli lähinnä turhautunut, kun mitään ei ollut synnytyksen suhteen tapahtunut. Mies toi ruusukimpun sairaalaan, äitienpäiväruusuista puhui ja se kyllä lämmitti kovasti mieltä! Oli vähän pettynyt olo, kun olin koko raskauden ajan ollut varma, että pääsen viettämään äitienpäivää jo vuonna 2011. En arvannut, että lapsi viihtyy mahassa niin tappiin asti, että päivätolkulla joutuu käynnistelemään. Edellistä isänpäivää juhlittiin pienimuotoisesti, ostin miehelle muistaakseni jonkun "isän käsikirjan" tmv jonka annoin lahjaksi. Koin, että kyllä me vanhempia jo ollaan, vaikka vauva vasta mahassa asustelikin.

^Samoilla linjoilla, eli vaihtelu siinä varmaan on se pääasia mulle. Eihän siihen leffaan tietenkään pysty keskittymään samalla tavalla kun jos olis leffassa ilman lasta. Mutta, kyllä sitä pystyy seuraamaan sivusilmällä tai kuuntelemaan sen aikaa kun vaippaa vaihtaa ym.

Ihan aluksi itselläni iski kova pesiytymisen tarve, eli ei ollut mitään halua tai tarvetta päästä mihinkään. Vaunulenkkeily alkoi kun poika oli pariviikkoinen. Kolmen viikon iässä lähdettiin ekan kerran kesämökille. Ekat kauppareissut koko perheen voimalla tehtiin, kun poika oli muistaakseni n kuukauden ikäinen. Ekat kolme kuukautta mulla esiintyi tuota pesimisen tarvetta (plus että meillä oli monen tunnin mittaisia imetysmaratoneja, joten lähteminen oli vähän niin ja noin). Elokuulla alettiin liikkua jo enemmän, kaupungilla ja myös siellä parjatussa Ideaparkissa Vauvakahvilaan ja muskariin mentiin, kun lapsi oli n. 4kk. Sittemmin ollaan käyty vauvakinot ja ulkomaillekin ollaan porukalla vääntäydytty. Mun mielestä terve järki ja vauvan kuuntelu on tässä ne kaksi avainasiaa. Liian kirkasta/kovat äänet ym eliminoidaan tietysti. Vaunuissa on kuitenkin ollut hyvin suojassa, ja harsoa ym on laitettu suojaksi jos on ollut uniaika. Toki, meidän lapsi nyt nukkuu missä vaan- vaikka siellä Hulluilla päivillä... Ei tuo lapsi mitenkään traumatisoituneelta vaikuta. Tärkeintä lienee, ettei ns. viriketulva ole kokoaikaista vaan hengähdystaukoja saa jos niitä haluaa.

Väinölänkadulle on avattu Lastentori Peikonpesä. Laittavat tuotteitaan aktiivisesti myös fb:ssä näkyville.

Minä 33, mies 32.

Ilmaisin asiani vähän huonosti tuossa aiemmassa viestissäni Tarkoitin ehkä lähinnä sitä, että se vanhemman ja lapsen side on ehkä kestävin mitä tästä maailmasta löytyy. Olet ihan oikeassa tuossa mitä kirjoitit, jos ajatellaan "hylkäämistä" niin noin päin ilman muuta Täältä vähän tilannepäivitystä kehiin. Raskaus/synnytys sekoitti mun kilpirauhasen toiminnan, ja nyt pitää säätää lääkitys kohdalleen ennenkuin voimme aloittaa pikkukakkosen yritystä. Toisaalta esikoisen yönunet on menneet huonompaan suuntaan (kiitos mm hampaanteon), joten jos tämä tälläisenä jatkuu niin en tiedä miten sitä jaksaisi kahden pienen kanssa. Eli katsotaan ja seuraillaan. Toiveena olisi silti, että josko jo kesällä pääsisi pikkusisarusta yrittämään. Kun en kovin suurta ikäeroa pienille haluaisi.

Vuosi sitten miehellä osui ns. viihdematka Tallinnaan, kun mulla oli rv 37. Uskalsin herran päästää sinne sillä ukaasilla, että on sen verran tolkuissaan siellä, että saa tilattua vaikka sitten helikopterikyydin takaisin Suomeen jos siltä näyttää No, ei tarvittu helikopteria kun muksu meni iloisesti yliajalle... Jos tämä sama reissu olisi ollut viikonkin myöhemmin, niin tämä justiina olisi tehnyt tiettäväksi, että reissuun ei ole asiaa. Jos miekkonen oli kerta läsnä kun muksu pistettiin alulle, niin hän on myös tottavie paikalla kun muksu tulee ulos

Haluaisin tietää kuinka pitkä liitto/parisuhde teillä oli "alla" ennen ensimmäistä lasta? Kun tulin raskaaksi, parisuhdetta oli takana 10,5 v josta naimisissa 3,5 v. Oliko parisuhde ajallisesti sopiva, turhan pitkä vai liian lyhyt? Sopiva. Oltiin siihen mennessä ehtineet jo mennä, kokea ja tehdä yhdessä asiat mitä halusimme tehdäkin. Ja ennenkaikkea, olimme ehtineet kypsyä ajatukseen mahdollisesta jälkikasvusta. Tai lähinnä minä. Mies oli valmis hankkimaan lapsia jo silloin 10 v sitten, mulla kesti vähän kauemmin aikaa lämmetä ajatukseen omasta lapsesta. Joten, ei olisi ollut lapsen edun mukaista saapua meille, ennenkuin olisimme olleet henkisesti siihen valmiita. Siksi tämä aikataulu oli hyvä näin. Mitä positiivisia tai negatiivisia asioita tuli eteen lapsen synnyttyä tai jo raskauden aikana? Raskauteen kuului mielialavaihteluja ja paniikkia ja jännitystä tulevasta, mutta mies tuki mua tosi ihanasti. Vauvavuosi on myös sujunut paljon paremmin kuin etukäteen pelkäsin. Tottakai olin varsinkin alussa niin kiinni vauvassa (pakosta, kun toinen roikkui tississä kiinni koko ajan), että miehelle ei vaan jäänyt aikaa niinkuin ennen. Mutta tiedostimme sen, että se on vaan väliaikaisvaihe. Kaikenkaikkiaan oma lapsi hitsasi meidät lopullisesti yhteen perheenä. Ja mies puhkesi kukkaan kyllä myös isyyden myötä, samoin kuin minä äitiyden... Eli ihanin elämänmuutos tämä on ollut koko perheen tasolla!