killinsisko

No niin, synnytys on takana päin. Olin kerta kaikkiaan positiivisesti yllättynyt siitä etten kokenut edes tarvitsevani miestä mukaan. Kätilöt olivat upeita ja tuntui hyvältä pusertaa vauvaa maailmaan ilman että olisi tarvinnut miettiä mitään/ketään muuta. Ainakin minä nimittäin kävin läpi mielessäni sen, että vaikka nyt kakkaisin tähän pöydälle tai repeäisin tai mitä tahansa, nämä ihmiset on ammattilaisia eikä niitä hirvitä eikä mun tartte nolostella. Sillä ajatuksella sain mielen tyhjäksi ja vauvan maailmaan Suosittelen siis myös "yksin" synnyttämistä! Ei kannata säikähtää tehdä hieman valtavirrasta poikkeavaa valintaa jos se itsestä tuntuu parhaalta.

Hui. Toivon niin että pystyn asennoitumaan tähän yksin synnyttämiseen kuten dreamer, vauva on ollut koko raskausajan normaalisti kehittynyt, raskaus on ollut vaivaton ja kaikki mennyt tänne loppuun saakka niin hienosti, että haluan luottaa synnytyksenkin sujuvan hyvin. ...Koska aika paljon saa harjoittaa itsesuggestiota ettei tule tuo kauhukuva mieleen, jota hiljaisuus kuvaili. Siis että nuppi olis poksahtanut jos olisi esikoinen pitänyt synnyttää yksin. Minulla siis kyseessä myös esikoinen.

Itse olen näillä näkymin menossa yksin synnyttämään, joten jos joku vois vähän kertoa rohkaisevia esimerkkejä täällä niin olispa tuo aika hienoa. Veilä tuntuu vähän shokilta, mutta miehen mielenterveys ei tunnu kestävän synnyttämään tulemista. Mielummin otan terveen isän osastolle katsomaan vauvaa, kuin rakkaani totaalisessa kauhu/paniikkikohtauksessa ja viikkokausien, ellei pitemmänkin, toipumisen. Lisäksi väsyttää se miten toiset ihmiset (sukulaiset esimerkiksi) suhtautuvat asiaan. Pidetään niin itsestäänselvyytenä, että miehet tulee mukaan. Paljon olen löytänyt netistä keskustelupalstoilta kokemuksia siitä miten jotkut naiset HALUAVAT synnyttää yksin, vaikka mies olisikin kykenevä tulemaan mukaan. En vaan tiedä vielä miten suhtautua. Vaihtelen paniikin ja itsevarmuuden välillä.

Kiitos! Kansi ei ainakaan näytä oikealta, mutta aion tsekata tuon suomenkielisen version kyllä jostain. Ja vaikkei olisi täysin sama, niin ainakin lähelle!

Niin, vuosia sitten törmäsin yhteen ihanaan kirjaan kirjakaupassa. Olin juuri rakastunut ja ne rakkauden sanat (vanhemmalta lapselle tosin) siinä kirjassa tuntuivat niin voimakkailta, näpyttelin heti tekstiviestiä rakkaudelleni: "Kun sinä olit unessa, editse kuun välkehtivän lensi hanhia seitsemän" Joo, ei ihmeellisempi teksti, mutta se jotenkin tuntui niin syvällä tuolloin ja sen jälkeen ja on juurtunut mieleeni. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin odotellaan elämäni rakkauden kanssa esikoista saapuvaksi lähiviikkoina. Haluaisin NIIN löytää tuon kirjan pienelle tytöllemme. Ehkä ihan vaan pikkasen meille itsellemmekin. Ehkä kirjan nimi oli "Kun sinä olit unessa"...? Google ei auttanut. Muistaako kukaan tällaista? Oisin ehkä maailman kiitollisin ihminen pienimmästäkin vihjeestä.

Kiitti vastauksista! Mullakin on tosiaan siis sellasten lämpöhaalareiden (ei ole mitään kevyimpiä vanupukuja kylläkään vaan kunnon fleecekerroksia päällä ja alla) lisäksi varattuna villahaalaria ja neulottuja puseroita+housuja joilla on tarkoitus vauva kerrostaa. Sitten vielä äp:n makuupussi, vaunuissa lämmin koppa ja vauvan isoisoäidin neuloma villaviltti. ...Joka tapauksessa, siirrynpä tuonne täsmäketjuihin.

Oon etsiskellyt löytyisikö tälle ketjua, vinkatkaa jos tiedätte... Vauvan talvivaatteista: mun vauveli syntyy tuossa loka-marras. Asun Pohjois-Suomessa, onko toppapuku ihan välttämätön? Siis pärjäisiköhän erilaisilla (fleece)lämpöpuvuilla + äp:n makuupussilla? Ja vauva tulee olemaan siis talven aikana 0kk-6kk, minkähän kokoisia haalareita kannattaisi hommata? Tämä on tämmönen viime hetken paniikki, mulla on kirppareilta kerättynä eri kokoisia lämpöpukuja (eli ei sitä toppapuvun kylmääpitävää pintaa) ja äp:n makuupussi vaunuttelua varten. Ja nyt sain paniikin aikaiseksi pienen kommentin takia. Joku oli tilannut vauvalleen toppatoppatoppahaalarin ja argh. Onko mulla nyt sitten liian vähän vaatetta vauvalle kerpele. Ihanaa jos joku osaa vastata tähän. Käyn sitten päiväjärjellä lukemassa kun olen nukkunut yön yli ja päättänyt olenko jo nyt huono tai muuten vaan liian panikoiva äiti.

Nykyäänhän näkee aika paljon esim. erilaisten lehtien mielipidekirjoituspalstoilla niitä "uupuneita isovanhempia", jotka kirjoittavat kuinka taas on tulossa lapsen perhe kylään ja täyttä ylläpitoa odotetaan. Isovanhemmat ei uskalla sanoa ei ja oman työnsä ohella tai ansaitulla eläkkeellään sitten kokkaavat isolle porukalle, ostavat ruuat, ovat lapsenlikkana jne. Tai vaihtoehtoisesti kieltäytyvät totaalisesti lapsenhoidosta, "minä oon itse omat lapset jo hoitanut, en ala lapsenlapsia hoitamaan". Tai että haluavat vain "nauttia" lapsenlapsistaan, eli viettää luksushetkiä ja viedä sitten kotiin kun on ruoka-aika/vaipanvaihto. En kyllä itse ole varsinaisesti mitään mieltä tuosta asiasta, ei ole kokemusta, mutta tuli vaan tästä aiheesta mieleen...

Mietitty tällaista vaihtoehtoa: minulla oma nimi, vauvalla minun nimi, miehellä kaksoisnimi - - ja itse käytettäisiin meistä "vauva, minä ja mies kaksoisnimi" kun vaikka laitetaan joulukorttia postiin. Että epävirallisesti, omassa elämässämme ja sukulaisille, ystäville olisimme kaksoisnimellinen perhe, molempien niminen...

Tuo mua just pelottaa, että jos ei heru perhehuonetta ja isä saa käydä sen jonkun surken puolitoistatuntisen päivässä. Ollaan niin paita ja pehva, etten ymmärrä miten sitä Meidän Yhteistä Vauvaa jään minä vaan sinne ihmettelemään. Aivan outo käytäntö näin ummikkona, että isät ei saa olla 24h osastolla! Se tuntuis luonnollisimmalta. Sulle syntyy vauva ja sit sut vaan heitetään pihalle, menet tyhjään kotiin miettimään että muistatko minkä näköinen se oli. ...Ja juu, tajuan kyllä sitten miksi tommonen käytäntö on. Just kuulin neuvolasta että OYS:in osastoon/osastoihin ei edes tutustuta enää nykyään. "Ne on kato näitä säästöjä."

^ No huhhuh. Ehkä noihin tosiaan vois vastata aina, että "tiedätkö muuten olitkos itse?"... Sillä seikallahan ei suurimmalle osalle ihmisiä ole väliä loppuelämän tai rakkauden määrän suhteen. Itse olen tosissaan ruvennut oman, pitkässä parisuhteessa suunnitellun raskauden myötä miettimään, olenko itse mahdollisesti ollutkin tosiaan vahinko. Olisi niin helppoa tulla vahingossa raskaaksi kun jakaa elämänsä vuosia toisen ihmisen kanssa... Vanhemmillani on useampi lapsi ja minä olen syntynyt huomattavasti myöhemmin kuin sisarukseni... Eivätkä vanhempani ole oikein sellaista "voi vielä yksi pikkuvauva meille iiiihanaa" -sakkia. ...Ja siihen tulokseen olen tullut, että olisiko sillä yhtään mitään väliä. Hetken mietin kysyväni asiaa äidiltä. Mutta sepä ei kyllä tosissaan taida edes kuulua mulle! Kuten ei kuulu kaikenmaailman kummitädeille!!! Lisäys: Vastauksena ketjuun, kerrottuani vauvasta isosiskolle ja puhuttuamme useamman kerran aiheesta puhelimessa, satuin ohimennen sanomaan jotain tyyliin "Sitten kun lopulta uskallettiin päättää että nyt aletaan tekemään vauvaa..." - sisko keskeyttää helpottuneen kuuloisena "No sitten ei tarvikaan kysyä että oliko se ihan suunniteltu homma!" Että huhheijaa kun helpottaa! Miten niin se jotenkin pitäis saada ensinnäkään selville että oliko tarkoituksella vai yllätyksenä? Ja sitäkö se koko ajan oli miettinyt?!?! KOKO SEN AJAN kun oli arasti hehkuttanut esikoisen odottamisen ihmeellisyyttä... Harmittaa kun menin ihan lukkoon tuosta odottamattomasta kommentista. Me ei kuitenkaan olla enää kovin nuoriakaan, mikä olisi ainoa syy minkä pähkäiltyäni hatarasti keksin, miksi kukaan olettaisi tämän vauvan olevan "vahinko". Toistin vain sille tyypille painokkaasti että "kyllä. oli. ihan. suunniteltu." ja taisin lakata puhumasta vähäksi aikaa, koska olin vaan niin ihmeissäni. Kun jotain ilkeää tai "ilkeää" kuulee ihmiseltä, jolta ei olettaisi sellaista kuulevan, sitä ei jotenkin osaa edes reagoida!

Niin paljon kuulee raskaita kertomuksia siitä miten vaikeaa on saada vauva. Se tekee niin kamalan nöyräksi, kun itsellä vauva sai alkunsa heti ensimmäisestä kierrosta ilman pillereitä. Vaikka vauva ihan itse tekemällä tehdään ja me naiset kasvatetaan vauvat sisällämme, "meille tulee vauva", "me saadaan vauva" - todellakin oikea tapa sanoa asia.

Itse odotin yli 12 viikon rajan, olisko mennyt 15. viikolle asti. Syystä että halusin nauttia tulevasta vauvasta ennen kuin tulee potentiaalisesti ilkeitä kommentteja aiheesta. En halunnut pilata onneamme. Kaikilla ei ole automaattisesti ihania perheitä, joiden saa olettaa hihkuvan onnesta kuorossa. ...On kyllä niin paljon asioita, niin monia suruja, joita en aio lapselleni koskaan aiheuttaa.

Meillä tullaan pitämään nimiäiset tai vastaavat. En oikein ymmärrä kommentteja että ristiäiset olisi jotenkin erityisemmät kuin nimiäiset. Tai että ristiäisten järjestämisessä pääsis helpommalla. Jos yhteen paikkaan on kokoontumassa yksi tai useampi ihminen ja joku ne on sinne kutsuneet, yleensä se kutsuja järkkää safkaa ettei porukka ala pyörtyillä. Tämä on sama molemmissa tapauksissa. Kun paikalla on kaikille uusi, vasta maailmaan tupsahtanut ihana pieni ihminen, kaikki ihastelee ja huokailee ja jutustelee ja haluaa tuoda monenlaisia tuliaisia tällä uudelle henkilölle. Se että pappi mainitsee muutaman henkilökohtaisuuden perheestä ja puhuu sitten aika paljon ja pitkään henkilöstä nimeltä Jeesus, ei taida olla ihan täydellinen ohjelma. Lauluja osataan laulaa oli sitä hommaa johtamassa joku tai ei. Nimiäisissä/tervetulojuhlissa/"tervetuloa katsomaan meidän uutta vauvaa nyt kaikki yhdellä rysäyksellä eikä tipotellen" - ei tarvitse miettiä ketä on etiketin mukaista kutsua tai tunteeko joku itsensä vaivaantuneeksi. Tunnelma ei ole kaavojen jäykistämä vaan toisilleen tuttuja ihmisiä samassa tilassa, yhteisen aiheen äärellä. En ole ristiäisvastainen Menen jos kutsutaan ja iloitsen mukana, liikutunkin, jos vanhemmat/juhlaväki kokee todella tärkeäksi sen uskonnollisen elementin. Laulan virret mukana ellei sitten ole liian paksua tekstiä, rukoukset jätän välistä koska en aio olla tekopyhä. En vaan ymmärrä miksi nimiäiset koetaan niin vaikeaksi/omituiseksi/laimeaksi. Jos seremoniamestaria eli pappia kaipaa, aina löytyy joku oikeasti TUTTU ihminen, joka siis tuntee lapsen maailmaansaattajan/-saattajat ja voi pitää puheen sydämestään, ellei vanhempi/vanhemmat halua. Voi myös etsiä valmiin tekstin, esim runon tai laulun, jonka voi lausua. Ja kuten siviilivihkiäisiin, myös nimiäisiin voi tilata puhujan sitä virkaa suorittamaan, minkä pappi tekee tavallisissa ristiäisissä. Itse olen saanut jo sanoa etukäteen muutamalle umpimieliselle tyypille, että mitenköhän luulet että koko muu maailma hoitaa tämän nimenantohomman, kun kristittyjä ja näitä kummiperinteen omaavia kristittyjä seurakuntia on vaan se tietty prosentti maailman väestöstä. Tai että mitenhän tosiaan on ennen pärjätty ilman näitä kirkollisia kummeja, kun se ei kovinkaan vanha perinne taida edes olla! Kummejakin voi nimetä ihan itse, ei tarvi olla kirkkoherranviraston kirjoissa siitä merkintää. Lisäksi olen kuullut monta tarinaa tutuilta, joiden mukaan kastepappi on yrittänyt kieltää hänen mielestään vääränlaisen nimen antamisen lapselle. Ilman laillisia perusteita. Esim. Eihän se kirkko sitä päätä, maistraatista sen voi tarkistuttaa mitä nimiä saa antaa ja mitä ei. End of saarna. Tässä on mukana raskaushormonit ja pari ikävää kommenttia joita on joutunut kuulemaan. Tarkoitus ei ole loukata ketään.

Kirjoitan päiväkirjaa nyt raskausaikana. Itselle, vauvalle, miehelle. Talletan sinne kaikkea kamaa: leffalippuja, reseptejä, mitä kaikkea on tehty, mitä lauluja on kuunneltu, kaikkea pikkutietoa siitä mikä tunnelma oli kun odoteltiin häntä tulevaksi. Ja tällä hetkellä tuntuu että säästän kaiken. Kynsisaksista pinnasänkyyn. Miten niitä voi antaa koskaan pois? Omalta vauva-ajalta on tallessa muutama mekko (ihana kun oma vauvakin on tyttö!) ja äp:n naamahelistin. Ne on ihan käsittämättömän korvaamattomat. Harmittaa kun miehen äiti ei oo nähnyt tärkeäksi tallettaa mitään. "Eihän niitä miehiä niin kiinnosta." EIPÄ VISSIIN. Kyllä suurinta osaa ihmisistä kiinnostaa oma historia ja varsinkin siinä kohtaa kun on oma vauva tulossa.