fleur

Aktiivijäsen
  • Content count

    710
  • Joined

  • Last visited

About fleur

  • Rank
    Aktiivi

Contact Methods

  • ICQ
    0

Recent Profile Visitors

2395 profile views
  1. ^Tuo on niin totta! Opettajan ammatin varjopulia. Monta ihanaa nimeä on mennyt pilalle. Vaikka olisi kuinka ihana oppilas, mutta kun nimellä on sitten aina se mielleyhtymä. Tuota minäkään en stressaisi niin paljon, että nimi on suosituimpien listalla, jos sitä ei omasta lähipiiristä kuitenkaan löydy. Olettehan tietoisia, että nykyisiä suosituimpia nimiä annetaan lapsille noin kymmenesosa siitä kuin mitä esim. 70-luvulla Mikkoja? Eli ei se mitenkään välttämättä osu samalle luokalle vaikka top10:ssä oliskin. Omien lasten nimet on pyörineet top20-30 välillä eikä ole tullut juurikaan vastaan samannimisiä. Ja jos joskus osuu samalle luokalle niin se on aika sattumankauppaa. Toisaalta jotkut suositut nimet pyörivät ystäväpiirissä vähän turhankin tiheään, sellaista en toki antaisi.
  2. Jos mä olisin vauva niin tulisin kyllä mieluummin lämpimään äidin (ja tissin) viereen kuin yksin kovalle patjalle sänkyyn jossa ei ole mitään, ei edes peittoa! Ei ihme jos ei oikein nukkuminen vauvaparkaa kiinnosta. Palatakseni tähän alkuperäiseen kysymykseen lasten vs. aikuisten tarpeet. Minusta on sangen outoa että nämä kiintymysvanhemmuusihmiset ovat omineet itselleen ne oikeat tavat kuunnella lastaan, ja jostain syystä se kaikkien lasten osalta tarkoittaa sitä VVV:tä, jatkuvaa tissittelyä, kantamista, perhepetiä jne. Minusta nämä kaikki ovat ihan kelpotapoja hoitaa lastaan, mutta mitä ihmeen lapsen kuuntelemista se on, jos olettaa automaattisesti että hän nukkuu mieluiten vieressä, kulkee iholla joka paikkaan vaunujen sijaan jne? Minusta Naddan mainitsema Meidän Perheessä haastateltu kiintymysvanhemmuusäiti tuntui jotenkin suorittavan lukemiaan teorioita siitä, että tämä ja tämä on lajityypillistä ihmisvauvalle, siispä pakko taaperoimettää ja kantaa ja pissattaa vaikka hampaat irvessä. Itse ajattelisin lasten tarpeiden huomioimisen olevan sitä että kuuntelen nimenomaan tätä lasta ja etsin keinoja toimia niin että hän voisi mahdollisimman hyvin. Tietenkään vanhemman tarpeita unohtamatta. Kenenkään etu ei voi olla se että äiti imettää taaperoa yöt silmät ristissä ja sitten tiuskii väsyneenä päivällä lapsilleen. Meillä lapsentahtisuus on tarkoittanut eri lasten kohdalla eri asioita: esimerkiksi esikoinen oli kunnon kainalokäpy (vaikka nukkuikin ekat 6kk kehdossa kun pelkäsin juurikin sitä kätkytkuolemaa), mutta siitä eteenpäin 2,5-vuotiaaksi vieressä ja me kaikki nukuimme parhaiten näin. Kuopus on taas huippulevoton nukkuja, ja lopputulos vieressä nukuttamisesta oli se että sekä minä että hän olimme aamulla väsyneitä ja kiukkuisia. Oma sänky lastenhuoneessa rauhoitti öitä paljon, päivärytmi alkoi löytyä ja sekä hän että minä aloimme voida paremmin. Jos olisin pitänyt kiinni jostain lajityypillisyydestä niin olisin varmaan joutunut suljetulle osastolle, niin väsynyt olin jo siinä puolen vuoden hujakoissa kun siirsimme hänet omaan sänkyyn. Olen vaatimattomalla kahden lapseni kokemuksellani todennut kerta toisensa jälkeen että mikä on hyvä yhdelle lapselle ei automaattisesti ole hyvä toiselle. En kuvittelekaan kasvattavani kahta lastani samalla tavalla. Minusta parasta mahdollista vanhemmuutta on kuunnella jokaisen lapsen omia tarpeita.
  3. OYS

    Kokemukseni eivät ole tuoreita (synnytykset OYSissa 2007 ja 2010). Mutta pitää kommentoida noihin omien toiveiden kuuntelemiseen, että riippuu varmasti tosi paljon kätilöstä, sekä siitä oletko ensi- vai uudelleensynnyttäjä. Itse ainakin koin että uudelleensynnyttäjänä osasin paremmin sanoa, mitä haluan ja mitä en halua, ja minua myös kuunneltiin. Kätilö oli kyllä paljon parempi ja kuuntelevampi kuin eka kerralla, silloin tosin olin aika pihalla kun olin eka kertaa asialla. Toisessa synnytyksessä en halunnut sänkyyn, eikä minun täytynyt sinne mennäkään muuten kuin sisätutkimuksien ajaksi. Tämä tietenkin tarkoitti, etten voinut ottaa lääkkeellistä kivunlievitystä, mutta kun kätilö ymmärsi tarpeeni pysyä istuma-asennossa, hän neuvoi minulle ilokaasun käytön hyvin, ja pärjäsin pahimmankin avautumisvaiheen keinutuolissa ilokaasua hönkäillen. Sain myös ponnistaa jakkaralla. OYSissa ei saa synnyttää veteen, eivätkä kaikki kätilöt varmaan osaa akupunktiota, mutta kyllä siellä muuten kaikkea saa jos osaa pyytää. Ammeita ei tietenkään ole jokaisessa huoneessa, mutta suihku on. Oma kauratyyny kannattaa ottaa mukaan, koska siellä ne on sellaisia vähän hankalia.
  4. Kuten höpöli ja moni muu kirjoittaja, mä en ymmärrä 6+6+6 malliin kohdistuvaa kritiikkiä, koska sehän minimissään pidentäisi vanhempainrahakauden pituutta. Mulle kelpaisi jopa 5+5+5 -malli, jossa äidin olisi mahdollista olla vanhempainvapaalla ensin yhtä kauan kuin nyt. Olen sitä mieltä että yhteskunnallisia kannusteita tarvitaan miesten kotiinjäämisen lisäämiseen. Nykysysteemihän täysin mahdollistaa joustavat vanhempain- ja hoitovapaan jaot kun äidille on korvamerkitty vain se 3kk, mutta ei miehet siltikään jää kotiin. En usko että näitä kustannuksia aletaan työelämäjohtoisesti jakaa tasan ennen kuin miesvaltaisetkin työpaikat on pakotettuja ottamaan lusikan kauniiseen käteen. Omaa perhettämme nämä mallit eivät olisi ainakaan esikoisen kohdalla auttaneet taloudellisesti yhtään, kun miehellä ei olisi ollut silloisen opiskelutilanteensa vuoksi mahdollisuutta pitää hänelle korvamerkittyä osuutta, mutta en koe sen olevan tässä olennaista, kyseessä on isompi yhteiskunnallinen muutos. (Mies piti myöhemmässä vaiheessa 6kk hoitovapaata.) Ketjun alkuperäiseen aiheeseen liittyen ei voi muuta sanoa kuin että teet niin tai näin, aina väärinpäin. Pitää olla riittävästi rohkeutta arvioida omalle perheelle paras mahdollinen työn ja lastenhoidon ratkaisu. Syyllistämisestä huolimatta mietin, että jotain täällä Suomessakin taidetaan tehdä oikein, kun luin vasta jostakin, että Euroopan maista ainoastaan Pohjoismaissa ja Ranskassa lasten syntyvyys on kasvussa. Uskallamme siis tässäkin yhteiskunnallisen painostamisen ja syyllistämisen suossa tehdä yhä enemmän lapsia!
  5. Mä taas kuulun niihin äiteihin joiden pää ei kestä lasten hoitoon viemistä. Mä tykkään kyllä työstäni enkä koe olevani erityisesti kotiäitityyppiä - joten töitä olisi kyllä kiva tehdä, mutta en vain haluaisi lapsiani hoitoon. Esikoinen oli vuoden ajan perhepäivähoidossa taaperoikäisenä (aloitti 1v4kk), ja se aika oli minulle äitinä tosi raskasta, vaikka hoitopaikka oli aivan hyvä. Työ-hoito-arki teki päivät sellaiksi raskaiksi suorituksiksi ja koin syyllisyyttä jatkuvasti. Esikoinen purki tunteitaan minuun illat kun tsemppasi reippaana poikana hoitopäivien ajan, ja uuvuin itse kuvioon aika pahasti. Nyt esikoinen on 3,5-vuotias enkä mielellään edelleenkään laittaisi häntä kokopäivähoitoon, kerhossa hän kyllä käy virikkeitä saamassa ja kavereita tapaamassa. Samanikäisen seuran tarve on tullut esikoiselle vasta 3-vuotiaana. Toisaalta tunnen paljon ihmisiä, joille töissä käyminen on ollut äitiyden pelastus, ja uskon täysin että kaikille pitkä kotiäitiys ei sovi. Myös lapsen temperamentti vaikuttaa, oma esikoiseni on myös varsin tunneherkkä tapaus vaikkei varsinaisesti arka olekaan. Jos töihinpaluu ei ole taloudellisesti välttämätöntä, katsoisin kyllä ensin lapsen temperamentin ja sen, miten itse kotona viihtyy, ennen kuin tekee lopullisia ratkaisuja. Kyllä suhtautuisin myös vakavasti näihin asiantuntijoihin, jotka eivät suosittele suuria lapsiryhmiä alle 3-vuotiaiden hoitopaikoiksi. Muitakin hoitopaikkaratkaisuja on kuin päiväkoti, ja myös hoitopäivän pituus vaikuttaa.
  6. Mulle joulun perimmäinen merkitys ei kyllä ole lahjat. Ja yritän myös lapselle opettaa saman. Mutta ei siitä sen enempää. Lähtökohtaisestihan lahjojen antaminen on ihana ja kaunis tapa. Ongelmana vain on, että elämme sellaisessa yhteiskunnassa että ihmisillä on ihan liikaa tavaraa, jota sitten kuskataan kierrätykseen ja kaatopaikalle selkä vääränä. Lapset hukkuvat leluihin, joilla eivät usein edes ehdi leikkiä montaa kertaa kun leluja on muutenkin niin paljon. Mun tuttavapiirin lapsiperheistä suurimmassa osassa on röykkiöittäin leluja, mikä tuntuu taaperoikäisten kohdalla jotenkin absurdilta. Nykyisin moni perhe asuu pienessä kodissa ja haluaisi pitää tavaramäärän kohtuullisena, niin myös me. Turha tavara on mielestäni kamalaa ongelmajätettä ja siksi esitämmekin aika tarkkoja lahjatoiveita, joita isovanhemmat ja muut lahjojen antajat useimmiten noudattavatkin. Tärkeintä meillekin on tuo että ei mitään liian isokokoista, äänekästä ja tilaa vievää (ellei olla itse toivottu=pitkään harkuttu). Viime aikoina olen kyllä myös havainnut sen, että isän ja pojan toiveet ei menekään ihan yksiin minun toiveideni kanssa. Jouluksi oltiin jo sanottu isovanhemmille ja kummeille, että junaradan osat ovat tervetullut lelulahja, vaatteet tulevat myös tarpeeseen. Setä osti 3-vuotiaalle poitsulle sähköisen autoradan jostain kärkkäisen tarjouksesta... (Tämä siis tiedossa jo näin ennen joulua.) Vaikka itse olen asiaa nieleskellyt, miehen mielestä se on aivan supersiisti lahja, ja ehkä poikakin tykkää. Yritän nyt siis sopeutua ajatukseen että mulla vaan ei ole sitä y-kromosomia enkä voi tajuta. Ja onneksi tuon kuitenkin saa kerättyä laatikkoon eikä todellakaan tule olemaan meillä aina esillä koottuna!
  7. Mä harrastin rv 24 asti liikuntaa muuten normaaliin tapaan, mutta vatsallaan tehtävät liikkeet jäivät heti ja vatsalihasliikkeitä kevensin. Lajeina tässä vaiheessa pyöräily, uinti ja lihaskuntojumppa. Rv 24-> Alkoi tuntua että pitää vähentää liikuntaa. Työmatkapyöräily (11km suuntaansa) jäi, mutta jatkoin uintia ja lihaskuntojumppaa, lisäksi aloitin äitiysjoogan. Toki pyöräilin edelleen lyhyitä välejä. Rv 35-> alkoi voimakkaampi supistelu ja muutenkin alkoi olla olo että olen viimeisilläni, kroppa reagoi heti rasitukseen. Jätin pois äitiysjoogan ja oikeastaan kaiken lihaskuntotreenin enkä uskalla enää mennä myöskään uimahalliin infektioriskin vuoksi. Enää tulee siis tehtyä satunnaisesti kevyitä kävelylenkkejä ja hyötyliikuttua esikoisen kanssa ulkoillessa, ja sellaista pientä venyttely/liikkuvuusjumppaa kotioloissa.
  8. 2,5-vuotiaana. Vaikka aika harvoin pysyy sängyssään ihan koko yön, hipsii meidän väliin jatkamaan unia yleensä klo 5-8. Perhepeti oli meillä käytössä pitkään ja nukuttiin kaikki siinä hyvin. Herkkä lapsi koki myös turvallisena että sai nukkua vanhempien lähellä. Tuo siirto omaan huoneeseen tuli oikeastaan siksi kun silloin laitettiin työhuoneesta pojalle oma huone muutenkin. Sinänsä ihan hyvä ratkaisu tuohon saumaan, koska nyt raskausaikana olen nukkunut niin paljon huonommin ja tarvin enemmän tilaa.
  9. Varmaan yleisesti voi sanoa että lääketieteelliset syyt puoltavat lasten saamista kaksikymppisenä, kun taas vanhemmuudelle tärkeät asiat eli vakaa parisuhdetilanne ja henkinen kypsyys saavutetaan usein vasta kolmekymppisenä. (Ja tämä ihan siis tällaisena yleistyksenä, toki meitä on moneen junaan. ) Se mitä en itse kannata on se, että haluaa että elämä on taloudellisesti "valmis" ennen lapsen tuloa (vakityöt, paljon työkokemusta, oma talo jne). Siis toki nämä saa olla mutta minusta taloudellisten syiden vuoksi lasten yrittämistä ei kannata lykätä jos parisuhde on vakaalla pohjalla ja kokee itse olevansa valmis vanhemmaksi, sillä lapset on niitä harvoja asioita elämässä mitä ei voi loputtomiin siirtää eteenpäin, biologia tulee vastaan enemmin tai myöhemmin. En kyllä osaa sanoa minkä ikäinen on liian vanha äidiksi...
  10. Me käydään melkein joka sunnuntai kirkossa. Meillä on tosin se helpotus, että lapset ovat osan ajasta (noin puoli tuntia) omassa ohjatussa pyhäkoulussaan, jossa poikakin on kulkenut noin 2-vuotiaasta, alkuun toki toisen vanhemman kanssa. Sitä ennen kun poika oli pienempi mentiin tarvittaessa kirkon takaosaan näkymättömiin leikkimään. Säännöllistä kirkkoilua häiritsivät aiemmin ainoastaan aamupäiväunet, mutta kun ne jäivät pois noin 1-vuotiaana niin sekin este poistui. Meidän perusluterilaiseen kirkkoon ovat kyllä lapset tosi tervetulleita eikä vihaisia katseita saa ikinä. Eikö se ole niin että sallikaa lasten tulla minun tyköni? Uskon kyllä että lapset tottuvat kirkkoympäristöön kun heitä pikku hiljaa siihen totuttaa, toki lelut tai muut jutut auttavat. Kannattaa tarkistaa, onko omassa seurakunnassa jumalanpalveluksia, joiden yhteydessä järjestetään pyhäkoulu lapsille. Ja myös kirkkotila vaikuttaa, joissakin vanhoissa kirkoissa voi olla tosi hankalaa olla lapsen kanssa, mutta monissa uudemmissa on lapsia ajateltu ja takaosassa voi olla leikkitilaa, jossa lapsi ei häiritse messun kulkua.
  11. Kommenteista/asenteista: Imetin esikoista 2v4kk. Hyvin vähän sain negatiivisia kommentteja, joskus tosin hieman yllättyneitä mutta ei mitenkään pahansuopia. Syynä oli varmaan sekin, että lapsentahtinen imetys oli loppunut meillä jo kauan sitten ja kontrolloin imetyskertoja aika tiukasti, niitä oli elämäntilanteesta ja päivärytmistä riippuen 2-3 päivässä (lähempänä vieroitusta enää kerran) ja yöllä en imettänyt ollenkaan. Tämä siis kelpasi neuvolalle, ja tosiaan nuo imetyskerrat hoidettiin lähinnä kotona ollessa, joten kenenkään ei tarvinnyt niitä pällistellä. Varmaan olisi ollutkin jonkunlainen kynnys imettää julkisesti yli 2-vuotiasta, vaikka toki ihan avoimesti kerroin että imetän vielä. Minusta ei olisi ollut lapsentahtiseen taaperoimetykseen, en halunnut lasta jatkuvasti tissille roikkumaan. Mutta nuo muutama kerta oli tärkeitä läheisyystankkauksia lapselle, ja halusin sen hänelle suoda, kun oli kuitenkin siinä vaiheessa myös hoidossa. Imetyksen lopettamiseen vaikutti eniten toive toisesta lapsesta, joka ei vähäisenkään imetyksen aikana oikein ottanut onnistuakseen.
  12. ^Se on tosi kurjaa kun tässä(kin) asiassa aletaan kilpailla ja vertailla. Taustalla kun on kuitenkin yksilöllinen kypsymistaipumus ja myös luonne, kuten muissakin lapsen kehitykseen liittyvissä asioissa. Mistä mä luinkaan kommentin että jos yli 2-vuotiaalla on vaippa niin on kyse vain vanhemman laiskuudesta? Hah.
  13. Täydennetäänpäs vähän tilannetta kun lapsi on nyt 3-vuotias. Kotihoidossa siis on, ja katsoo telkkaria normaalisti pari kertaa päivässä, aamulla ja alkuillasta, varmaan aika tyypillisesti yhteensä telkkariaikaa on 1-1,5 tuntia päivässä. Rajoittamaan kyllä joutuu, koska tämän ikäinen katselisi ties kuinka pitkään. Sairaana (joko äiti tai lapsi) toki joustetaan ja katsellaan vähän enemmän. Oikeastaan vasta tässä iässä ollaan alettu seuraamaan kakkosen lastenohjelmia. Aamuohjelmia ei katsota koska ei olla silloin hereillä (paitsi Nalle Luppakorva menee tallennukseen) mutta alkuillan ohjelmista katsotaan lähes joka arkipäivä ainakin Pikku Kakkonen, joskus myös se Pikkukinon sarja, riippuu vähän mikä se on. Aamulla katsotaan eri sarjoja joko tallennuksesta tai dvd:ltä. Suosikkia on vaikea nimetä koska nämä vaihtelee pojalla niin usein. Telkkari on muuten meillä tosi vähän päällä edelleen lapsen hereilläoloaikana, miehen kanssa katsotaan telkkaria yleensä vain lapsen mentyä nukkumaan. Silloin saa katsoa rauhassa ja sitä paitsi kammoan taustalla pyörivää telkkaria, en tykkää yhtään käydäkään sellaisissa paikoissa joissa tv on koko ajan taustaäänenä.
  14. ring mä kyllä jättäisin muskarin toistaiseksi kun lapsi ei tunnu siitä kauheasti kostuvan ettekä te vanhemmatkaan. Jos lapsi on päivähoidossa niin hän saa sieltä ihan varmasti riittävästi virikkeitä, myös musiikillisia, muu arkielämä kannattaa pitää ihan rauhallisena. Jos lapsi vaikuttaa innostuneelta musiikista myöhemminkin, musiikkiharrastuksen ehtii kyllä oikein hyvin aloittaa. Mä oon muutenkin vähän harrastus-skeptinen alle kouluikäisten osalta, siis virikkeiden tarpeen ymmärrän kyllä jos lapsi on kotihoidossa, niin niitä kaipaa sekä lapsi että vanhempi. Mutta muuten minusta riittäisi oikein hyvin jos harrastukset alkaisivat vasta siinä kouluiän kynnyksellä, kun lapsi osaa jo itse myös osoittaa omat kiinnostuksenkohteensa. Päivähoitopaikan virikkeetkin kun ovat aika kattava (ja myös uuvuttava) kokonaisuus pienelle lapselle, eikä pieni siihen päälle kaipaa harrastuksia. Pientä lasta ei vielä tarvitse "prepata" mihinkään, alan asiantuntijatkin todistavat että kehittävintä lapselle on vapaa leikki.
  15. Toivottavasti tästä ei tule mitään yleistä opettajien mollausketjua. Aivan hirveän surullisia kokemuksia on monella, ja pistää vihaksi se että sellainen on voinut jatkua eikä asiaan ole puututtu. Edelleen kuitenkin haluan uskoa että Aino Kontula -tyyppinen ajattelu on nykykoulussa harvinaista. Kiusaamisen poistamiseksi tehdään kauheasti, mutta ongelma on tosi vaikea. Kertoohan siitä jotain sekin, että työpaikoillakin kiusataan. -- Jäin miettimään tuota "oletko ollut kiusaaja"-juttua. Entisellä työpaikallani oli henkilö, joka varmasti koki olevansa kiusattu, sillä kukaan ei hänestä pitänyt. Tämän "kiusatun" tapoihin kuului urkkia kaikilta työyhteisön jäseniltä tietoja heidän palvelussuhteestaan, palkastaan, työnsä laadusta ja sipitellä niitä sitten muille, kai jonkinlaista statusta hakeakseen. Lisäksi hän hoiti vähäisetkin työtehtävänsä huonosti, oli varsin joustamaton ja vietti aina kesäisin 3kk sairaslomalla, mikä luonnollisesti herätti epäilyksiä. Joskus osallistuin keskusteluihin joissa hänestä puhuttiin takanapäin, vaikka olinkin kasvotusten niin ystävällinen kuin jaksoin. Tekikö se minusta työpaikkakiusaajan? Kaikki työyhteisössä varmasti ajattelivat, että ko. henkilö toimi niin tökerösti, että ansaitsi sen että hänestä juoruiltiin. Eikö tässä ole kyse vähän samasta asiasta kuin siitä että haetaan syitä kiusatusta?