elsae

7. Aika neutraali, mutta itse miellän tämän nimen myös siihen koirannimi-kategoriaan. Hertta?

Olen koko aikuisikäni ollut ylipainoinen ja sittemmin laihduttanut normaalipainon ylärajoille. Tarkoituksella en ole vaakaa käyttänyt vaan pyrkinyt siihen kuuluisaan hyvänolonpainoon. Mitään dramaattista muutosta en ole suuntaan tai toiseen huomannut, joten enköhän vieläkin pyöri siinä 25 hujakoilla.

Täällä myös yksi odottamisen odottaja. Taustaa sen verran, että uuden puolison ja opintojen päättymisen myötä vauvakuume iski aivan yllättäen ja kovalla volyymillä. (Tai no, lapsiperhe-elämästä lähinnä haaveilen.) Nyt onkin käynnissä projekti haaveista todeksi eli ollaan muuttamassa maalle, vanhalle maatilalle. Mun tekisi lopullisesti mieli jäädä tänne päin, mutta täytyy tämä ensimmäinen vuosi katsella miten onnistun löytämään koulutusta vastaavaa ja pysyvämpää kuin keikkatyötä. Mikäli palaset loksahtelevat paikalleen ja saadaan muut projektit valmiiksi, olisi sitten tämän seuraavan aika. Vaikken enää mikään nuori äiti tulekaan olemaan, musta tuntuu, että vielä maltetaan hyvin olla kahdestaan ja fiksailemaan elämäntilannetta otollisemmaksi. Mulla toi pätkästä pätkään hyppiminen töiden puolesta veti jaksamisen aika vähille, etten tahtoisi samaan tilanteeseen enää lapsellisena. Vähän aikaisessa siis ollaan, mutten näiltä vauvapalstoilta oikein voi pysyä poissakaan.

Meillä puoliso suhtautuu mun kuumeiluun kärsivällisesti. Luojan kiitos, koska ilman pitkäpinnaisuuttaan se olisi varmasti aika kypsä jo tässä vaiheessa. Musta on kuitenkin eniten ihaninta huomata, että sillä itselläänkin on asia usein mielessä. Näitä sitten, kun juttuja tulee vähän välistä. Oon luonteeltani muutenkin sellainen helposti innostuva hösääjä niin onhan tuon ollut pakkokin tottua mun kuumeiluun millon mistäkin asiasta. Parhainta mun mielestä sen suhtautumisessa on siltikin se käytännönläheisyys ja jalat maassa-asenne. Muuten menisin aivan liikaa pää pilvissä vauvahaaveideni kanssa.

Mulla oli ennen minipillerit, Cerazzettet käytössä ja ne sopivatkin mulle hyvin. Tykkäsin etenkin siitä, että vuodot jäivät pois. Vaihdoin pillereiden popsimiseen kyllästyneenä implanttiin ja siitähän se helvetti sitten repesi. Iho meni todella huonoon kuntoon eikä vuotohäiriöt tunnu edes ajan kanssa tasoittuneen. Voi, kunpa olisin tämän osannut etukäteen aavistaa. Nimimerkillä poistoaikaa odotellessa.

Mulle lapsitoive on niin henkilökohtainen asia, etten tahdo asiaa ottaa esille edes perheen tai lähimpien ystävien kesken. Kerrotaan sitten, kun on jotakin kerrottavaa

Minä 26 ja puoliso 24.

Multa on alettu ok-talon hankkimisen jälkeen ihan suoraan kysymään lähinnä miehen perheen ja kavereiden toimesta oletteko ajatelleet hankkia lapsia ja jos niin milloin. Omilleni olen aikoinaan aika suoraan sanonut, että tykkään sen olevan henkilökohtainen asia, mutta jos jotakin tiedotettavaa on, he siitä varmasti ensimmäisenä kuulevat. Eniten mua harmittaa uteiluissa se, että anoppi varsinkin toivoisi samanikäisiä serkkuja muille lapsenlapsilleen. Meidän puolesta ei siihen junaan kyllä taideta ehtiä. Kovasti mummi toivoisi lisää hoidettavia vielä, kun itse on siinä kunnossa, että jaksaa lasten kanssa touhuta. Ensimmäiset vihjailut sieltä suunnasta tulivat alle vuoden seurustelun jälkeen ja siis vaikka itse näin toisella kierroksella olen niihin tottunut ja ihan mielissäänkin, että hyväksytään sukuun niin on se siltikin mulle sellainen wtf-moment. Että mähän voisin olla ties minkälainen ihminen tahansa, kun ei noin lyhyellä tuntemisella vaan kovin hyvin tutustu (siis miehen perheeseen, kun kaukana asutaan) ja kuinka päin mäntyä meidän parisuhde olisi voinut mennä, jos oltaisiin noin nopeasti edetty. Tuskinpa ne kovin tosissaan olivat, mutta kyllä sitä aika nopeasti tuli huomattua se vivahde-ero vitsailun ja vähän vakavamman utelun välillä.

Omalla kohdallani todella vaikeaa olisi joustaa terveellisestä ruokavaliosta. En ainakaan lähde tämän enempää lisäämään einesten ja valmisruuan osuutta tämän talouden ruokahuollossa. Passaamaan en ainakaan rupea. Kauhulla olen kuullut juttuja iltatähtenä syntyneen mieheni lapsuudesta, jossa ollaan hyysätty, passattu ja annettu periksi. Ihmeen yhteiskuntakelpoinen yksilö siitä on silti kasvanut, vaikka anoppi onkin tyyliä, että jos jotakin kysyy, käy hän mieluummin itse tekemässä kuin antaa toisen tehdä. Muita en sitten ainakaan asioita on iso liuta, mutta sittenhän sen vasta lapsiperhearkea eläessä näkee miksi se muotoutuu. Oon pitkään vannottanut, että meillä ei sitten ole miesten ja naisten töitä, mutta kappas vaan kuinka kiinnostus rassaushommiin kotona on laskenut kuin lehmän häntä, kun töissä saa fiksata ja laittaa vapaa-ajankin tarpeiksi.

Ollaan juuri muuttamassa rintamamiestalosta 3 h + k omakotitaloon, jossa on vanhan maalaistalon pihapiiriä navettoineen ja aittoineen. Ja saaressa asutaan siis uudessakin osoitteessa.