Tellus

Aktiivijäsen
  • Content count

    2295
  • Joined

  • Last visited

Everything posted by Tellus

  1. Kävin itse nt-ultrassa viime viikon pe. Tyyppi vastasi viikkoja, liikkui vilkkaasti, sydän löi 167 kertaa/min, rakenteet löytyi ja niskaturvotus oli alle 3 eli 2,2. Eli kaikki hyvin eiks jeh. Tänään sitten kuitenkin soittivat sikiöseulonnasta että riskiluku 1:240 - juuri sen maagisen rajan 1:250 alle. Olisin uteliaisuudesta kysynyt että onko muilla ollut vastaavaa, että niskaturvotus on rajoissa, mutta veriseula tökkää?
  2. Jos kaikki nyt menee hyvin, niin lapsen syntyessä olemme olleet yhdessä 6 vuotta 11 kk - siis lähes 7 vuotta. Tuossa vaiheessa naimisssa 1,5 vuotta.
  3. Myöhään - kp 21. Selkeä plussa oli (kappas!), seuraavalla viikolla digi ja tulos oli se mikä piti.
  4. Siis mitä ihmettä!? Jäivät luokalleen koska ovat liian ujoja ja arkoja tai liian lapsellisia. Meillä ihmisillä on eri tempperamenttejä - pitäisi noden opettajienkin se ymmärtää. Meitä ole tehty samaan muottiin. Ei se ujous siitä mihinkään katoa luokalle jättämisellä. No, enpä ole ennen moista kuullut! Kyllä tolla menolla varmasti jää luokalle 3-4 oppilasta/per vuosi...
  5. Iski, ulkoisista tekijöistä. Sain kolmenkymmenen molemmin puolin tietää terveydestäni jotain sellaista, joka meidän perheen olisi pitänyt tietää jo minun syntyessäni tai minun ollessa lapsi.
  6. Niin mun ketju - hyvässä ja pahassa. Todella toivon, että kaikki olisi vain tapahtunut heti silloin "yrityksen" aloitettuamme. Se olisi ollut vain parasta - nyt ei enää mietitä, nyt mennään! Ennen yritystä emmin ja pitkään - ja näköjään nyt uudetsaan kun se on kestänyt. Alkuun se oli sellaista on-off juttua aina 13-vuotiaasta asti (nyt siis olen 32) - 24-vuotiaana halusin adoptoida, koska miestä ei ollut rinnalle näkynyt. 2006 mies sitten löytyi - yllättämätta ja odottamatta - mutta mieli oli muuttunut. Vuodet 2006-2011 olin aivan varma, että ei ikinä, mutta sitten jokin muuttui tammikuussa 2011- kasvoin empimistä aiheuttaneiden asioiden yläpuolelle. Löysin sisäisen rauhan asian kanssa. Asioista suurimapana ja raastavimapa oli ollut se että miksi minun pitää mennä se pillu repimään sinne synnytykseen - miksi mieheni ei kärsi saman asian puolesta? Halusin tasa-arvoa. Muita syitä oli tietenkin nämä perinteiset - vapaus jne. Nyt emmin sitä että onko minusta sittenkään äidiksi - on ollut liikaa aikaa miettiä? Mitä sitten jos tulenkin raskaaksi, mikä on elämäntilanteemme sitten? Se on meinaan tässä viimeisen vuoden aikana laitettu perusteellisesti uusiksi - on menty naimisiin, on vaihtununeet työt, paikkakunta ja ostettu asunto. Toinen mikä saa empimään on että jos lasta ei omin avuin kuulu, niin en halua sitä lääkäriltä mennä "kerjäämään". Onko adoptio sitten kuitenkin mahdollisuus? Keskustelin tästä mieheni kanssa ja päädyimme siihen (ainakin tällä hetkellä) että emme ole lähdössä mihinkään hoitoihin syksyn tullen - tutkimuksiin kylläkin - vaan adoptiojonoon. Ja nyt voidaan sitten kysyä uudestaan, että onko minusta äidiksi? Lapsi ei olekaan enää bio vaan ado. Pystynkä minä siihen - ihminen joka ei ole oikein koskaan perustanut toisten lapsista, mutta joka varmasti rakastaa niitä omiaan? Hassua että tällainen ihminen mietti joskus silloin nuorena että haluaa paljon lapsia (min 5) joista osa olisi bio-lapsia ja osa ado-lapsia. Värillä ja mallilla ei niin väliä. Halusin rikkaan perhe-elämän. Se unelma on taas löytymässä, mikä on ollut kadoksissa mm. vuodet 2006-2011. Ehkä minä sen avulla taas jaksan eteenpäin. Mutta se on varmaa että suurta perhettä ei enää ole tulossa...
  7. ^Voi kiesus joidenkin ihmisten ajattelutapaa...
  8. Tuosta työnsaamisesta - voin ihan syvällä kokemuksen rintaäänellä kertoa, että tiedän monta jotka ovat saanet lapset ennen vakituista työsuhdetta ja sen jälkeen saaneet vakituisen työpaikan. Noin minäkin ajattelin silloin nuorempana (lue 25 v) mutta elämä on osoittanut että en olen olut tuossa asiassa väärässä. Tosin voihan se noinkin käydä - en sitä sano, mutta ne eivät ole toisiaan pois sulkevia vaihtoehtoja.
  9. Tuota, kai täällä saa pelätä lapsettomuuttaa, vaikka ei ole viides vuosi menossa? Voihan olla, että kirjoittajalla tuo yk2 tarkoittaa jo vuotta - PCO:ssa kun menkat tulee miten tulee ja puoli vuotta toisille kuukautisille ja puoli vuotta toisille ei ole mikään ihme...
  10. Kyllä minäkin siinä viivan näen Toivotaan kovasti viivan tummentumista!
  11. Täällä on ollut tällainen ketju. Kaippa minäkin tänne kuulun - ikää minulla 32 ja miehellä 33. "Yritystä" takana aika tarkkaan 12 kk eli vuosi.
  12. ^ Niin, siis minuun tuo netin antama tietotulva estää lähtemästä hoitoihin, lauracealle se näytti tuovan taas toisenlaiseen tunteen. Toisin sanoen minua liika tieto pelottaa ja toiselle se saattaa taas tuottaa helpotusta tehdä "myöntävä" päätös. Ei mitään sen ihmeellisempää
  13. Ehkä juuri se kommantointi on tuollaista, kun ilman kokemusta ei voi tietää. Kommentoinnissa voi osin olla ehkä disaamisenkin maku, mutta en usko että kaikki sitä ilkeyttään tekee. Eli noista syistä tuollaisia kommentteja sanotaan ja se on minusta täysin normaalia. Itse en ehkä ihan kaikkea niitä sano enää ääneen (olen kasvanut sen "vaiheen" yli), mutta en kiellä ettenkö ajattelen - tuskin kaikki ymmrtää minunkaan onneani tai onnettomuutta jos he eivät ole sitä kokeneet. Olen tällä hetkellä lapseton - olen ollut suurimman osan elämästä vapaaehtoisesti lapseton, voi olla, että ehkä myös tulevaisuudessa tahattomasti lapseton - ainakin hyvä alku on Mietin nyt sitä, että haluanko minä edes sitä yhtä lasta? Olisinko onnelisempi tietämättä mitä saan, kun saan lapsen, vai silloin kun saisin lapsen tietäen samalla mitä se on ja sitten kun haluankin toisen, niin niitä ei tulekaan? Valitsen ehkä ensimmäisen vaihtoehdon, jos se olisi niin mustavalkoista. Mutta jos mennään takaisin noihin kommentteihin, niin minusta taas on "erikosia" sellaiset kommentit, joita sain kun kerroin haluavani olla lapseton, että minä en tiedä mistä minä jään paitsi, että tulen katumaan sitä. Mitä minä voin katua, kun en tiedä mitä kadun? Ainoa mitä voin katua on se, että en "tehnyt itselleni lähipiiriä" - tässä yhteiskunnassa useimmiten (ei siis aina, poikkeus vahvisti sen säännön) yksin jäävät ne joilla ei ole lapsia. Itsekästä, mutta kyllä, pitkälti minun lapsensaanti-innokuutta on vauhdittanut tuo tosi seikka - en halua olla yksin ja tällä keinolla voin parantaa sitä tosiseikkaa. Joku kirjoitti, että on itsekästä olla haluamatta lapsia. Monasti olen kuullut myös tämän kommentin. Olen miettinyt tuota lausetta yhä uudelleen ja uudelleen ja olen tullut siihen tulokseen, että molemmat päätökset ovat aivan yhtä itsekkäitä - on yhtä itsekästä tuoda ihminen tähän maailmaan, joka ei näyttäydy aina niin kauniina (rikolliisuus, murhat, tapot, itsemurhat, väkivalta, onnettomuudet, vaikeat sairaudet, nälänhätä), kun olla tuomatta. Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Mistä siis tiedät että kuinka onneton se sinun lapsesi elämä tulee olemaan? Minkä "uhri" hän on? Se on riski, joka täytyy ottaa. Jokainen joka lapsia haluaa ja niitä saa tietää aivan varmasti myös nämä realiteetit, joten minusta on aivan turha mennä sen pyhyyden taakse, että kuinka on ollut hyvä kansalainen, on tuottanut veronmaksajan ja antanut osan elämästään jollekin toiselle - hintana tietenkin se oma vapaus. Ja sitten se kolikon toinen puoli - itsekkyys olla haluamatta lapsia. Syyt tuntuu kaikilla olevan hyvin tiedossa joten en kertaa niitä tässä ja nyt.
  14. Ehkä juuri tästä syystä minä taas epäröin - tiedän liikaa
  15. Siis mitä vanhat silmät näkevät - Elkku. sinä pieni peto! Isosti ONNEA!!!! Tulihan se sieltä!
  16. Jaahas, riippuu siitä että onko tämä oireyhtymä kohdallani periytyvää vai ei. Ja jos on niin millä tavalla, dominoivasti vai peittyvästi. Valitettavasti täydellistä dg:ta ei voida asettaa kun oireyhtymän aiheuttavaa geeniä ei vielä tunneta, ja minulla piirteet lieviä (mutta älkää huoliko, jos on perinnöllistä, se voi perityä lapselleni tyystin toisin, että ei takaa mitään). Muoks. Google, sinä senkin löydät kaiken.... Muokattu siis tekstiä.
  17. ^Pätee tännekin - varsinkin se että "Kyllä siinä aika paljon piti asioita pohtia monelta kantilta ennen kuin mielensä muutti". Itse ajattelen, että jokaisella on oikeus omaan mielipiteeseensä. Kaikkien ei tarvitse olla samaa mieltä. Otetaan esimerkki elävästä elämästä. Isosiskoni. Hänen mielestään teen pahan virheen, että en halua lapsia - tulisin katumaan sitä. Musta on aivan syvältä, että joku tulee kertomaan mulle että miten mun tulee elää elämääni, jotta siitä tulee hyvä. No, ei ole ensimmäinen henkilö jolle kerron että olen mieleni muuttanut. On kyllä monta muutakin asiaa mitä en ole hänelle kertonut - viimeisimpänä on tämä asunnon osto - koska tiedän jo valmiiksi hänen kantansa: virhe!
  18. ^Sama on käynyt mielessä. Myös se, että jos eletään kahdestaan vanhuuteen asti, ei meillä ole ketään pitämään meidän puoliamme, jos emme siihen enää vanhana itse pysty. Eipä ne tae ole lapset tuostakaan, mutta olisi ainakin yritetty. Se kuitenkin on totta että nykyaikana sun pitää itse kasvattaa se oma lähipiirisi. Esimerkkinä tätini. Naimaton ja lapseton yksineläjä, ikää 76. Vanhuus tulee, hän sen itsekin tietää. Sisaruksia elossa vielä neljä, niistä kolme asuu samalla seudulla. Sisaruksilla lapsia yhteensä 19, joista 14 asuu samalla seudulla. Minä olen näistä 14. täällä asuvasta ainoa joka käy katsomassa. Mieheni on usein mukana. Nyt meidän, minun ja mieheni, täytyy muuttaa pois, 600 km päähän työn perässä. Tädilleni jää hyvin vähän, koska niihin sisaruksiin ei kannata enää luottaa, kun ne on vanhoja itsekin. Vielä vähemmän heidän lapsiinsa. He elävät omaa elämäänsä, omissa "perheissä" (=näihin perheisiin kuuluu myös isovanhemmat eli tätini sisarukset). Äitini on nuorin sisaruksista, mutta meidän perhe onkin sieltä 450 km päästä. Mä olen ollut täällä 7 vuoden läpikulkumatkalla - ja samalla käynyt tevehtimässä tätiäni kun täällä olen asunut - ja nyt palaan "kotiin".
  19. Kun menimme naimisiin molemmat pitivät sukunimensä, koska sopuun ei päästy. Sen sanoin kuitenkin että jos meille joskus lapsia tulee niin ne tulee minun sukunimelläni. Perusteluna se sama mitä monella muuallakin täällä - harvinainen. Tähän mies on suostunut - ja luultavasti tulee myös muuttamaan omansa minun sukunimelleni.
  20. Vieras_Milla vaikea sanoa näin täältä palstalta käsin. Oletko käynyt tarkastuksessa koska viimeksi? Tuli tuosta Lila83 kommentista mieleen, että mä en tiennyt 30 ikävuoteen mennessä ketään, joka olisi kärsinyt lapsettomuudesta - kaikille niitä on vain tullut ja piste.
  21. Älä muuta sano... Vaikka vielä ei voida sanoa, että kärsin lapsettomuudesta, kun vuosi ei ole vielä tullut täyteen, mutta en kiellä ettenkö jo jakaisi tätä ajatusta. Eli itsekin aattelin, että kyllä niitä sitten lähtee tulemaan, kun muillekin perheessä on näyttänyt. Mutta ei, niin ei...
  22. ^Samaa mieltä. Itsehän en ole halunnut lapsia juuri tuon takia, kun kaikki valittaa, kuinka rankkaa se on. Mun on pitänyt 15 vuoden aikana kasvaa sen yläpuolelle - löytää siitä jotain hyvää itse. Valittajia on siis enempi, mutta ei sillä olen tavannut poikkeuksiakin. Eräs heistä jaksaa yllättää positiivisesti fb:ssä kertomalla niitä ihanempiakin asioita, esim. poikani sanoi tänään, että hän rakastaa minua ja olen maailman kaunein äiti. Tuon minäkin haluaisin kuulla omalta lapseltani.
  23. Jaa, itsellä raja aktiiviseen yrittämiseen menee siinä, jos alan ovista tikuttamaan. R-testejä on tullut tehtyä, mutta ei kuitenkaan joka kierrossa - alussa enempi, nyt lopussa vähempi. Sitten, kun tajusi, että tulee vaan paha mieli, niin annoin olla. Viim kierroissa on tullut testailtua vähän niin kuin "seuraksi" kiertopäiväkamujen kanssa. Otan sen enempi sellaisena seurallisena tapahtumana Menkat alkaa olla jo kiva kolahdus, mutta en tiiä tekeekö se nyt tjottailua aktiiviseksi yrittämiseksi.... Siksi Itse en puhuisi omalla kohdalla aktiivisesta yrittämisestä tai tjottailusta vaan "yrittämisestä" - ihan uudesta kirosanasta. Tää on vähän sama kun kerroin aikanani, että en enää syö perunaa, riisiä, pastaa ja leipää, niin eka kommentti oli, että oletko sä joku karppi!? En, en ole karppi. Minulle se ei ole karppaamista, se on jotain muuta... tai sitten olen "karppi"
  24. Musta tuo Keltamon idea oli hyvä - päikkyjä pääsee lukemaan vain kyseisen ihmisen kaverit.
  25. 13-vuotiaana viisi 25-vuotiaana yksi adoptoitu 30-vuotiaana nolla - ja avomies oli samaa mieltä 31-vuotiaana jos nyt edes se yksi... Omasta kokemuksesta tuo kolme on ja on ollut se "vallitseva trendi", joten päädyin aika pian tuosta kolmesta neljään. Ja koska neljä oli pariton luku ja halusin parittoman, niin seuraava sopiva luku oli tuo viisi. Mutta kun tuo parinmuodostus omalla osalla meni suhteellisen myöhäiseen ikään ja sitä myöten se perheen perustaminen, niin sanoisin, että jos se yksikin tulisi, niin olisi ihan hyvä