E_lovena

Jäsen
  • Content count

    19
  • Joined

  • Last visited

About E_lovena

  • Rank
    Aloittelija
  1. Komppaan. Sehän tässä vanhemmuudessa on vaikeinta ollutkin, jaksaa aina olla aikuinen ja kantaa vastuunsa. Sillä lapsihan ei parastaan tiedä. Olisihan se helpompaa antaa niiden "kasvaa pellossa" eli käydä nukkumaan silloin kuin haluavat, syödä mitä ja milloin haluavat ja istua vaikka videoiden/pelien ääressä koko päivän. Vapaa kasvatus onkin mielestäni lähinnä laiskuutta ja vastuun pakoilua... Ei sillä etteikö meilläkin olisi päiviä, joina vaikka ollaan koko päivä pyjamassa . Onneksi ei ole tullut yllärivieraita . Kyllä lasten hyvinvoinnin kannalta tietyt rutiinit ja kuri ovat olennaisia, vaikka äärimmäisyyksiin ei kannatakaan mennä. Näennäisesti huonoistakin lähtökohdista (köyhyys, työttömyys) voi kasvaa hyvälllä huolenpidolla ja rakkaudella tasapainoisia ja terveitä aikuisia ja taas vastaavasti ulkoisesti hyvistä lähtökohdista (maallista mammonaa) niin henkisesti kuin fyysisestikin heikkoja ihmisiä. Tämä meni nyt ehkä jo vähän mielenterveyden puolelle, mutta käsikädessähän ne kulkevat psyyke ja fysiikka. Ja tämä siis liittyi siihen elämäntapa-/ympäristöpuoleen terveyden perustana, geeneillehän ei kukaan mitään voi. Ei kyllä välttämättä kaikille ympäristötekijöillekään, kuten niissä sisäilman laatuasioissa. Jaksamista hyvän arjen tekemiseen! Siinä on työtä eikä palkkaakaan saa kuin vasta vuosien päästä... Ellei nyt sitten niitä mahdollisesti vähän terveempiä lapsia lasketa.
  2. Hyvä aihe. Olen nimittäin aina ihmetellyt, että miksi synnytyspelosta puhutaan pääasiassa ensisynnyttäjien kohdalla. Eihän siinä vaiheessa vielä tiedä mitä pelätä. Itsekin odotin ensimmäistä synnytystä hyvin luottavaisena kliseiseen tyyliin: "Ovathan kaikki muutkin siitä selvinneet.", "Sehän on luonnollinen tapahtuma." "Nainen on luotu synnyttämään." ja muuta soopaa esim. korkeasta kipukynnyksestä... Sitten itse tapahtumassa kävi selväksi, että synnytyskipu ei ole mikään normikipu (esim. jalan mennessä poikki), vaan jokin sen esihistoriallinen hirviökantaäiti . Ja itse tapahtumasta on luonnollisuus kaukana sairaalaympäristöineen ja "ohjekirjakätilöineen" (ellei itse pidä kiinni jonkinasteisesta epäkliinisyydestä). No selvittiinhän siitä (viidessä tunnissa ja parin ilokaasuhuikan voimalla, kätilöiden mukaan hyvin - sitä sanaa käytettiin kyllä ihan uudessa tarkoituksessa), mutta seuraavaa odottaessa osasi jo pelätäkin. Onneksi tapahtuma on sellainen, että siitä ei voi luistaa, vaan pelko on pakko kohdata. Ja vaikka epätoivo meinasikin supistusten alkaessa iskeä, kun tiesi mitä edessä on, niin selvisihän siitä. Ja pelko hellitti. Kolmatta odottaessa pelkäsi enää lähinnä sitä, että lapsen kannalta kaikki menisi mahdollisimman hyvin. Onneksi meni. Kantani on siis se, että mielestäni on täysin ymmärrettävää, että toista synnytystä pelkää eniten. Se on ensimmäinen synnytys, jossa tietää mihin on menossa ja osaa oikeasti epäillä selviytymistään. Jos siitä selviää kunnialla, seuraavat synnytykset ovat varmasti omalta kannalta jo henkisesti helpompia odottaa, vaikka huoli lapsesta saattaakin olla aikaisempaa suurempi. Varmuuskin kasvaa, kun ehkä tuntee itsensä synnyttäjänä paremmin ja osaa vaatia oikeanlaista tukea (itselläni esim. hämärää, rauhaa) ja kuvailla tuntemuksiaan paremmin. Siis oppia ikä kaikki. Valitettavasti näissä hommissa ei viitsisi loputtomiin jatko-opiskella...
  3. Pakko oli tulla katsomaan, olisiko joku ilmoittanut tietävänsä jonkin "taikakaavan" . Ja omana mielipiteenä kertomaan, että on varmasti lapsen alttiuden (geenien) ja elämäntapojen summa. Itselläni kolme (suht tervettä *kop kop*) lasta, joista ensimmäinen ei sairastu mahatautiin oikein millään muun perheen jonottaessa vessaan. Mutta nuhan iskiessä tämä sama lapsi saa jälkikäteen ilkeän yskän. Keskimmäinen taas on arka vatsastaan, mutta nuhasta pääsee pienellä nenän vuotamisella. Pienimmästä en osaa sanoa, kun ei ole vielä mitään sairastanut (7kk). Iho hänellä vaikuttaisi aremmalta kuin muilla, on kuivia kohtia ja täytyy rasvata. Tosin ainoa kolmesta, joka on elänyt pikkuvauva-aikansa talven pakkasissa. Eiköhän normiravinto (ei pelkkää teollista pöperöä vaan jonkun sanoja lainatakseni "ruokaa, jonka isoäitisikin tunnistaisi ruoaksi") sekä lepo ja liikunta sopivassa suhteessa vie pitkälle. Ja paljon raitista ilmaa! Lapset pystyvät muuten jo pieninä (2v) kävelemään pitkiä matkoja, joten ei kannata aina lykkiä rattaissa tai istua hiekkalaatikolla. Raittiista ilmasta tuli mieleen myös sellainen, että sisäilmankin laadulla on iso merkitys. Perheemme ainoa todellinen sairastelujakso liittyi silloiseen asuntoomme, jossa todettiin vakavia sisäilmaongelmia. Silloin jouduimme jo erikoislääkärin puoleen kääntymään ja hän suositteli (epävirallisesti) muuttoa. Sen teimme ja sinne jäivät sairaudet. Käsihygieniaan uskon minäkin, jos tauteja haluaa mahdollisuuksien mukaan välttää. Tuo hyvän arkirutiinin tuoma hyvä kunto varmaan lähinnä sitten helpottaa taudeista selviämistä. Aurinkoista ja tervettä kevättä kaikille!
  4. Jotenkin imetys noilla kahdella aiemmalla kuivui itsestään kasaan siinä 8-9kk iässä. Noin viisikuisina alkoi kiinteisiin totuttelu ja puolen vuoden jälkeen kiinteiden lisääntyessä ja ruokajuoman tullessa kuvioihin väheni kiinnostus tissiin. Saa nähdö meneekö tällä kolmannella, joka nytkin tuossa tissittää , saman "kaavan" mukaan -E-
  5. Ensimmäisillä eroa vajaa kaksi vuotta. Tuntui hyvältä ja tuntuu delleen. Tähän kolmanteen tuli toisesta reilu kolme vuotta, mikä sekin on sopivasti, kun nuo kaksi vanhempaa ovat jo omatoimisempia ja leikkivät hyvin keskenään. -E-
  6. Joka kerta (3) tullut 24 kiloa. Se on melkein kuin merkki lähteä laitokselle, kun puntari näyttää tuollaista lisäystä . Laitokselle jo jäänyt n. 10kg (varmasti paljon nestettä), 16kg hävinnyt parissa viikossa. Loput kahdeksan kiloa lähtenyt imetyksen ohessa hitaasti mutta varmasti. Neuvolassa ei oltu moksiskaan. -E-
  7. Jos joku vielä tällaisia miettii, laitan myös oman mielipiteeni kolme synnytystä kokeneena. Kotisynnytykseen en lähtisi mahdollisten riskien ja myös "siivon" takia. Synnytys on kuitenkin aika hurja juttu kaikessa luonnollisuudessaankin. En usko, että tuolla paikalla edes on niin väliä. Synnytys tapahtuu parhaimmillaan "kuplassa", ympäristöstä välittämättä. Sairaalassa voi olla parempikin mahdollisuus keinutella, liikkua, saada rauhaa. Itse sammutin salin isot valot, suljin verhot ja pyysin rauhaa. Ensimmäisellä kerralla olisi kipujeni takia tuikattu heti piikki selkään, mutta onneksi kieltäydyin. Kun pääsee tilanteen herraksi, on paras olla. Sairaalassa voi saada liikaakin rauhaa, jos synnytys etenee nopeasti. Yksin en siis olisi, vaan ottaisin miehen/doulan vaikka sitten nurkkaan istumaan enkeliksi, jos vaikka tulisi tarvetta soittaa hälytyskelloa eikä itse enää ehdi. Yrittäkää antautua tilanteen vietäväksi ja vaatikaa omaa rauhaa, kyllä sitä saa. -E-
  8. Kolme synnytystä, kolme ihanaa lopputulosta . Kestot karkeasti 5h (20min ponnistusta), 4h (1min ponnistusta) ja 3h (ei oikeastaan tarvinnut ponnistaa). -E-
  9. En ehkä kirjoita tänne kovin pitkiä tarinoita, mutta pitäähän näistä elämän merkkihetkistä jotain mainita . Ensimmäinen lapseni oli kovin tarkka lasketun ajan suhteen ja 40+0 herätti minut kolmen aikaan aamuyöstä. Supistukset lähtivät heti käyntiin viiden minuutin välein ja kohta soitin jo synnytyslaitokselle. Koska olin ensisynnyttäjä, neuvottiin olemaan kotona mahdollisimman pitkään, "kuin kivut sallivat". Se tarkoitti alle kahta tuntia ja sitten lähdettiin puolen tunnin ajomatkalle, josta on kyseisessä autossa vieläkin varmaan kynnenjäljet kauhukahvassa. Laitoksella ehdittiin olla noin puolitoista tuntia, kun neiti tuli maailmaan 20 minuutin ponnistuksilla. Synnytyksen loppu oli hyvin kivulias ja raju ja siitä jäi pieni pelko takaraivoon. En ennättänyt saamaan muuta kivunlievitystä kuin ilokaasua, josta ei kyllä iloa ollut. Kätilö oli hyvin tyly ja ylimielinen. Kohtaaminen pienen kanssa korvasi kyllä klassisesti kaiken. Koko koettelemus kesti noin 5h. Toisen kanssa odotin sitten jotain samankaltaista. Vauvanvaatteet jäivät kuitenkin odottamaan silitystä, kun lähtö tuli taas aamuyöllä, mutta nyt jo 38+5. Tällä kertaa supistukset alkoivat vasta matkalla, kun lähdimme tarkistuttamaan epämääräistä limaista vuotoa. Avoinna olin mennessä n. 3cm, kuten ensimmäiselläkin kerralla ja loppu oli jälleen yhtä raju. Väliajan keinuttelin kaurapussin kanssa keinutuolissa, koska se oli tuntunut hyvältä ensimmäisellä kerralla. Lähes samankokoinen vauva syntyi lähes samaan aikaan aamulla ennen kahdeksaa kuin ensimmäinenkin. Tällä kertaa se tosin oli poika ja koko kokemus vain noin 4h, josta ponnistusvaiheeseen merkittiin 1 minuutti. Tällä kertaa kätilö oli hyvin epävarma, eikä saanut tapahtumasta oikein "otetta". Uusi tulokas sen sijaan sai heti otteen koko perheestä. Kahden hyvin kivuliaan kokemuksen jälkeen ajattelin kolmatta synnytystä melko pelonsekaisesti. Teimme kuitenkin masuasukkaan kanssa sopimuksen, että tämä homma hoidetaan hyvällä yhteistyöllä ja tuo sopimus piti. Kauniina kesäaamuna viiden jälkeen alkoi oloni olla "outo". Heräsin ja ajattelin, ettei pieni päättänyt saapua tänäänkään (39+2). Odotin niin taas aamuyön lähtöä. Menin herättämän aamuvuoroon lähtevän mieheni, joka manasi että olisi saanut vielä muutaman minuutin olla . Hänen tehtyään eväänsä ja ollessaan lähdössä tunsin ensimmäisen, napakan supistuksen. Kun toinen tuli noin viiden minuutin kuluttua, pyysin häntä jättämään töihin lähdön väliin. Koska aiemmat synnytykset olivat olleet melko nopeat, aloimme heti toimia. Kävin suihkussa ja pakkasin tavarat miehen herätellessä noita kahta aiempaa aarretta. Ennen seitsemää pääsimme matkaan ja vartin yli olin jo laitoksella. Mies lähti noin tunnin reissulle viemään lapsia mummolaan. Pääsin esivalmisteluhuoneeseen, jossa todettiin tilanne leppoisaksi, mutta pääsin silti suoraan saliin ennen kahdeksaa. Mieskin saapui kohta ja alkoi syödä töihin tekemiään eväitä. Minulle ei aamupala maistunut... Hieman ennen yhdeksää mies kävi lämmittämässä kaurapussia ja törmäsi kätilöön, joka kysyi kuulumisia. Mies vastasi, että hyvin menee. Kätilö tuli kohta itse tarkistamaan tilanteen ja kysyi, haluaisinko kivunlievityksesksi ilokaasua. Kysyin katsommeko myös tilannetta, mutta hän totesi sen turhaksi ja sanoi tulevansa tunnin päästä uudelleen. Supistuksen tullessa hän muutti kuitenkin mieltään ja pyysi minua nousemaan sängylle. Pääsin siihen hädin tuskin ja kätilö totesi vauvan syntyvän nyt. Hän kipaisi hakemaan paperini, teki hälytyksen ja otti vauvan vastaan. Kun apukätilö saapui, köllötteli pieni poikamme jo sängyllä. Oli vaikea kuvitella, että vain kolme tuntia aiemmin olin ajatellut ettei lapsi tulisi tänäänkään. Tällä kertaa kätilö oli ihana; napakka eli turvallinen ja kuitenkin lempeä. Ja vauvan kanssa yhteispeli sujui mainiosti, hän tuli käytännössä ponnistamatta. Olihan tapahtuma toki jälleen raju, mutta jollain tavalla paremmin kontrollissa ja sillä tavoin helpompi kuin edelliset. Tästä jäi hyvin kaunis muisto . Kolmen synnytyksen jälkeen tiedän, mitkä asiat tekivät ainakin minun oloni paremmaksi. - Hämärä; laitoin verhot kiinni, sammutin isot valot (vaikka kätilö toki tarvitsee sitten työvalon). - Rauha ja hiljaisuus; mitä vähemmän väkeä huoneessa, sen parempi. Ja mitä vähemmän kätilö tai kukaan muu kyselee/tekee mitään, sen kivuttomampaa. Kaikki ulkoiset häiriöt rikkoivat "kuplani" ja pahensivat kipua. Myös ilokaasumaskin kanssa pelleily. Mies ja kätilö ovat hyvä turva taustalla, mutta synnyttäjä on "ohjaksissa". - Liike; vessassa kävin monesti synnytysten aikana ja keinussa kiikuin. Luulen, että paikallaan makaaminen ja "kipuun käpertyminen" hidastaa synnytystä. - Lämpö; Kauratyyny alavatsalla/selällä kiikkuessa tuntui hyvältä. - Antautuminen; viimeisen kanssa uskalsin jo toimia kehon viestien mukaan; huojua ja äännellä niin kuin hyvältä tuntui. Kätilöille ei tarvitse esittää synnyttäjää, niin kuin luulee sellaisen käyttäytyvän. Hyvä kätilö seuraa sivusta ja tukee tarvittaessa. Huomauttaa esimerkiksi kehon jännitystiloista ja ohjaa ponnistusvaihetta. Hyvää, rauhallista synnytystä kaikille kivuista huolimatta. Uskaltakaa antautua kokemukselle. -E-
  10. Kaikki spontaanisti supistuksilla viikoilla 40+0, 38+5 ja 39+2. -E-
  11. Ymmärrän vauvakuumeena nimenomaan tuon tunteen, että perheeseen kuuluu vielä joku. Vauvakuume on siis "sairaus", johon raskaus on lääke = kuume paranee. Vaikka sitä vauvaa vasta sitten "kuumeisesti" alkaakin odottaa. -E-
  12. Minä olin esikoisen saadessani 25 ja mies 28. Olimme molemmat vakituisissa työpaikoissa, menneet naimisiin vuotta aiemmin ja ostaneet juuri ensimmäisen oman asunnon. Eli niin perinteisellä kaavalla kuin vain olla ja voi. Volvokin oli, vaikkei silloin vielä farmari. Tosin ei tuo mitenkään valtavan suunniteltua ollut, vaan niin se elämä vain vei. Kiitos siitä. Nyt lapsia on kolme. Joskus ajattelin, että kaikkien lasten täytyy olla täysi-ikäisiä, kun minun viisikymppisiäni juhlitaan (ne juhlat eivät ole alaikäisille ). Nämä ipanat sen "ehdon" vielä täyttävät, mutta nähtäväksi jää onko perheeseemme kuitenkin vielä joku tulossa. Sellaisen asian haluaisin tässä vielä mainita, että ollessani esikoisesta laitoksella tituleerasivat hoitajat minua nuoreksi ensisynnyttäjäksi. Mielestäni se oli vähän hassua, sillä äidinäitini, äitini ja siskoni olivat kaikki saanet esikoisensa alle kaksikymppisinä. -E-
  13. Kun miehen kanssa aikanaan (reilu 12 vuotta sitten) tavattiin ja tulevaisuutta kaavailtiin, puheena oli neljä lasta. No, nyt meitä on siunattu kolmella (nyt 5v t, 3v p ja 3kk p). Kahden jälkeen mies alkoi jo tarkemmin miettiä asiaa, mutta sitten tuli molemmille tunne, että kolmas kuuluu perheeseen . Nyt näiden kolmen kanssa on hyvä olla. Saa nähdä, tuleeko vielä joskus sellainen pakottava tunne, että joku perheestämme puuttuu. Vauvat ovat kyllä niiiin ihania varsinkin vastasyntyneinä, että niitä nuuskuttelisi loputtomiin, mutta se tie on ehkä vähän turhan vaarallinen . Täytyy varmaan ruveta doulaksi... -E-