Arinetta

Mä päivitän mun tilannetta hieman. Diagnoosiksi sain toistuvan masennuksen vakava masennusjakso. Aloitin lääkityksen, ja itse asiassa se tuntuu auttavan, vaikkei vaikutus olekaan vielä lopullinen. Olo oli niin surkea, että oma hyvinvointi meni vauvan edelle, tai siis en tietenkään vauvaa vaarantaisi; psykiatri sekä neuvolan th vakuuttivat lääkkeen olevan turvallinen sikiölle. Sairaslomaa mulla on 1,5 kk, ehkä saan lisää äitiyslomaan asti, jos haluan. Mut miksi mä masennuin. Jotain jo tuolla kirjoittelin, en jaksa toistaa niitä, koska mulla on ollut ajatukset sekavia masennuksesta ja surkeasta parisuhteesta johtuen. Lapsen isä on maanis-depressiivinen. Ja sen lisäksi päihderiipuvainen, lääkeriippuvainen. Kaikki tämä on aiheuttanut suhteen alusta alkaen paljon surua, ahdistusta ja huolta. Parempaan päin oltiin menossa, sen voimalla suhdetta jaksoin, koska ajattelin, että mies on pystynyt muuttumaan paljonkin, niin ehkä hänestä joku päivä tuleekin "normaali". Niinpä niin, naiset parantaa. Oikeastaan mä nostin lapsen isän masennuksen kourista ja oon tukenut lääkkeiden käytön lopettamisessa ym. Mut sitten multa loppui voimat. Henkistä vakivaltaa on ollut (ja reilusti, erityisesti suhteen alussa), jonkin verran käsiksi käymistä. Ei siis ihme, että itse masennuin. Mutta siis päivitykseen... Mies sitten päätti etsiä uuden naisen ja lähteä. Väittää ettei ole pettänyt tai kenenkään takia jättänyt, mutta en usko, vaistot kuitenkin toimii. Ja ei ole musta normaalia sekään, että viikko eron jälkeen ilmoittaa uudesta naisesta ja on vielä pokkaa kysyä onko paha juttu jos ei jatkossa tule vauvaa yksin katsomaan. Mies ei siis kestänyt mun raskauskiukuttelua eikä masennusta. Ei pystynyt tukemaan. Nyt sitten mä etsin asuntoa toiselta paikkakunnalta ja majailen ystävien luona, kotona ei pysty olemaan. Mutta vaikka erosta on vain pari viikkoa, ja ikävä on yhteisiä hyviä hetkiä ja ikävältä tuntuu kaikki p***a mitä tähän on liittynyt ennen ja jälkeen eron niin mä oon kuitenkin HELPOTTUNUT. Mä saan olla omillani, eikä mun tarvitse stressata sitä, kun en saa riittävästi tukea lapsen isältä, eikä mun enää tarvitse kestää hänen ongelmiaan. Ero kirpaisi kerralla, ja paljon, mutta se kannatti. Tosin edessä on tapaamisoikeuskeskustelut ym, mutta ne on sitten sen ajan murhe. Elämä jatkuu, vaikka vaikeita hetkiä on edelleen.

Lode: Hieno juttu, että keskustelu auttaa. Sama kokemus mulla on ollut aikaisemmista terapiakäynneistä, hetkeksi ainakin helpottaa ja itsestä oppii enemmän. Ja olen myös tajunnut sen, että vaikka kohta tunnen vauvan liikkeet niin en usko että se tuo onnellisuuden tunnetta. Nappu: Olet ihan oikeassa pariterapiasta. Hyvä tietää, että helsinkiläisille on sitä tarjolla. Olen ehdottanut sitä jo aikaisemmin suhteen alkupuolella, mutta mies ei ole suostunut. Mutta jos nyt olisi tarpeeksi painava syy suostua – tuleva lapsi. Miehellä on myös mt-ongelmia, diagnoosi joka ei poistu, joten on tässä soppaa keitettäväksi. Sun kirjoituksista löysin aika paljon samaa mitä tunnen itsekin – erityisesti nuo masennusten epämäärääräisyys, ja kuinka ne nousevat elämäntilanteista (mullakin aina parisuhteet). Ja meidänkin suhteessa vuorovaikutusta tulisi harjoitella, meillä on ihan eri kieli ja tapa puhua asioista. Tutulta tuntuu myös tuo negatiivisten asioiden vahvistaminen – mielikuvituksessa ei ole ainakaan sen suhteen vikaa... Mulla on myös ajatusmalleissa häikkää, ja niitä olenkin käsitellyt. Mutta se ei ole mua kokonaan auttanut – voin tiedostaa jonkun ajatusmallin kierouden, mutta se tulee silti "päälle tilanteeseen". Tosin jälkikäteen helpottaa, kun tietää,mistä on kysymys. Mulla on se onnellinen asema, että olen töissä ja meillä on toimiva työterveyshuolto, jota kautta olen käynyt psykologeilla ja yhdellä psykiatrilla. Tänään kävin taas lääkärissä, ja ihan ymmärtäväinen nainen kirjoitti mulle lähetteen samalle psykiatrille. Ja pyysi vielä käymään hänen vastaanotollaan uudestaan. No lääkärin luo en varmaan mene – en usko että minun tapauksessa ammattitaito riittää, kun eivät psykologitkaan ole osanneet kaikkea kaivaa. Psykiatri näki lävitseni hieman paremmin. Jatkossa varmaan otan neuvolaankin yhteyttä, psykiatrin haluan tavata, koska hänellä on kokemusta raskaana olevista masentuneista naisista. Ja voi mun kanssa jatkohoitoa miettiä. Näillä mennään nyt, miehen kanssa jutellaan huomenna, on nyt pari päivää ollut poissa. Positiivinen suhtautuminen keskusteluun ehkä auttaisi, mutta oma pää pistää hanttiin. Tsemppiä ja voimia, meille kaikille

Jatkan tätä ketjua, koska itse tunnustan viimein oman masennukseni. Tuntuu, että nämä vauvapalstat täyttyvät onnellisista odottajista ketkä pystyvät nauttimaan raskaudesta kaikkine vaivoineen. Ja hyvä niin, itse toivoisin olevani samanlainen, ja olen iloinen heidän/teidän puolesta. Alunperinkään en kuvitellut, että raskaus olisi kovinkaan vaaleanpunaista aikaa. Mutta en nyt ihan näin mustaakaan toivonut... Ehkä tunteet olisi voinut ennakoida; muutama kk ennen plussausta keskivaikea/vaikea masennus, johon söin lääkkeitä hetken (lopetin kun lapsiyritys alkoi); parisuhde ei muutu paremmaksi raskauden/lapsen ansioista; eikä masennus katoa parissa, kolmessa kuukaudessa vaikka suunta olikin parempi. Ne tuntemukset sitten... Alkuun pelotti keskenmeno ja vammaisuus. Eikä mies ymmärtänyt, hänen mielestään "manasin" ongelmia. Onneksi raskaana ollut ystävä oli tuntenut samoin. Raskausoireet teki alun olon pahemmaksi, yöllä ei pystynyt nukkumaan kun joutui heräämään vessaan → asiat alkoi pyörimään päässä → stressiä → närästystä → ja ei pysty närästykseltä ja mielessä pyöriviltä asioilta nukkumaan. Kierre. Silloin odotin sitä, että "hormonit tasoittuu" keskiraskaudessa ja mieli paranee samalla. No ei parantunut. Keskivaiheessa alkoi (tai jatkui pahempana oikeastaan, oli jo masennuksen aikana) suunnaton v*tutus miestä kohtaan. Kuinka joku tehdä kaiken väärin ja ärsyttää niin paljon!! Ja vaatimukset miestä kohtaan on ollut mulla suuret, koska MINÄ olen raskaana. Johon olen vedonnut/selitellyt itselleni miksi olen hirviö miestäni kohtaan ja vaadin/haluaisin kaikesta huolimatta prinsessakohtelun (Miehessäni on myös vikaa, ja suhteessa, mutta myös paljon hyvää. Sitä vain en näe.) Otan kaikki asiat miehen suunnalta itseeni, itken ihan kaikesta, ja käännän asiat ylösalaisin niin että varmasti saan syyllisen olon miehelle. Nyt (rv 17+3) ollaan sitten siinä tilanteessa, ettei mies enää jaksa mun käytöstä. Ei nyt suoranaisesti uhkaa erolla, mutta sanoo että jos tilanne ei muutu niin lasta ei voi kasvattaa näin riitaisassa suhteessa. Itse tietenkin olen varma, että on mut jättämässä – ja että varmasti on toinen nainen jne. Selkeällä hetkellä näen asian niinkuin se on, mutta suurimmaksi osaksi en. Tunne vie voiton, ja itkua voi jatkua monta tuntia. Nyt mies ehdotti, että vuokraisi raskausajaksi kämpän, johon veisi patjan lattialle jotta voisi tilanteen kärjistyessä paeta pariksi päiväksi. Mä en halua sitä, musta se tuntuu hylkäämiseltä ja turhalta rahan menolta, mutta toisaalta kaikkihan musta tuntuu negatiiviselta. Missään vaiheessa en ole oikein osannut raskaudesta nauttia, ja nyt otan siitäkin stressiä että pitäisi nauttia, ja mitä teen vauvalle kun voin näin huonosti. Se mikä tässä tilanteessa kuitenkin on hyvää, että nyt suhteen kärjistyessä myönnän, etteivät pelkät hormonit saa oloa näin huonoksi. Tilasin työterveyslääkärin huomiseksi, jos saisin lähetteen psykiatrille, jonka luona kävin ennen raskautta. En tiedä pitäisikö lääkitys aloittaa, kyseinen kokenut naispsykiatri vakuutti jonkun lääkkeen (en muista mikä vaikka mulla se oli) turvallisuudesta raskauden aikana. Mutta varmaan kaikki ymmärtää, kuinka lääkkeiden syöminen mietityttää lapsen kannalta. Olisi kiva kuulla, kuinka muut ovat selviytyneet ja helpottiko lapsen syntymä. (Annis_ olen todella pahoillani tyttäresi johdosta.) No tulipa vuodatettua. Kiitos kun kuuntelitte.

Niin, nää kun tulis siinä hetkessä mieleen

^ Niinpä. Huumorin varjollla voi sanoa asioita niin monella tavalla, kun ei tajuta/ei haluta tajuta, että sanomiset voi loukata. Juu, ja mä asun avoliitossa, että ei siitä isästä epäilystä ole. Ja onhan se loukkavaa joka tapauksessa kysellä sinkultakin onko isä tiedossa...

Äitilleni kerroin melko alkuvaiheessa, enkä pitänyt siitä, että ensimmäinen kysymys oli "oliko tarkoitus vai vahinko?" (äitini ei juuri pidä lapseni isästä, joten johtuneeko tuosta...). En osannut vastata kuin lyhyesti "tarkoitus". Toinen oli sitten lankomiehenki kommentti.. Nähtiin kun olin noin 12 vkolla ja hän oli myös kuullut raskaudestani. Ensimmäiseksi kysyi "ai sä oot paksuna?" - "joo.". Toiseksi: "Onks isä tiedossa?". Lankomiehen huumoria joo, mutta ei naurattanut, varsinkaan alkuraskaudn hormonimyrskyissä, kun muutenkin olin aika herkillä.

^ ^ Luulen, että kuitenkin suurin osa tähän ketjuun osallistujista ymmärtää ja ajattelee, ettei lapsia niin vain "tehdä". Itselläni kävi helposti, mutta olin varautunut (tai eihän siihen oikeasti voi varautua) ettei se välttis niin vaan onnistu. Kaikkea ikävää ei silti tarvitse kokea kantapään kautta. Eikä jokaisen positiivisen viestin perään jaksa lisätä kaikkia niitä ikäviä asioita mitä ehkäpä kanssasisarille on voinut sattua ja tapahtua ja pyytää sitä anteeksi ettei kukaan vaan pahoittasi mieltään. Juu, ja ihan varmasti ainakin itse olen onnellinen maha-asukista, ja tunnen pariskuntia kenelle lasten saanti ei ole niin simppeliä. Mutten onnestani pyytele anteeksi, ei se ole muilta pois. Piis änd laav kaikille

No toisaalta on sitten synnytyksen jälkeen miettimisaikaa haluaako kierukan laittaa ja/tai missä aikataulussa. Eiköhän nääkin järjesty, mies lupasi jo hetken ainakin käyttää kondomia synnytyksen jälkeen

Mulle ei ole suurta merkitystä suvun nimillä. Sitten kun (ensimmäinen) lapsi syntyy, niin katsotaan minkä nimiseltä hän näyttää; jos joku suvun nimistä sopii esim. toiseksi nimeksi niin voin asiaa hyvin harkitakin.

Yksi kerrallaan ja sitten fiilispohjalta Itselläni kaksi sisarusta, mies kasvanut yksilapsisena, sisarukset nuorempia ja eri kodissa. Nyt ensimmäinen masussa ja toiveena että kaikki hänen kanssaan sujuu hyvin. Sisarus on toiveissa, mutta meilläkin hoitoverkosto aika olematon, joten katsotaan nyt. Tyytyväinen jo siihen, että löysin miehen kenen kanssa hyvä tehdä yksikin, sitä ennen mietin pitkään lapsetonta elämää, vaikka lapsista pidänkin.

Mulla oli kuparikierukka 1,5 vuotta ennen ensimmäistä raskautta. Plussat ja miinukset aika samoja kuin monilla: +hormoniton, ja siihen liittyvät edut (mulle pääasia ja tärkein syy laitattaa) +kestää pitkään +ei tarvitse muistaa -laittaminen melkosen epämiellyttävää (poistaminen ei tuntunut miltään) -aluksi kivuliaat ja runsaat kuukautiset (kivuttomien ja niukkojen sijaan), kivut väheni mutta runsaus jäi Se mietityttää, että kuinka pian synnytyksen jälkeen kierukka voidaan laittaa uudestaan? On käynyt mielessä jos saisi samantien synnytyspöydällä niin menis samoilla kivuilla Vai tuntuuko sitten synnytyskipujen jälkeen kierukan laittaminen enää miltään...

Nuorena, noin 15 vuotiaana, aloitin pillereiden syömisen (melko turhaan, kun suurin osa ajasta kuitenkin sinkkuna). Kymmenisen vuotta söin kunnes päätin etten halua ylimääräistä hormonia itseeni. Sinkkuaika ennen nykyistä miestäni kondomi, samoin suhteemme alussa (tai sitten keskeytyksellä). Aika pian laitoin kuitenkin kuparikierukan: +ei hormonia (tästä oikeastaan kuparikierukan monta plussaa) +ei tarvitse muistaa +kestää viisi vuotta +pois ottaminen ei sattunut -laittaminen epämiellyttävää -kivuliaat ja runsaat kuukautiset puolisen vuotta (kivut vähenivät ajan kanssa mutta runsaus jäi, omat menkat niukat niin oli totutteleminen) -mies tunsi langat toisinaan -tunne tai tieto siitä, että jotain ylimääräistä on sisällä Raskaaksi tuleminen onnistui kuitenkin helposti, kun pillereiden syömisestäkin oli monta vuotta. Poistatin kierukan helmikuun alussa ja huhtikuun lopussa olin raskaana. Ehkäisymenetelmistä itse käyttäisin mieluiten kondomia, mutta mies ei voi sietää. Saa nähdä mitä tehdään kun esikoinen syntyy, vaihtoehtoja ei jää paljon kun sulkee hormoniehkäisyn pois.

Vuokralla kerrostakolmiossa (79 neliötä) miehen kanssa toistaiseksi kahdestaan. Hyvin mahtuu tuleva asukki, ja hyvin viihdytään, on sopiva kasvuympäristö tulevalle lapselle. Oma asunto ehkä hamassa tulevaisuudessa hankinnassa.

Mulla laskettu aika 15.1.11 ja ajattelin äippäloman aloittaa joulukuun alussa, tulee noin 32 päivää kun siihen jää pyhäpäiviä aika paljon väliin. Oon kaksi päivää ollut töissä loman jälkeen ja nyt jo lasken montako viikkoa täytyy työtä vielä tehdä Vaikka työssäni viihdynkin niin nyt on vauva-ajan aika.