Tellus

Jee, galluppi johon mäkin pystyn vastaamaan! Molemmilla oli vakityöt, minulla opinnot (toinen tutkinto menossa) puolessa välissä, mutta reilu puoli vuotta tjottailun aloituksen jälkeen molemmat työttömiä - ja minulla edelleen opinnot puolivälissä

Amandine maininta tuosta työpaikkahaastatteluista oli hyvä - tuota olen pohtinut jonkin verran tässä muutamina päivinä, koska irtisanominen tuli kuuden työvuoden jälkeen ja näin ollen töiden hakeminen on tullut taas ajankohtaiseksi. Ennen nykyistä työpaikkaa minulla ei ollut edes poikaystävää, niin asiasta ei pahemmin kysytty - kerran kysyttiin jatkokysmys, kun vastasin kysymykseen, että seurustelenko, että olenko koskaan seurustellut. Silloin menin aivan sanattomaksi. Äkistelin vain, että en... Paikan olisin saanut, mutta jostain syystä en sitten loppu peleissä ollut hirveän kiinnostunut... Eli kun ikää on yli kolmekymmentä ja naimsiin menty hiljattain, niin asiasta "perheenperustaminen" tullaan melko varmasti kysymään... Mitä siihen vastata? Tiedän, ettei aiheesta kysyminen ole työantajan puolelta soveliasta , mutta kysyvät kuitenkin, joten miten siihen vastata kauniisti, ettei vaikuta tökeröltä?

Ei ole vielä mulla lapsia tai tulossa, mutta kuitenkin työn alla Meillä oli kotona jonkinlainen "vapaa kasvatus" näissä asioissa - mulle ei koskaan näistä asioista pidetty mitään saarnaa tai tiukkaa rajaa (= täällä et polta tai humalassa ei ole kotiin tulemista), mutta sanomattomista sanoista huolimatta sitä tiesi, että alkon ja tupakan käyttö ei ollut hyväksi. Seksistä meilläkin on ollut vaikea puhua, niin kuin muutamalla muullakin tänne kirjoittaneella. Joten siitä ei puhuttu. Alkon käyttämättömyyteen teini-iässä vaikutti pitkälti oman isäni alkoholin käyttö, joka sai minut vihaamaan koko ainetta - se piti sisällään huutoa ja väkivaltaa. Seksin aikasin harjoittamista ei vanhempieni tarvinnut pelätä, vaikka omasta mielestä olin valmis petipuuhiin jo 13 kesäisenä, sillä olin koulukiusattu ja siinä kiusatessa meni itsetunto edes yrittää saada poikaystävää (selvennys, en siiis halunnut sattunaista panoa), kun kiusaajat oli kuitenkin suurimmaksi osaksi poikia. Itse käytin alkoa vasta täysi-ikäisenä abiristeilyllä 1998. Drinkinkin muistan, jonka tilasin Kunnon kännit olen vetänyt tasan kolmesti: keväällä 2000, vappuna 2004 ja pääsiäisenä laivalla 2005. Meillä poltti isä. Reaktio minulla aika sama kuin alkoonkin - ei ikinä. Itse kokeilin kuitenkin laivalla 2000. Senkin jälkeen olen maistanut, mutta ei oo mun "juttu". Ehkä hyvä niin Seksi. Siitä tuli pääni sisällä kaikkein suurin tabu. Kiusaajieni "rohkaisevat" kommentit siitä, kuinka ruma ja tyhmä olin, että kukaan ei minua halua, eivät suuremmiin auttaneet. Myöskin se jonkinasteinen "seksuaalinen" härintä (= ihme lääpintää koulun käytävillä ja huuteluja milloin kukin halusi muka panna mua). Kaikki tiesi, että se oli vain vitsi. Mä olin vitsi. Kesti siis aika kauan, että pystyin käymään vastakkaisen sukupuolen kanssa normaaleja keskusteluja. Haavat kuitenkin ehti parantua ennen kuin neitsyys meni, mutta aikaa siihen meni silti - aina kesään 2006 asti. Ei sillä, että harmittaa, kun "kesti niin kauan", sillä tuo ihminen oli täysin oikea - tuossa se rinnallani edelleen tyytyväisenä kulkee ja toivottavasti elomme loppuun asti Omat kokemukset ovat jollain tavalla karuja - pelon ja nöyryytyksen sanelemia - joten en tiedä miten näiden "riettauksien" kanssa toimisin oman jälkikasvuni kanssa. Toivottavasti asiat menisi toisin edit: typot pois

Jollain tavalla "surullista" katsoa tätä ketjua. Tätä on kuitenkin kirjoitettu jo vuodesta 2008 asti ja ketjussa on paljon tuttuja nickejä, aikana jolloin he vielä aloittelivat, sellaisia, joiden olisin toivunut menneen aikoja sitten tuonne plussanneiden joukkoon Itse. Tikuttele en, mutta kipujen perusteella yritän mitä ilmeisemmin ovuloida kiertopäivillä 14-17. Selkeitä limoja on tullut harvemmin, olen havainnut ne tasan kahdessa kierrossa seitsemän yrityskerran aikana, viimeisin on tämä kierto 7, edellinen yrityskerralla 3. Kierto on yleensä 27-30 (n. 80 %) - ainakin tämän yrityksen aikana - mutta mahdollisia ovat myös kaikki kierrot 21-36 (n. 20 %) päivän väliltä.

Kirjoitin tähän ketjuun joskus, että en kenelleekään, mutta olen näköjään pettänyt tuon lupauksen - olen kertonut tähän mennessä jo kolmelle henkilöll.

Hui, olipa kirjoitukseni ristiriitainen, mutta ymmärsit kuitenkin ajatukseni Eli ei ole täältä tulossa (ainakaan vielä) yk7:sta plussaa, mutta sitä muita ootellaan...

Jäätävä jakauma, kyllä, minukin kannaltani, mutta toivottavasti joku tulisi kirjaamaan tilastoihin "YK7" kohdalle positiivisen tuloksen...

Itse olen kysynyt yhdeltä kaverilta - hän oli silloin 20 vuotias ja minä 17. Muilta en ole kysellyt, koska asia on tullut ilmi ihan itsestään tai on ollut pääteltävissä - meillä siis lähipiirissä (lue isosisko, serkku, äitini, isoveli) ensimmäinen lapsi on ollut suunnittelematon. Itse toivoin, että meille olisi tullut "vahinko"; kamppailin pitkään sen kanssa, että haluanko äidiksi, ja tuo olisi antanut vastauksen minulle luonnollisesti - olisin ajatellut, että näin on tarkoituskin tapahtua, ja olisin pitänyt lapsen. No, eipä ole tullut vahinkoa - mutta ei ole näkynyt tulevan suunnitellustikaan... PS: Viimeinen lause ei ole katkeruutta odottavia kohtaan, vaan toteamus, fakta

Ööö, ei, näin ei olla varmasti menty aina täs maailmassa Ehkä tuo on sellainen ihanne mikä on syntynyt teollistumsien jälkeen, 1900-luvulla... Ja kaltaisiasi varmasti löytyy ja on löytynyt aina, enkä usko siinä ihmisten näkevän mitään pahaa Ja jos he eivät ymmärrä nyt, niin he ymmärtävät sitten joskus - näin on käynyt minullekin

Minulla tahtoo tilanne olla hiukan toisin päin - olen omista kaveripiireistäni niitä viimeisiä, jolla ei ole lapsia ja olen jäänyt ulkopuolelle. Itse muistan heitä, vaikka asun täällä 500-700 km päässä, ainakin sähköpostilla. Joskus soitan. Jos olen siellä päin, kyselen voidaanko tavata. Toisin päin tämä ei toimi. He eivät kuulemma ehdi edes soittamaan tai laittamaan sähköpostia, kun heillä on "ruuhkavuodet" menossa. Yksi onkin todennut, että pitäisi varmaan pitää yhteyttä ystäviin, että on sitten seuraa kun lapset lentää pesästä... Itse olen vähän kyllästynyt koko hommaan, joten olen jättänyt heihin yhteydenpidon vähemmälle. Tämä sama on ilmennyt myös avomieheni ystävissä - jos me emme yhteyttä pidä, sitä ei ole. Minulla 10. ystävästä on jäljellä 2 - ne parhaat. Noista kahdesta toisesta tulee äiti lokakuussa. Pelkään, että sekin ystävyyssuhde katkeaa siihen, vaikka hän on itse saanut tuta tuon saman, minkä minä yllä, ja on sanonut, että hän ei ikinä tee ystävilleen niin. Suren sitä jo nyt Uusiakaan ei ole tullut, kun lähes kaikki ikäseni ovat jo perheellisiä - ja, no, minä en kuulu siihen kastiin. Ikäähän minulla on jo kunnioitettavat 31

Miten perustelin tilanteen miehelleni... Mieheni oli sitä mieltä että minä kävisin opintoni loppuun. Myöskin oman asunnon puuttuminen on ollut hänelle este - ja etenkin se missä se on. Olemme aikeissa muuttaa jossain vaiheessa täältä pois, joten omaa (tai pankin kanssa yhteistä) ei vielä ole. Pelkäsi myös ettei meillä ole varaa elättää lasta. Haluaa olla myös ensin naimisissa ennen kun miettii moisia. Yksi syy oli vielä, kun minä sanoin, että minulla olisi tällä hetkellä aikaa lapselle, että kuinka voin ajatella noin, että minulla on juuri nyt aikaa, entä tulevaisuudessa? Lähdin sitten pikku hiljaa romuttamaan mieheni ajatuksia. Emme ole mieheni kanssa enää mitään supernuoria, vähän yli kolmekymppisiä molemmat, joten biologia ei kohta enää ole puolellamme. Jos nyt lykkäämme tätä lasten hankintaa siihen saakka kun minä olen valmistunut, joka on - toivottavasti - vuonna 2015 (minä silloin 35 ja mies 36), niin voi olla että raskautuminen on vielä vaikeampaa kuin nyt. Entäpä jos sen tärpin kanssa menee silloin vielä pari vuotta? Sitten mieheni heräsi että olemme jo aika vanhoja - lähempänä neljää- kuin kolmeakymmentä. Minä siihen, että, ahaa, alat tajuta mistä puhun... Hän ei siis halua olla kovin vanha, jos lapsia tulee, mutta ei jostain syystä osannut ajatella, että vuodet vierii vaikka ei haluaisi. Naimisiin menemme tuossa syksyllä, joten olemme varmasti naimisissa jos niitä kääröjä tulee Minulla opintoja ei ole nyt enää kuin pari vuotta jäljellä, mutta olen ajatellut pitää tässä pari välivuotta keskittyen taas työntekoon. Olen siis valmistunut jo yhteen ammattiin samalta alalta. Olen myös ollut opintojeni ohessa koko ajan töissä vakituisessa työsuhteessa. Mieheni on myös vakituisessa työsuhteessa. Meillä oli omakotitalo, mutta myimme sen. Sitä myöten jäi rahaa säästöön. On sitä myös ihan töissä käymällä kertynyt - olen ollut töissä neljä vuotta kokoaikaisesti ennen kun aloitin opinnot uudelleen. Mitä sitten vastasin tuohon konrinlta kuulostavaan lauseeseen "minulla on nyt aikaa lapselle"... Sanoin tarkoittavani sillä sitä että nyt on hyvä sauma miettiä sitä perhettä. Totta kai se lapsi on siinä aina, mutta eniten huomiota äidiltään vaatii varmasti olleessaan vauva ja tässä tilanteessa pystyisin sitä järjestämään. Kun olen siis ajatellut olla tuon kaksi vuotta kuitenkin poissa, niin sama se on olenko sen töissä vai lapsen kanssa kotona. Jos sitä ei kuitenkaan kuulu, niin sitten sitä varmaan lykätään siihen asti kun valmistun, ja jos ei kuulu uudellakaan kierroksella, niin onpahan ainakin yritetty. Ja vielä; olen huomanut taas viime aikoina, että en voi suunnitella elämäni kaikkia osa-alueita, joten joskus on hyvä että antaa elämän vain viedä, siitäkin huolimatta, että sillä hetkellä kaikki ei ole elämässä järjestyksessä "täydellisesti". Tällä pohjalla voin siis romuttaa ajatukseni tuosta kahdesta vuodesta koska vaan

Minullakaan ei varsinaista kapina-aikaa teini-iässä ole ollut. Eikä paljon muitaan kapinoita kyllä ennen sitä tai sen jälkeenkään. Join alkoa ensimmäsien kerran kun olin täysi-ikäinen, tupakaa maistoin siitä parin vuoden päästä. Kummastakaan ei ole jäänyt tapaa. "Ehkäisynä" juomiselle oli isäni, joka oli jonkinsortin juoppo, tupakka ei muuten vain maistunut ja kapinaa ei ollut kun inhosin riitoja/risti-riitoja: meillä keskusteltiin usein ääntä säästämättä. Nyt aikuisena, kolmikymppisenä, tempperamenttini on oikeastaan vasta päässyt valloilleen

^^^^ Inkivääri, olen kyllä huomannut ketjun ja käynyt sitä lukemassakin, mutta passaan vielä hetkeksi

En meidän kohdalla kyllä puhuisi kuumeilijoista ennemmin yrittäjistä Eli minä 31, mies 32 ja esikoinen yrityksessä.

Itse olen kanssa toivonut kaksosia. Viime aikoina jopa kolmosia. Miksi? Kaksi samankokoista päätä telmimässä on vain jotain söpöä. En osaa selittää, mutta ne vain vetoavat tunteisiini.

En kenellekään, enkä kerro.

Itse olen ollut aina varsinainen unelmoija ja pari suurta unelmaa on elämässäni käynytkin toteen. Unelmointi ja haaveilu antavatkin toivoa tulevaan, ne pitävät mielenkiinnon elämässä, varsinkin jos on sillä hetkellä vaikeampi hetki menossa, mutta nykyään yritän vähentää, koska ainainen haaveilukaan ei ole osoittaunut kovin hyväksi - elämä menee ohi, en elä elämääni, kun aina vain haaveilen, että sitten tulevaisuudessa... Yritän siis tällä hetkellä nauttia siitä päivästä ja siitä hetekstä, jota elän Sori, jos olen ilonpilaaja...

Kahdestaan kerrostalossa, 4h+k+ph . Neliöitä 80,5 m2.

Itsellä 5 kummilasta, joka tuntuu minulle jo paljolta. Välimatka (500 km) toki tekee osansa, mutta kolme kummilapsista on siskoni lapsia, joten yhteydenpito on "helpompaa" Kuulee siis tenavien kuulumisia siskoltani puhelimitse, ja toisaalta, koska on sisko, niin tulee myös nähtyä ja tavattua luonnostaan koko perhettä. Kaksi muuta on kaverin ja serkun lapsia, joihin ei tule valitettavasti pidettyä yhteyttä - tosin ei serkku tai tämä kaverikaan yhteyttä pidä minuun - samalla tavalla kuin aivan siihen omaan lähipiiriin. Itselläni pidän siis tärkeämpänä sitä länäoloa kuin tavaran syytämistä, vaikka se sellaiseksi on viime vuosina mennytkin

Totta, on kaksi täysin eri asiaa ymmärtää kuin kokea. Mutta tällä hetkellä minä en tuon lähemmäs tuota ymmärrystä enää omalla kokemuksella pääse. Mutta annetaan hiukan lisää infoa tuohon kertomaani juttuun. A) Tämä kaverini ei ole oikeasti kärsinyt koliikkilapsen kanssa valvomisesta, "vain" vatsavaivoja 2-2,5 kk syntymästä - tosin valvomista sekin edellytti, en väheksy sitä, mutta totaalisesta väsymyksestä, jota olet sinä bohemian joutunut ilmeisesti kokemaan, ei kuitenkaan varmaan vielä ole kyse. B ) Kaverini antaa oletaa paljon sellaista, joka ei sitten oikeasti olekaan niin ts. asiat on paljon huonommin kuin ne oikeasti on. Niin kuin muutamat jo ymmärsivät - jotkut valittaa vain valittamsien riemusta. Tämä ei sitten välttämättä tuo hirveän positiivista kuvaa lapsettomalle äitiydestä - varsinkaan sellaiselle, joka on epävarma asian suhteen. Ja en kiellä, ettenkö itsekin valita, mutta niin kuin todettiin, jos joku kysyy suoraan, niin minäkään en jaksa valehdella, kierrellä tai selitellä mitään muuta. Kerron niin kuin asiat on. C) Lapsi oli tuossa vaiheessa 1,5 vuotias. Alunperin kun luin tämän aloituksen mietin, että hassua, ajattelevatko lapselliset todella noin. Toisin sanoen tätä keskustelua käytiin minusta juuri "väärin" päin: lapselliset potevat "syyllisyyttä", että lapset eivät saisi näkyä, kun joku lapseton ei "tykkää". Itse olen kokenut asian tyystin toisin päin: lapselliset puhuvat lapsista, vaikka näkevät, etteivät lapsettomat välttämättä halua tai jaksa enää kuunnella asiasta. Tosin tiedän ihan kokemuksesta, että kun niitä lapsia on, niitä on myös mahdoton "piilottaa". "Varaudun" nykyään jo siihen - niin kuin täällä on jo todettu - että äideille ei varmaan mahdu elämään mitään muuta kuin se lapsi. Äitiys on ihmeellinen asia, ovat monet sanoneet. Useimmilla siis aika ja ajatukset on täysin siinä lapsessa, olkoon nyt vauva tai vähän isompikin. Sillä ei ole mitään merkitysä, se ei laannu. Ajatukseni keskustelun nurikurisuudesta johtuu ehkä juuri siitä niin kuin jo aikaisemminkin sanoin, että minun tuttavapiirissä - tai oikeastaan ikäisissäni - useimmat ovat äitejä kuin lapsettomia. Minä olen useimmiten se joka jää niistä keskuteluista ulkopuolelle. Niin kuin myös totesin, että minusta on todella huonoa syy suunnitella perhettä sen takia, että olisi ihmisten kanssa puhuttavaa.

Anteeksi, jos loukkasin, mutta ajattelin kertoa toisenlaisen tarinan. Mutta niistä yöunista. Unirytmi voi mennä piloille aivan yhtä pahasti ilman lastakin. Juttelin itse asiassa tästä aiheesta tuon kaverini kanssa, josta edellä kerroin, ja myönsi, että on eri asia menettää uni laspen takia kuin sen takia että pää vain heittää kuperkeikkaa. Nimimerkillä nukkunut viimeisen viiden kuukauden aikana niitä kolme tuntisia ihan tarpeeksi ja varmuuden vuoksi nekin kolmessa osassa. Että (valittettavasti) tiedän, jos tässä vaiheessa mitä se on... Mutta mitäpä tuosta, koska tuskin olisit/te sitä voinut tietää. En minäkään mikään meedio muiden suhteen ole Ja sitä paitti arviointivirheitä sattuu puolin jos toisin.

Kylläpä tää foorumi nyt kettuilee mule :/ On näköjään hiukan noi foorumi-taidot ruosteessa Mutta epistolaan. Piti siis jatkamani, kuinka erilailla me siskoni kanssa koimme kiusaamisen ja kuinka erilailla me elämme sen historian kanssa. Tästä aiheesta tuli nimittäin puhetta siskoni kanssa viime kesänä, kun hänen lapsiaan oli alettu syyttää kiusaajiksi. Siskoni suhtatuminen oli mielenkiintoista. Hän ei tietenkään kieltänyt, etteikö hänenkin lapsensa voisi olla kiusaaja - onnesta näin ei sitten kuitenkaan ollut - mutta mielenkiintoista oli kuitenkin se, kuinka hän vieritti pallon myös sille vastapuolelle, kiusatulle, koska kiusattu ilmeisesti provosoi tullakseen kiusatuksi, toisin sanoen ärsytti muita tahallaan. Itse olisin suhtautunut asiaan kovin erilailla, siskoni mielestä liian tunteellisesti. No, puhuttuani hetken menneistä, hänen mielestään minulla ei edelleenkään ole koskaan ollutkaan mitään todellista ongelmaa... Entäpä sitten äitini näiden vuosien jälkeen. Asia tuli puheeksi, kun minulla paloi hihat äitini itsesääliin: minä en tiedä kuinka vaikeaa hänellä on ollut, kun on jäänyt niin yksin, kuinka häntä on hyljeksitty ect. Korvensi, kun se mantra oli kuultu jo sata kertaa aikaisemminkin, ja tuntui, että äidin mielestä mulla ei ollut mitään samantyyppistäkään ongelmaa. Huusin sitten suoraan puhelimeen itkukurkussa, että tiedätkö sä miltä tuntuu olla kiusattu ja sun läheiset ei kuuntele sua, vaikka sä kerrotkin niille. Äiti oli hiljaa ja sanoi, että oli luullut, että kiusaaminen oli loppunut, kun enää sen kahden kerran jälkeen puhunut mitään. Mutta miksi olisin puhunut? Eihän minua oltu kuunneltu silloin aikaisemminkaan... Ei niin mukavia muistoja, mutta osa omaa historiaani - ja valitettavasti se määrittää osaltaan myös hyvin paljon sitä mitä olen tänä päivänä. Mitä sitten niille kiusaajilleni kuuluu? Niin kuin joku Tamsusta, bohemiasta tai kobitistakin totesi kiusaajajoukon olleen aika laaja, niin se oli minullakin. Kiusaajissani oli siis aivan kaikenlaisia - niitä tuli hyvistä perheistä ja huonoista perheistä. Nykyään osa on menestynyt ja osa on syrjäytynyt ja/tai alkoholisoitunut. Minusta mItään taetta kenestä tai millasiesta tulee kiusaaja, ei oikeastaan ole. Kirjo oli omalla kohdalla jo niin valtava ja se ulottui yläasteella jo ylemmille luokille, joten tätä populaa, joka inhosi tai ei paineen alla voinut näyttäytyä kanssani (hyljeksi olisi varmaan oikea sana), oli jo paljon.

^ Kun ei sitten anna edata entistä, niin kirjoitetaan uutta... Tuli siis hiukan kiire (TYÖPALAVERI ) edellistä viestiä kirjoittaessani, joka saattaa vaikuttaa hiukan karkealta. Sori. Tuli siis tälle palstalle ymmärtääkseni äitiyttä. Ymmärtääkseni, miksi minulla ei oikeastaan koskaan ole sellaista tunteen paloa tulla äidiksi. Mutta täällä pörrätessäni, olen huomannut, että voisin aivan hyvin tulla äidiksikin. Jokin on siis muuttunut, tuskin puhuisin kuitenkaan vielä varsinaisesta vauvakuumeesta Tätä on hiukan vaikea selittää Mutta itse aiheeseen. Ajatuskenani oli siis, että jos vain kyllästyy. On halua ymmärtää ja on iloinen ystäviensä onnesta, mutta jossain vaiheessa vain ymmärtää itse, ettei pääse sille tasolle. Tavallaan väsyy aiheeseen. Ja sen sitten näkee toinen naamasta ja olemuksesta... Tuskin koskaan tälle keskustelulle lapsettomat vs. lapselliset + ymmärrys tulee mitään suoranaista vastausta tai ratkaisua. Itse elän siinä vaiheessa, missä useampi tulee äidiksi kuin jää lapsettomaksi. Minusta olisi julmaa "hankkia" lapsia vain sen takia, että on jotain puhuttavaa tuttavien, kavereiden ja ystävien kanssa, tai ettei jäisi yksin.

Pohjustukseksi: itse en ole koskaan hirvesäti hinkunut äidiksi. Enkä tiedä haluanko vieläkään, mutta tiedän että olisin valmis äitiyteen. Mutta teemaan. Kyllä, olen sanonut kaverille, että itse olet lapsesi halunnut. Hänellä on yksi lapsi ja tilitti taas kerran minulle, että kuinka hän ei ole nukkunut hyvin viime yönä, kun lapsi herätti niin aikasin. Kaveri vastasi lauseeseeni, että tollaisille ihmisille pitäisi tulla sellaisia lapsia, joilla koliikki. No, olin ehkä ajattelematon ehkä en, mutta sitä samaa mantraa ei vain jaksanut enää kuunnella kuudetta kuukautta peräjälkeen. Hassua miten lapsettoman pitää ymmärtää millainen on olla lapsellinen, mutta lapsellinen ei osaa ymmärtää niitä, joilla ei ole tai halua lapsia, vaikka niiden pitäisi, kun ovat joskus olleet samassa tilanteessa. Siis kun ei ole vielä lapsia. Ja tuohon lauseeseen vielä. Itse olen sitä mieltä, että väitän tietäväni tasan mitä lapsen saaminen/äidiksi tuleminen tarkoittaa: läsnäoloa 24/7. Olen tullut tädiksi 14-vuotiaana ja totta kai kaveritkin ovat saaneet lapsia, joten lapset ja niiden kasvatus ja vastuu on tullut hyvin tutuksi tässä 16 vuoden aikana. Eli rajansa kaikella. Mä olen kuunnellut tuota vauvajuttua sen about 16 vuotta. Multa ei vaan irtoa enää empatiaa. Liika on liikaa. Olen pahoillani PS. Biletä en, vietän muuten vain rauhallista elämää.

Hei, olen uusi täällä ja en halunnut uutta ketjua tälle kysymykselle perustaa, niin kysyn nyt täällä, kun lähimmäksi tämä theardin alku osuu Kysysmys voi olla hiukan tyhmä. Yritin kovasti googlettaa aihetta, mutta vastausta mieltäni askarruttavaan asiaan ei tuntunut löytyvän ja tuntui, että täällä voisi löytyä asiatuntevaakin tietoa. Eli monella lapsettomuus tuntuu johtuvan siitä, että ei ovuloi. Voiko kuukautiset tulla normaalilla kiertovälillä (21-36 - muistaakseni), vaikka ei ovuloi, vai edellyttääkö/pitääkö se sisällään aina epäsäännöllistä kiertoa?