Mariasole

En suhtaudu mitenkään erityisesti vapaaehtoisen lapsettomuuden takia. Ehdottomuus ärsyttää niin veloissa kuin missä tahansa muussakin asiassa, jos omaa valintaa yritetään esittää ylivertaisena muiden valintoihin verrattuna. Toisaalta on osaa ottaa kovin tosissani ylipäätään ehdottomia julistuksia "mä en tule koskaan tekemään niin tai näin", koska ihmisen mieli muuttuu ja elämä heittelee arvaamattomasti. Nuorena päätin tehdä ekat lapset hetiopintojen alkuun parikymppisenä - ei tullut omaa miestä vastaan. Sitten luulin parikymmentä vuotta, etten koskaan menisi naimisiin, ja menin kuitenkin. Äidiksi kuitenkin? Mutta sitten taas huomasin, että ei - ja yllätyksekseni lapsettomuus ei kaatanutkaan elämääni (eikä avioliittoa). Nyt ajattelen, että lapsettomuudessa niinkuin lapsiperheen elämässä tai sinkkuudessa on kaikissa sekä hyvät että huonot puolensa; ne vain sijaitsevat eri kohdissa. Jos joku haluaa elää lapsettomana, olkoon niin. Ymmärrän senkin, että toinen voi lapsettomuutensa alla kokea musertuvansa. On fiksuja äitejä ja vähemmän fiksuja. Lapsettomissakin on sekä hirveän mukavia tyyppejä että täysiä ääliöitä. vapaaehtoinen lapsettomuus ei mielestäni vaadi tiettyä suhtautumista - jokaisella on oikeus valintoihinsa lain sallimissa puitteissa.

Mielestäni hoitoajat ovat järjesteltävissä paremmin päiväkodissa kuin perhepäivähoidossa; päiväkodissa kun on useampi aikuinen. Lapsillasi kyse olisi joka tapauksessa kokopäiväpaikasta (osapäiväpaikka on kaikissa tietämissäni kaupungeissa sidottu tiettyyn aikaan, yleensä aamupäivään esimerkiksi niin, että haku on viimeistään 12.30), joten osa-aikaista hoitosopimusta et kuitenkaan saisi. Onko tämä kokopäivämaksu se kynnyskysymys? Jos ei, niin sittenhän tuonti- ja hakuaikoja voi joustaa lapsen rytmin mukaan niin, että vie aikaisemmin tai hakee myöhemmin, jos työvuoro alkaa tai loppuu huonoon aikaan. Aamuvuorosta saisit mielestäni haettua lapset ennen päiväunia (joutuisivat odottelemaan vartin verran muiden mentyä levolle), iltapainotteisissa vuoroissa voisit viedä aikaisemmin ja mahdollisesti miehesi hakea sellaisina päivinä, kun pääsisit vasta viideltä (useissa paikoissa yli viiden hoito on jonkinlainen kynnyskysymys)? Rohkeasti vain kysymään oman paikkakuntasi päivähoidosta

Meillä ainakin aletaan kaavailemaan syksyn ryhmiä jo nyt, joten mielestäni ootte ihan hyvässä vaiheessa lykänneet hakemusta sisään.

Päiväkodissa työskentelevänä en erikseen muistamisia odota tai kaipaa, mutta ilahdun toki, jos sellaisia tulee. Paras kiitos on kun huomaa, että vanhemman kanssa tulee juttuun ja luottamus on molemminpuolista, "eteistunnelma" on hyvä aamuisin. Me saadaan palkka työstämme ja toisaalta vanhemmat maksaa päivähoitomaksunsa - ei siinä mielestäni muuhun ole tarvetta tai vaatimusta. Sitten, jos on "muistavaista" sorttia, niin liputan syötävän, juotavan, kuihtuvan ja poltettavan puolesta . Kiva idea on myös lahjakortti, jolla saa kahvin ja pullan paikallisesta kahvilasta. Pääasia on, ettei kukaan nyt stressiä tällaisesta revi.

Eikös se Vappu kuitenkin itsekin kysellyt Korkojen kera -ohjelmassa jonkun ukon vauvauutisia suorassa lähetyksessä? Vai saako miehiltä kysellä, mutta naisilta ei? Vai onko Vappu vasta silloin kokenut valaistuksen ja päättänyt, ettei koskaan enää?

Tuo päiväkotiin sopeutuminen on tosi yksilöllistä. Muutamat solahtaa ryhmään kuin vanhat tekijät ja aloittaa kriisin kuukauden päästä, toiset itkee sen kuukauden ja ovat sen jälkeen kuin kotonaan, ja kaikkea siltä väliltä. Mulla on ollut ryhmässä tyttö, joka itkeskeli joka syksy pari viikkoa vielä eskarivuonnakin ennenkuin pääsi rytmiin, vaikka kaverit ja henkilökunta olivat pääosin samat. Isot erot lasten välillä on tavallisia - temperamentteja on niin moneen lähtöön. Tietenkin aikuinen voi haistella yleistä ilmapiiriä - tullaanko lasta vastaan, otetaanko syliin jne, ja kysellä, jos mietityttää. Tärkeiden ihmisten kuvat auttaa monia, samoin tuttu unikaveri tai ihan vaan esim. äidin huivi, jossa on äidin tuoksu. Ja aina pitää muistaa, että itku on normaali reaktio pienellä lapsella, joka joutuu eroon vanhemmistaan. Rakasta ihmistä tulee ikävä . Vähitellen lapsi oppii, että äiti tai isä tulee aina takaisin hakemaan kotiin ja lapsi voi jäädä turvallisesti leikkimään tutuksi käyneeseen paikkaan.

Olin valmis niin moneen kuin suodaan. Ei tullut yhtään.

Läheisiltä ihmisiltä saatan kysyä sopivassa tilanteessa, että haluavatko lapsia, mutta en jatka, jos tuntuu, että aiheesta ei haluta keskustella. Kysyn siksi, että en halua aiheen olevan tabu vahingossa. Itse olen yli neljänkymmenen ja ollut vuosia naimisissa lapsettomana, mistä on helppo vetää johtopäätökset. Asia ei kuitenkaan ole minulle niin kipeä, ettenkö voisi lapsihaaveista toisen kanssa jutella, jos asia on hänelle ajankohtainen ja puhuttava. En halua elää siten, että varmuuden vuoksi ollaan puhumatta ihan kaikesta vain sen vuoksi, että aihe voi olla toiselle kipeä. Tilannetajua tarvitaan tietenkin aina, mutta noin yleensä mieluummin teen yhden tunnustelevan kysymyksen kun varmuuden vuoksi vaikenen kaikesta.

Olipa hurja vaatimus tuolla gynellä! Rohkeasti vain seuraavalle - tuollainen tyrmäys ei auta kyllä ketään edes yrittämään mitään elämäntapamuutosta .

Tuo "tunnissa pitäisi ehtiä" on meilläkin vain nyrkkisääntö, joka tietenkin kumoutuu heti, jos jollakin on yli tunnin kotimatka . Viestini tarkoitus oli olla rauhoittava eikä nipottava - siis että useilla lapsilla meidänkin päiväkodissa (ja edellisissäkin työpaikoissani) on yli kahdeksan tunnin päivät eikä siitä ammuta, ei edes katsota hitaasti. Kahdeksan tunnin työpäivillä on mahdoton saada lapsen hoitopäivää alle kahdeksantuntiseksi. Mutta jos lapsi haetaan kuuden jälkeen (vuorohoitopäiväkoti), vaikka vanhempien työaika läheisessä pankissa/kirjapainossa/yliopistolla loppuu neljältä, niin siitä kyllä viritellään keskustelua sekä lapsen edun että työvuorosuunnittelun vuoksi. Syy voi olla hyvä ja se siitä silloin; muutetaan hoitoaikaa ja tarjotaan päivällistä, katsotaan että illassa on riittävästi henkilökuntaa. Tämä loppu nyt toki enemmän tätä vuorohoitopohdintaa, joka ei alkuperäiseen aiheeseen kuulu, mutta olkoon tuossa antamassa perspektiiviä aiemmalle kommentilleni .

Itse olen päiväkodissa töissä ja meillä puhutaan pitkästä hoitopäivästä, jos menee kymmeneen tuntiin tai yli. Juuri tuon takia, että lapset pitää viedä hoitoon ennen töihin menoa ja hakea yleensä vasta kun se kahdeksan tuntia on täynnä. Ainakin meillä lasketaan, että tunnissa pitäisi ehtiä töihin/töistä kotiin, eli jos työpäivä loppuu kolmelta ja lapsi haetaan säännöllisesti viittä vaille viisi, niin keskustellaan tilanteesta. Tosin meidän talo tarjoaa vuorohoitoa ja on siksikin työaika-orientoitunut - lasten hoitoajat lasketaan vanhempien työaikojen perusteella (juuri tuolla tunnin marginaalilla) (siis että jos pääset Prisman kassalta puoli kymmenen, niin ei ymmärretä, että haet nelivuotiaan vasta yli puolen yksitoista) Toki jos voit miehesi kanssa sumplia tuonteja ja hakuja, niin ehdottomasti se on yleensä lapsen etu. Korostan kuitenkin, että kukaan päivähoidossa ei katso sinua kieroon niin kauan kun päivittäinen hoitoaika jää alle kymmenen tunnin.

Etukäteen en pelännyt; olen aina ollut perusterve säännöllisine kiertoineni. Pelko tuli vasta puolen vuoden jälkeen, kun kierto toisensa jälkeen alkoi ja eräs ystäväni kertoi, että tämän ikäiset naiset ovuloivat ainoastaan 3-4 kertaa vuodessa. Jokainen kierto sen jälkeen tuntuu vahvistavan pelkoa jossain mielessä, ja yritän psyykata itseäni ajattelemaan lapsetonta elämää positiivisenakin mahdollisuutena. Sellaiset ystävät suututtavat, jotka mitätöivät pelkoni ikään kuin siihen ei olisi mitään oikeutta.

Kiitos tästä. Vaikka omaa odotusta on takana vasta vajaat pari vuotta, löysin tuosta omia tuntoja ja rohkaisuakin. Että saa surra vaikka asiaa ei tutkituttaisikaan ja ottaisi selvää juuri tuosta mahdollisesti "minimaalisen pienestä ja helposti hoidettavasta" viasta. Ja että jossain vaiheessa kenties osaa päästää irti ja nähdä elämässä muuta, yhtä hyvääkin.

Meillä on vauvaa odoteltu kesästä 2006 lähtien. Ikää on jo yli 35 ja painoakin kertynyt, joten yritän totutella siihen, ettei odottelu veisi koko elämää. Varsinkin kun emme ole tutkimuksiin hakeutuneet vaan asia on jätetty ns. Herran haltuun.