Raivotar

Kysynpä vielä, miten muut sormiruokailijat suhtautuvat sokeriin? En nyt tarkoita yletöntä herkkujen syöttämistä, vaan jos esim. muu perhe syö vaikkapa puolukkamarjapuuroa tai jotain muuta ruokaa, johon yleensä kuuluu jonkin verran sokeria, niin annatteko vauvalle sitä samaa vai sokerittoman version?

Tarkennan vielä, että maitoa kyllä tarjoan aina ennen ruokailua. Mutta tyttö syö rintaa vain silloin, kun itse haluaa, joten aina ei toimi. Käytännössä yritämme ajoittaa ruokailut unien jälkeiseen aikaan, sillä vasta herättyään tyttö yleensä aina syö hyvin rintaa. Ja tähän sen verran, että äidinmaidosta lapsi saa vastustuskyvyn kannalta olennaisia vasta-aineita, joita kiinteistä ruuista ei saa(minkä vuoksi WHO suosittelee osittaisimetystä 2v asti). Siksi haluaisin imettää mahdollisimman pitkään.. Mutta tämä taitaa olla niitä asioita, joihin ei sormiruokailuun ryhdyttyään voi vaikuttaa. Kuitenkin kiinnoistaisi kuulla, miten pitkään muut sormiruokailua harrastaneet ovat imettäneet ja onko päätöksen vieroituksesta tehnyt äiti vai lapsi?

Nyt tulee tyhmä kysymys sormiruokailusta. Onko kenelläkään vauva ollut "liian hyvä syömään" ja sen takia vieroittanut itsensä liian nopeasti imetyksestä? Meillä aloitettiin sormiruokailu 5.5kk iässä ja alusta asti typy on ymmärtänyt todella hyvin ruuan päälle (aloitettiinkin sen vuoksi, että alkoi napsia ruokaa meidän lautasilta). Hän on mukana aamiaisella, luonaalla ja päivällisellä. Kakka muuttui kiinteäksi parissa päivässä aloittamisen jälkeen,. Tyttö vetelee tyytyväisen hyrinän kanssa kaiken, mitä eteen laittaa ja vaikka sotkuakin tulee, niiin mahaan päätyy isoja määriä. Samaan aikaan imetysvälit ovat pidentyneet ja tyttö hermostuu, jos tarjoan rintaa hänen mielestään turhan aikaisin. Varmaankin tyhmä huoli, mutta minulla oli ajatus imettää vähintään vuosikkaaksi ja jotenkin tuntuu, että jos tuo suursyömäri lappaa apetta tuohon tahtiin naamariin, niin maitomäärät tulevat kyllä vähenemään.

Vastaanpa nyt tähänkin. Ekassa raskaudessa oli ensin tiputteluvuotoa muutamana päivänä rv 6, pari päivää meni välissä ennen ilman vuotoja, kunnes vuoto runsastui ja km todettiin rv 7-0. Toisessa raskaudessa rusehtava tiputteluvuoto alkoi oikeastaan heti plussaamisen jälkeen. Rv 6 runsastui kuukautisvuotoa vastaavaksi, ultrattiin ja luultiin keskenmenoksi. Onneksi määrättiin hcg:n seuranta, jonka avulla raskaus paljastui rv 7-0 kohdunulkopuoliseksi ja samana päivänä mentiin kiireellisenä leikkaukseen ja poistettiin vasen munatorvi. Kohdunulkopuolisessa minulla ei ollut kipuja, vain lievää jomottavaa tunnetta kävellessä vasemmassa kyljessä. Kolmannessa raskaudessa tiputteluvuotoa oli satunnaisesti, useampia kertoja viikossa, mutta välissä vuodottomia päiviä viikoilla 6-13 ja koko alkuraskauden sydän oli huolesta sykkyrällä aina, kun housuissa näkyi jotain punaista. Ultrissa kuitenkin kaikki ok ja nyt pienie tyttö vetää sikeitä pedissään. Istukka oli kohdun etuseinässä, ja vaikka ultrassa ei syytä vuotoihin löytynyt, arvelen, että alussa istukan reuna on ollut lähellä kohdunsuuta ja vuodot olisivat johtuneet siitä. Oma kokemus on siis, että vuodoista ei voi oikein päätellä mitään. Minulla kaikkien kolmen raskauden alku tapahtui puolen vuoden sisällä, viimeisinkin alkoi yhden kierron jälkeen laparoskopiasta, mikä on pieni ihme. Tuntuu siltä, että raskaan alkun jälkeen sain maailman suurimman lahjan.

^^ Minulla ensimmäiset liikkeet tuntui juuri tuollaisena "möykkynä" yhdessä kohtaa vatsaa.. ilmeisesti siellä vauveli ponnisti seinämää vasten.. välillä on toinen puoli ihan kovana, taputellessa tuntuu vauvan selkä tai peppu. Supistuksissa ymmärtääkseni kovettuu koko kohtu, ei vain osa siitä.

Mianro Iso halaus. Mietin, että tässä meidän sairaanhoitosysteemissä ja kulttuurissa, jossa itse pärjäämistä arvostetaan kovasti, tulee lyhyt(tai ei ollenkaan) sairasloma keskenmenon jälkeen. Ei siinä ehdi surra ja tunteet joutuu työntämään taka-alalle, että pääsee arkeen kiinni (tai ainakin itse koen näin tekeväni, ekaa työviikkoa taaperran ku jälkeen ja iltaisin olen ihan poikki) Onhan niiden tunteiden pakko purkautua jossain vaiheessa. Pitäisi olla sallittua surra kunnolla ja ottaa aikaa oman itsen hoitamiseen, vaikka fyysisiä vammoja ei ole.

Minulla myös näytti kohdun ulkoisessa sellainen erittäin herkkä testi negaa 14vrk sen jälkeen, kun tunsin ovulaationipistelyt.. Omasta mielestä se kierto siis olisi ollut tavallista lyhyempi, plussaa näytti viikko myöhemmin.

^ Oletko tehnyt raskaustestiä lähipäivinä? Jos siellä on raskaus väärässä paikassa, pitäisi sen varmaan jo näyttää plussaa..

Elena, Mulla se tiputteluvuoto oli sellaista rusehtavaa tuossa kohdunulkopuolisessa. Ja testi näytti haaleaa haamua kaksi päivää sen jälkeen, kun menkkojen olisi pitänyt alkaa. Ilmeisesti raskaushormoonien määrä voi nousta hitaammin noissa kohdunulkopuolisissa. Lääkäri kertoi, että se hartijapistos tulee vasta siinä vaiheessa, kun johdin on puhjennut ja on vuotoa vatsaonteloon. Muutenkaan en ollut mitenkään suurissa tuskissa, vasemmalla puolella tuntui sellaista jomottelua, mitä nyt tuntuu ovulaationkin kohdalla. Menkkamaisia vatsanväänteitä oli viikolla viisi, kun luultiin raskauden menneen kesken ja uudestaan viikolla seitsemän, jolloin vuoto runsastui uudestaan. Alkuraskaudessa oireet voi olla aika tavanomaisia. Raskausoireet minulla hävisi pari viikkoa ennen leikkausta, silloin kun tuli voimakkaampaa vuotoa (raskausviikkoja olisi ollut 5 siinä vaiheessa). Keskenmenoksihan sitä luulitiin, mutta jotenkin minä tiesin, ettei asiat menneet niin, ihmettelin niitä tuntemuksia vasemmalla puolella mahaa. Ainoa oire, joka kertoi raskauden jatkumisesta oli se, että minulla oli iho tosi hyvässä kunnossa. Edellisessä keskenmenossa tuli normaalit menkkanäppylät naamaan pian. Toivottavasti sulla ei kyse ole kohdunulkoisesta. Mutta mun ohje kaikille on, että kannattaa kuunnella niitä omia tuntemuksia ja varmistaa asiat lääkärillä, jos epäilyttää, ettei kaikki ole ihan kunnnossa. Leikkauspäivänä mulla oli lievää pahoinvointia, ja jos en sitä olisi lääkärille sanonut, voi olla, että olisi käynyt huonommin. Lääkäri kun oli ollut sitä mieltä, että olisi vain otettu uudet labrat seuraavana päivänä. Soitin muuten tuosta jälkivuodosta polille. Hoitaja arveli, että voi olla kyse ihan normaaleista kuukautisista. Nyt vuoto näyttää olevan laantumaan päin ja toivon se kovasti loppuvan. Reilu kuukausi olen vuotanut enemmän tai vähemmän koko ajan! Ei varmaan ihme, että välillä huimaa.

Miten kauan teillä muilla on kestänyt jälkivuoto laparoskopian ja munanjohtimen poistamisen jälkeen? Minulla on viikko leikkauksesta aikaa. Ensimmäisenä päivinä oli pientä tiputteluvuotoa, mutta nyt vuoto tuntuu vain runsastuvan. Ihan kuin kuukautiset olisivat alkamassa (mikä ei oikeastaan ole mahdollista, kun viikko sitten ultrassa limakalvo oli todella ohut). Pelottaa, että taas menee toipumisessa jotain pieleen. Kuumetta ei ole, mutta kai tämän vuotamisen pitäisi jossain vaiheessa loppua? Kalenterista katsoin, että olen vuotanut enemmän tai vähemmän jo kuukauden ajan. Plussasin marraskuun alussa, kun kuukauitset olivat pari päivää myöhässä. Tiputtelu alkoi samana päivänä ja runsastui parissa päivässä niin, että luultiin keskenmenoksi. Hcg oli siinä vaiheessa reilu sata ja kivut ihan kuin edellisessä kesenmenossa. Viikkoa myöhemmin kontrollikäynnillä kohtu oli tyhjä ja Hcg oli noin 200. Vasemmalla puolella minulla oli tuntemuksia, mutta ei varsinaisesti kipua. Lääkäri arveli hormoonien laskevan jäljessä. Kipua tunsin oikeastaan vain juoksulenkillä, jossa tärähdykset juilivat inhottavasti. Seuraavalle viikolle taas kontrollilabra, jossa Hcg oli noussut yli 500. Lääkäri olisi vielä määrännyt uudet labrat seuraavalle päivälle, mutta kun kerroin, että on vähän huono olo ja huimaa, muuttui ohjeet nopeasti mennä labraan ja sieltä polille. Hcg oli noussut vieläkin, mutta raskautta ei näkynyt ultralla. Vatsaonteloon oli vuotanut vähän verta, joten minut leikattiin 25.11. Vasen munanjohdin jouduttiin poistamaan kokonaan. Tuntuu todella masentavalta lukea, miten pieni todennäköisyys on tulla uudestaan raskaaksi. Ja toisaalta olen kiitollinen, että olen ylipäätään hengissä.

^ Minusta tuntuu, ettei henkisesti voi toipuminen kunnolla alkaa, ennen kuin kroppa on toipunut.. Ainakin itsestä tuntui keskenmenon jälkeen, että asiaa pystyi kunnolla ajattelemaan vasta, kun vuoto loppui. Koran_ : poistivat sen johtimen, koska "raskaussäkki" (inhoan näitä lääketieteellisiä termejä, jolla häivytetään se, että kyseessä oli meidän vauvan alku) oli keskellä torvea ja niin iso, ettei poistaminen olisi muuten onnistunut. Miehen kanssa ollaan molemmat nyt sitä mieltä, että tauko yritykseen on paikallaan. Ai niin, hoksasin aamulla, että jäihän minulle konkreettinen muisto tästä jälkimmäisestä. Leikkausarvet jää muistoksi, tuntui pahalta ottaa haavalaput pois - en jotenkin olisi halunnut nähdä, että oma kroppa on muuttunut. Turhamaisuuskin iskee, navan arpi on tosi ruma.

Oli tarkoitus kirjoittaa jo pari päivää sitten. Silloin olisin sanonut Hauelle ja muille, että minäkin olen kahden keskenmenon jälkeen vakuuttunut, ettei seuraavakaan mene hyvin. Miehelle vitsailinkin, että tehdään kolmas keskenmeno nopeasti, että päästään tutkimuksiin. Mies hermostui, ennen kuin ymmärsi, että musta huumori on tapa käsitellä vaikeaa asiaa. En tiedä, olenko oppinut mitään tästä jumalattoman raskaasta syksystä. Tai ehkä sen, että kun luulee päässeensä vähän eteenpäin, tulee huonoja uutisia. Luulin jo selvineeni pahimmasta mustasta aukosta toisen keskenenon jälkeen, ehdin käydä töissäkin ja suunnitella kalenteria. No, keskiviikkoiltapäivänä sitten selvisi, etteivät raskaushormoonit olleetkaan laskeneet, vaan jatkoivat nousuaan. Eilen iltapäivällä leikkasivat kohdunulkoisen raskauden ja poistivat vasemman munanjohtimen. Tällä hetkellä leikkausarpia särkee, on tokkurainen olo. En ole ihan varma, uskallanko enää edes haluta lapsia. Aamulla olin tyytyväinen mukilliseen kahvia ja siihen, että olen hengissä. Tuntuu, että kaipaan ihan tavallista arkea ja aikaa jolloin ei aktiivisesti haaveiltu lapsista. Sitä että voi käydä töissä, nähdä ystäviään ja elää olematta jatkuvasti huolissaan. Tai nousta ylös sohvalta ilman, että täytyy ensin kääntyä kyljelleen, jottei nouseminen satu liikaa. Muistoista yms. Kummallakaan kerralla en ole päässyt neuvolaan saakka. Ensimmäinen lapsi meni alas keskussairaalan viemäristä, toinen lähetettiin munanjohtimen kera patologille. Ainoa mitä voin haudata, ovat haaveeni ja ajatukseni. Ja ikävä kyllä nämä enkelijututkaan, jotka tuntuvat montaa lohduttavan, eivät oikein kolahda minulle.

Minuakaan ei helpota ajatus, että lapsissa olisi ollut jotain vikaa. Juuri nämä pienet olisin halunnut. Mietin, olivatko tyttöjä vai poikia, mitä olisivat perineet minulta ja mitä isältään. Sekin harmittaa, ettei lapsista jäänyt mitään konkreettista muisteltavaa. Jonkinlainen oma rituaali tai tapa muistaa pitää varmaan kehitellä. Muuten tänään tuntuu vähän kevyemmältä. Kävimme lääkärissä ja pääsimme jatkotutkimuksiin, vaikka vielä viime viikolla lääkäri puhui, että pitää olla kolme keskenmenoa takana. Sanoin, että tarvitsen tietoa, jotta pääsen yli. Että onko tämä vain äärimmäisen huonoa tuuria, onko taustalla jotain, mitä voidaan hoitaa vai pitääkö alkaa asennoitumaan lapsettomuuteen. Edessä on verikokeita ja odottelua, osa kokeista voidaan tehdä vasta ensimmäisten kuukautisten jälkeen. Toisaalta vähän hirvittää, raskaushormoonin määrä oli noussut viime viikosta (silloin reilu sata, nyt noin 200), ja vaikka lääkäri vakuutteli arvojen tulevan jäljessä, on minun mielessä pieni huoli, että entä jos se raskaus jatkuukin jossain väärässä paikassa.

Koran_ , itse en koe ammattiapua tarvitsevani, vaan aikaa ja ymmärrystä niiltä, jotka ovat ympärillä. Ajattelen, että tässä vaiheessa nämä tunteet vain joutuu elämään läpi. Läheisten hienotuneisuuden puute loukkaa, kun on vielä vereslihalla. Tunnen itseni ja tiedän, että ajan kanssa olo tasaantuu. Ja jos ei tasaannu, niin sitten sitä avun hakemista pitää harkita uudelleen. Minunkaan mielestä ammattiavun hakemisessa ei ole mitään pahaa, jos sitä kokee itse tarvitsevansa. Kiitos kirjavinkistä, laitoin sen tilaukseen.

Minä en tuota katkeruutta vielä itsessäni tunnista, ehkä se tulee myöhemmin. Pahalta kyllä tuntui tänäkin aamuna, kun kaveri hehkutti hakeneensa äitiyslomaa Kelalta, toinen lapsi jo tulossa. Miten teillä muilla on läheiset reagoineet keskenmenoon? Minusta tuntuu välillä, että olen "tarkkailun alaisena". Paljon kysellään vointia ja sitten varovaisesti arvostellaan reagoimistapaani (joka on ollut aika voimakas). Ihan kuin minä huvikseni olisin hankala tai hermostuisin tavallista herkemmin. Läheistenkin on vaikeaa ymmärtää, että joskus tunteet vain ovat niin voimakkaita, että itsehillintä ei auta. Mieskin kertoi miettineensä viikonlopun raivareiden jälkeen, että jos suunta ei ala pian olla parempaan, niin yrittäisi jotenkin juonia minut hoitoon äitini kanssa. Toisesta keskenmenostahan on huimat 6 päivää, joten kaipa minun tahti toipua on toivottoman hidas?