Humpuuki

Kuusi kiloa tuli tästä viimosesta ja muutama päivä synnytyksestä painoin 2kg vähemmän kuin ennen raskautta.

Ei tarvitse olla ensisynnyttäjä, että pääsee nauttimaan tästä ilosta. Meidän numero nelonen teki tuloaan kolme yötä. En nukkunut kuin ehkä 5h yhteensä tuhannessa pätkässä tuon kolmen vuorokauden aikana. Vähän oli TÖÖT olo. Lisäksi huonekaveriksi sain vauvan, joka huusi koko yön, että en nukkunut synnytyksen jälkeenkään. Kahden yön valvomisen jälkeen menin näytille ja oli 2cm auki + kaulaa jäljellä. Koittivat just saada mut lääkkeillä nukahtamaan, mutta tuntia unta kummempaa ei edes niillä saatu aikaiseksi. Kolmantena yönä sitten kivut koveni entisestään ja tyttö syntyi 11:36. Pitkittyneestä latenssivaiheesta puhuttiin sairaalassa.

Esikoisesta eivät suostuneet katsomaan. Kaksoset veikattiin oikein, eli tyttö ja poika rv22 kohdilla ultrassa. Kuopus veikattiin tytöksi sanoin "ei tänne kyllä mitään palluroitakaan näkyviin saa, enemmänkin häpyhuulilta näyttää" ja tyttö oli.

Esikoinen puoli-istuvassa. Ei annettu mahdollisuutta edes muuhun ja en kyllä tykännyt. Sektio välissä. Kuopus sitten kyljellään ja se oli tosi hyvä! Mies piti jalkaa ylhäällä ja työnsi vähän taaksepäin. Pidin käsillä miehen lantiosta ja hartiasta kiinni ja siitä otin voimaa ponnistaa.

Esikoisesta leikattiin ja lisäksi repesi vähän joka suuntaan. Välissä sektio. Kuopuksesta tuli kaksi kätilön sanoin "suht pientä" repeämää.

Avautumisvaiheessa puhkuin ja puhisin ja läähätin lähinnä. Välillä ihan puheäänellä sanoin et perkule kun sattuu. Ponnistamisesta en itse muistanut, mutta kysyin mieheltä niin se sanoi, että vaan ähisin "niinkuin kakkaa olisit vääntänyt". Esikoisestakaan en muista ponnistusvaiheesta kuin, että jossain vaiheessa kätilö sanoi, että lopeta se kiroilu ja keskitä nekin voimat ponnistamiseen.

Mekin kuulutaan tänne. Mieheni ei ole esikoisen biologinen isä. On ollut kuvioissa siitä saakka, kun esikoinen oli kaksi vuotta ja jokunen vuosi sitten takaperin adoptoi hänet perheensisäisesti. Sitä yhtä en suostu millään isään liittyvällä nimikkeellä kutsua, joten on siittäjä. Ei ole meidän elämässä ollut mukana mitenkään vauva-ajan jälkeen ja silloinkin todella vaihtelevasti. Viimeksi tavannut pojan sen ollessa noin 1,5v. Ensin hain yksinhuoltajuuden ja myöhemmin tosiaan siittäjä oli halukas luopumaan huoltajuudesta kokonaan heti kysyttäessä. Eihän tarvitse maksaa elareita "turhaan". Oikein hyvä näin! Mies on pojan isä kaikissa merkityksissä, paitsi biologisesti. Lisäksi meillä on 2007 syntyneet kaksoset ja tämä tuleva.

Kriisivaihe elämässä on aika hyvä mittari siihen, että näkee kuka oikeasti valmis tukemaan. Mä olin aivan rikki ja moni tiesi sen, mutta vain kaksi ihmistä oikeasti tuli apuun ja nosti mut sieltä suosta. Olisin kaivannut enemmän tukea oikeassa elämässä. Ei nyt mitään, että pakko tulla auttaa lasten kanssa tai siivoamaan, mutta seuraa. En tiedä mitä olisi käynyt ilman niitä kahta jotka tarttui käteen, kun sitä hukkuvana ojensin sieltä mustasta mihin olin hukkumassa. Olisinko edes näin selväpäinen tänään... En tiedä.

Mun äiti on todella kova arvostelemaan ja neuvomaan. Jos asiat ei mene kuten hän haluaa, niin alkaa mököttämään ja pitämään mykkäkoulua. Oli esim viime viikon vastaamatta mun yhteydenottoihin aivan typerän asian takia ja sitten viikon päästä tekstas vaan, että häntä ahdistaa. En sitten tässä viimesilläni jaksanut lähteä avautumaan miten ottaa sen käytön päähän, kun ei siitä ole apua. Ei se tajua. Alottaa vain uusiksi mykkäkoulunsa ja valittaa äidilleen miten mä olen niin ilkeä. Joo! Oikeasti!! Soitin sitten kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan ja nyt tää pari päivää pidetty yhteyttä normaaliin tapaan. Sekin ahdistaa, kun joka päivä pidettävä yhteyttä sen mielestä. Oman äitinsäkkin kanssa puhuu päivittäin tunnin-kaks ja pyrkii kai samaan mun kanssa. Joku sen pakkomielee hyvän suhteen mittana lätistä turhan päivästä puhelimessa päivittäin.

Esikoiselle pyysin kummeiksi vain ystäviä. Neljä kummia on pojalla, mutta kaikki 10v aikana kadonneet elämästä syistä jos toisistakin. Tuplilla on molemmilla kaksi omaa kummia + yksi yhteinen. Kolme näistä viidestä on miehen sisaruksia ja yksi mun hyvä ystävä ja yksi miehen hyvä ystävä (kaaso&bestman häissäkin). Hyviä valintoja kaikki, koska uskon pysyvän elämässämme mukana jossain määrin ainakin kaikki. Tulevalle tulee näillä näkymin kummeiksi vain veljeni ja hänen vaimonsa. Ei ole oikein ketään niin läheisiä ystäviä jäljellä, että voisin yhtään luottaa pysyvän mukana elämässämme ja harmittaa vieläkin se, että esikoisella ei ole yhtään noista neljästä jäljellä. Itselläni on neljä kummia joista ainoastaan setäni on pysynyt kaikki vuodet elämässä. Muut vanhempieni silloisia ystäviä ja välit katkenneet/kylmenneet jo lapsuudessani. Suosittelen siis niitä lähisukulaisia minäkin. Esikoiselle lisättiin tuo veljeni kummiksi tuplien ristiäisissä. Oli siis silloin aikoinaan liian nuori kummiksi.

Tosi paljon varmasti perheestä kiinni, mutta pääasiassa en suosittelisi. Mun isovanhemmat ovat aina olleet mulle kuin toiset vanhemmat. Todella läheisiä ja koko elämän viettänyt siellä tosi paljon aikaa. Heidän taloyhtiöstään vapautui sitten ihana asunto ja vaari kertoi, että saisi sen suhteilla tosi edullisesti mulle vuokrattua. Suostuin toki ja kuulosti hyvältä idealta juuri lapsenhoidonkin kannalta. Siitä alkoi vuoden helvetti. Kaikkia tekemisiä kytättiin, postit avattiin, roskikset tutkittiin, tultiin omilla avaimilla tuosta noin vain sisään, kurkittiin ikkunanraoista... Vuoden tosiaan jaksoin ja muutin pois, vaikka kämppä oli ihana ja halpa. Välit isovanhempiin ei koskaan palanneet entiselleen. Heidän mielestään heillä oli oikeus tehdä noita juttuja ja siis minunhan parasta he vain meinasivat jne. Oma äitini on samanlainen kyttääjä, joten koskaan en voisi häntäkään lähellä asua. Appivanhemmat tarjosi meille ilmaista tonttia omansa vierestä. Houkuttelihan se jonkin aikaa, mutta ei siitä olisi tullut mitään. Ei ne noin pahoja olisi kuin omat vanhempani, mutta ovelle kyllä varmasti tultaisiin ihan milloin huvittaa ja kaikki tekemiset raportoitaisiin kaikille.

En tarkoita peloitella, mutta kannattaa seurata oloa. Mulla tuo huima painon nousu ja turvotus tarkoitti raskausmyrkytystä. Et kuulostelee ettei tule muita oireita. Ainoastaan hätäsektiossa nukutetaan. Ei ne meitä lihavia muutenkaan mielellään nukuta, kun riskit niin paljon isompia silloin.

Kappas! Meillä myös samanikäiset nuo edelliset lapset. Mun kaksoset syntyneet 06/07. 4.6 tarkalleen. Et ole tuonne joulukuisten kuukausiketjuun eksynyt?

Mulla on pystyssä vaikka oli suunniteltu sektio. Läskeillä se kirurgi sen perusteli.

Ai hitsi! Raskausdementia vaivaa Onnel vaan Vilkasin sen nopsaa joskus ja meinasin et paremmalla ajalla luen kunnolla ja vastaan... Sen arvaa unohdinko! Hyvä kun sanoit. Täällä voidaan muuten hyvin, mutta tuo häpyliitos kyllä niin kipee kuin vain voi olla! Pipari aivan murusina illalla. Huokaus. Vauva voi erittäin potkivaisesti ja nyt alkaa koko perheellä tulla se malttamattomuus, että kunpa aika kuluisi nopeammin. Ihana kun mieskin odottaa niin kovasti jo vauvaa. Sokerit edelleen tosi hyvät, mutta kai mun pitää niitä yhä mittailla. Tosin en oo nyt joka viikko mitannut vaan joka toinen. Ne on niin hyvät, että päätin itse riittävän harvempi seurailu. Jos mulle voitaisiin se rasitus tehdä, niin eihän sitäkään enään tehtäisi, joten tuntuu tyhmältä mittailla.