Pecosa

Spontaani keskenmeno raskausviikon 8 alussa, kohtu tyhjeni supistellen ja hyvin neljässä päivässä. Tiputteluvuotoa neljä päivää siihen päälle.

Avomiehen työsuhdeasunnossa. Aika luksusta on, sillä vieressä on vain toinen asunto, johon vast'ikään muutti joku. Hyvin korkeat huoneet, eteiskäytävä, iso kylppäri, vaatehuone, tilava olohuone, makuuhuone ja keittiö erikseen. Pidän tästä asunnosta hyvin paljon ja toivon, että saataisiin joku vastaava tietysti sitten, kun vauva suvaitsee tulla. Hetki kyllä pärjätään tässäkin. Piti lisätä, että noin kuusikymmentä neliötä taitaa tässä meillä olla.

Leeni, meillä on myös ollut samaa, että silloin kun keskenmeno oli "todella päällä" ja kovat supistukset alkoivat, mies oli eniten huolissaan siitä, että minä olen terve ja kunnossa. Ehkäpä miehillä sitten on tällainen hiukan järkevämpi ja laajempi näkökulma menetykseen. On hienoa, että he pitävät huolta naisistaan Ja juuri noinhan se taitaa mennä, että vuoroin tuetaan kumpikin toisiaan.

Meillä aika samallalailla on mies reagoinut kuin monella muullakin. Pettynyt ja surullinen ollut, mutta ei kokenut tarvetta puhua siitä sen enempää. On keskittynyt tukemaan minua. Ja on sataprosenttisen varma, että vielä se vauva meillekin tulee, se ei vaan nyt ollut tämä vauva. Oli kyllä tarkalleen selvillä missä vaiheessa raskaus on ja huolestuu myös nytkin, vaikken vielä edes ole uudelleen raskaana, jos viivyn vessassa tai toisessa huoneessa liian pitkään. Pelkää, että suren yksin. Jaksaa lohduttaa aina. Olemme myös heittäneet aika rankkaa mustaa huumoria asiasta. Esim. että "ajattele, miten kalliiksi tulisi farkut, jos olisimme saaneet kolmijalkaisen lapsen." jne. Tämä on meidän tapamme selviytyä. Välillä tietysti puhutaan vakavastikin. Puhutaan samat asiat aina uudelleen, koska se auttaa. Että jos vauvaa ei tule, mennään hoitoihin. Jos ei vieläkään, adoptoidaan. Mutta sen huomasin nyt miehestä, että kun menetimme esikoisen, niin hän ehdottomasti haluaa, että rakastelemme joka päivä, että on varmasti minulla "maha täynnä". Muutoinkin meillä on vilkas seksielämä, joten ei tähän kovasti mitään muutoksia ole täytynyt tehdä, mutta se ajatus siitä, että rakastelulla on nyt se toinenkin funktio, saada vauva alulle, on tuonut siihen oman vivahteensa. Ja koska emme ehtineet varhaisultraan ennen keskenmenoa, vauva ei ollut miehelle niin todellinen. Enkä antanut hänen nähdä sikiötäkään, kun se tuli ulos. Parempi näin. Ja kyllä mies on suojeleva minua kohtaan, tarkkailee mielialoja jne. Paras mies Hienoa lukea, miten teillä muillakin mies on ollut tukena ja että vauvaprojekti on todellakin molempien yhteinen.

Ihana lukea, että niin moni on raskautunut uudelleen keskenmenon jälkeen, ja vielä ihan kohtuullisen suotuisassa aikataulussa! Toivotaan, ettei täälläkään tarvitsisi odottaa muutamaa kiertoa kauempaa, vaan että kesällä olisi jo pieni matkalla meidän syliimme. Toivon kaikkea parasta teille, joilla on tärpännyt!

Voimia Mirdja! Tosiaan, aika samantyyppisesti käynyt meille molemmille. Yhden helpottavan jutun taisin lukea jostain nettipalstalta juuri keskenmenon jälkeen. En enää muista missä se oli ja mitä siinä luki tarkalleen, mutta sanoma oli se, että tämä on pelin henki. Siis, jos haluaa lapsen, on oltava valmis kohtaamaan lapsen menettäminen. Että ei ole kyse mistään muusta kuin siitä, että luonto hoitaa nämä asiat ja se on "pelin henki". Mieheni sanoi, että se kuulostaa raa'alta noin sanottuna, mutta minua se helpotti. Se tieto siitä, että tämä kuuluu asiaan joskus, ei aina, mutta joskus. Eikä ole merkki siitä, että kaikki olisi toivotonta meidän kohdallamme. Ja jotekin ihan hassua, kun Neuvolassa ei koskaan, missään vaiheessa edes väläytelty sitä mahdollisuutta, että vuoto voi olla merkki keskenmenosta. Olin vihainen siitä, että minulle ei kerrottu faktoja vaan sain lukea niitä myöhemmin muualta. Raskaudesta ei oltu kerrottu kuin molempien vanhemmille, paitsi että mies ei voinut olla kertomatta parhaille ystävilleen ja työkavereilleen kun oli niin innoissaan Mutta hän sai sitten kertoa huonotkin uutiset. Samoin minua on lohduttanut seuraava lause: " Naiset jotka saavat keskenmenoja, saavat myös lapsia". Eli kaikki mahdollisuudet siihen, että lapsi on vielä sylissä on olemassa. Muutamissa kommenteissa, en muista oliko tämä ketju, mutta kuitenkin tästä keskenmenosta koskien, niin ihmiset ovat kirjoittaneet, etteivät ole saaneet tukea menetyksessä edes läheisimmiltä kuten omilta vanhemmilta tai ystäviltä. Itse jouduin kertomaan muutamalle ystävälle, kun meni kesken. Sillä jouduin perumaa menoja. Oli kamalaa, kun olin kuvitellut, miten ihana on kertoa ekan ultran jälkeen, siellä 12 rv:lla. Hassua on se, että vaikka sain myötätuntoa, kukaan ei ole tämän jälkeen ottanut asiaa puheeksi. Ehkä se on vaikeaa muillekin, kohdata tätä surua, jossa ei ole mitään hyvää eikä järkeä. Leeni, minulla on samanlainen olo sen suhteen, että aina tulee muistutuksia. Uskon, että vasta kun seuraava vauva on sisällä, niin alkaa se ahdistus helpottamaan. Toivottavasti tietysti vielä aiemminkin. Otan osaa Tuulitukko84, en voi edes kuvitella miltä tuntuu kokea kaksi keskenmenoa peräjälkeen En tiedä onko täällä palstalla jo kirjoiteltu siitä, miten puolisot ovat ottaneet tämän menetyksen? Meillä kävi niin, että mies tuntee välillä suurta avuttomuutta, sanoo ettei tiedä mitä tekisi, jotta minulla olisi parempi olo. Olen teroittanut hänelle, että riittää kun on lähellä, pitää toivoa yllä ja on positiivinen. Se auttaa. Meille onkin muodostunut aikalailla rituaali tästä. Hän huomaa heti, jos minulla on paha olo vauvasta ja keskustelu menee useimmiten samalla tavalla. Mies: Kulta, mikä on? Minä: Mulla on ikävä vauvaa. *itkuun purskahtaminen* Mies tulee halaamaan ja kysyy: Voi ei, onko? Minä: On. (johon lisään selityksiä sen hetkisestä fiiliksestä mikä on päälimmäisenä esim. leffa jonka näimme jossa oli onnellinen perhe jne. tai se, että haluan vauvan takaisin" Mies: Rakas, me saadaan vielä uusi vauva, terve vauva. Älä huoli. Okei? Minä: Okei. Ja sitten siinä kun ollaan hetki haliteltu ja pussailtu ja itku on loppunut, mies saattaa vielä sanoa, että harjoitellaanko heti tai että muistathan kun sovittiin, että pidän sinut täynnä koko ajan (ja taputtaa mahaani) Myös kaupungilla mies havaitsee hienovaraisimmatkin muutokset minun olossani, esim. kaupassa jos tulee vauvamaha vastaan. Hän kääntää kädellä leukani kasvojaan kohti ja sanoo hellästi, että älä kulta itke, jooko, meille tulee vielä vauva. Eli jos jotain positiivista voisi tästä repiä, niin keskenmenon käsittely on ainakin osoittanut minulle paljon hyvä puolia miehestäni, ja tiedän varmuudella, että hänestä tulee maailman paras isä

Aika monella on kierto asettunut hienosti paikoilleen km:n jälkeen. Itselläni on sen verran outo tilanne, että kuukautiset jäivät aina pois jos käytin mitä tahansa hormonaalista ehkäisyä, oli sitten matala tai korkea hormonaalinen. Kierrot vaihtelivat 20-40 päivän paikkeilla, useimmiten kyllä se pitkä 30 päivän kierto. Toivon kovasti, että km:n jälkeiset kuukautiset alkaisivat jo. Itse Km-vuodosta on nyt kulunut 33 päivää, joten olisi aikakin. Oireiden perusteella veikkaan, että tämän viikon sunnuntaihin mennessä alkaa kyllä vuoto. Uskon, että oma kiertoni lähti käyntiin vasta viimeisten vuotojen jälkeen, tai siltä ainakin myöhästynyt ovis ja muu antaa viitteitä. ONko teillä muilla tullut ekassa kierrossa ja kuukautisissa km:n jälkeen sellainen surullinen olo, että ei sen näin pitänyt mennä? Että nyt ei pitäisi olla kuukautisia vaan vauva mahassa. Minusta tuntuu pahalta jokainen tällainen etappi, ja vaikka mietin sitä ennalta ja psyykkaan itseäni, niin ei se toimi. Tiedän, että alan lohduttomasti itkeä saman tien kun kuukautiset taas alkavat. Verinen vuoto muutoinkin muistuttaa vain km:stä ja siitä, että vauvaa ei tule. Miten päästäkin takaisin siihen positiiviseen fiilikseen, että kyllä se vauva tulee? Lisään vain, että eilen alkoivat kuukautiset odotetusti. Laskin niin, että ensimmäinen kierron päivä edellisessä kierrossa alkoi vasta, kun raskaushormoni oli nollilla veressä. Tämä pitkin sitten päivälleen paikkansa oviksen ja nyt alkaneiden kuukautisten suhteen. Muutoinhan keskenmenosta on jo viikko yli kuukauden. Todella kivuliaat ovat olleet nämä kuukautiset, niin kuin varoittelivatkin kättäriltä. Helpottaa tietää, että oma kroppa ei valehtele raskausoireita/niitä ei itse ala kuvittelemaan, sillä "menkkaoireet" on tosi selvät jo oviksesta lähtien, kun taas plussakierrossa oli niitä raskausoireita ja ne erosivat kyllä menkkoireiluista valkovuotoineen sun muineen. Yk3 lähtisi siis käyntiin.

Samanlainen mies löytyy täältäkin, kuin esimerkiksi perhostytöltä! Järkevä, rauhallinen ja ihana. Yhtä innoissaan esikoisen yrityksestä kuin minä, mutta järkevämmällä tavalla. Uskoo, että vauva kyllä tulee, kun on sen aika. Tjottailuilla mennään eteenpäin, mutta minä kyllä tiedän tasan tarkkaan ilman tikutteluja ja muita, missä vaiheessa kiertoa ollaan menossa.

Ikävää, että meitä keskenmenon kokeneita on niin paljon. Samalla on kuitenkin helpottavaa huomata, että monilla tähän ketjuun kirjoittaneilla on keskenmenon jälkeen käynyt niin, että uusi vauva on jo sylissä. Meillä tärppäsi heti ekasta yrityskierrosta ja olimme onnesta soikeina. Varhaisultraan oli tarkoitus mennä, mutta tuo ultra vaihtuikin sitten keskenmenon seurantaultraksi. Pudotus oli todella kova, niin kuin moni täällä onkin kirjoittanut. Päätimme heti plussan testiin ilmestyttyä, että emme elä pelossa, vaan positiivisin mielin. Että surraan vasta sitten, kun on aihetta siihen. Joulukuun yhdeksäspäivä alkoi ruskea tuhru. Pelästyin kamalasti, ja kun tuhrua jatkui kolmatta päivää, olin jo tosi huolestunut. Että kun eihän sieltä sentään verta tule, eikä kipuja ollut sanoivat neuvolasta. Jotenkin olin kuitenkin aika varma, että ei hyvin käy. No sitten alkoi vuotaa hyytymiä ja verta. Neljäntenä päivänä alkoi 4 tuntia kestäneet supistukset. Tiesin jo silloin. Kipu oli tosi kova. Sitten ne loppuivat, tuntiin ei vuotanut mitään. Tuon tunnin jälkeen pikkuinen tuli kokonaisena ulos. Kamalinta mitä olen koskaan joutunut kokemaan ja näkemään. En antanut miehen nähdä pientä, vaan huuhdoin alas pöntöstä kun olin sanonut pienelle hyvästit. Onneksemme kohtu tyhjentyi siis itsestään. Neljä päivää tuosta, oli pieni tuhruttelukin loppunut. Muistan silloin viikonloppuna (tuli ulos sunnuntaina), että itkin kuin hullu. Siis 24 h /kolme vuorokautta. Tiesin, että pikkuinen oli kuollut ja jossain vaiheessa huusin vain sitä, että haluan sen jo ulos, koska tiedän että se on kuollut! Keskenmeno tapahtui siis kahdeksannella raskausviikolla. Oireet hiipuivat silloin, kun tuhruvuoto alkoi. Muutoin alkuraskauden oireista päättelin jo ennen plussaa, että pikkuinen on kyydissä. Nyt odottelen ensimmäisiä kuukautisia km:n jälkeen ja tiedän, että en ole raskaana. Tämän viikon sunnuntaina luulisi alkavan. Kovin on pitkä kierto. Oviksen uskon bonganneeni, tuli limoja miltei viikon verran ja mies juuri silloin matkoilla pois kotoa. Tuli sitten sitäkin itkettyä. Surulliselta tuntuu. Haluaisin vauvan takaisin, minulla on sitä kova ikävä. Haluaisin, että vauva olisi ollut terve, ettei sen olisi tarvinnut mennä pois. Olisin myös halunnut säilyttää sen ihanan toiveikkaan tunteen, että kaikki menee kyllä hyvin. Nyt en usko, että sellainen tunne on seuraavassa raskaudessa, jos sellainen joskus tulee. Juuri tämän keskenmenon vuoksi. No, ei keskenmenon olekaan tarkoitus olla mitään positiivista. Mies on ollut aivan ihana. Ja on todella parempi niin, että jompikumpi meistä säilytti mielenterveytensä tämän kaiken keskellä. Hänelle raskaus ei ollut niin konkreettinen vielä kuin minulle, joka kannoin pientä mukana joka paikkaan minne menin ja tunsin koko ajan olevani raskaana. Kovasti toivotaan pientä vielä tälle vuodelle, mutta epätodennäköiseltä vaikuttaa. En haluaisi vaipua synkkyyteen, mutta pahalta tuntuu juuri se, että oli jo kuvitellut joulun vauvan kanssa, että se on mahassa mukana. No ei ollut. Ja että helmikuussa kun lähdemme matkalle, on vauva mahassa mukana. No ei ole. Kaikki nuo asiat, jotka ovat vasta edessä päin tulevat lyömään suoraan vasten kasvoja. Varmasti myös se, kun kuukautiset alkavat tällä viikolla. Positiivista on ainakin se, että kroppa tuntuu toimivan. Enää en itke kuin satunnaisesti tätä asiaa. Mutta kyllä se kirpaisee nähdä vauvamahoja kaupungilla, ei niinkään vauvojen näkeminen, mutta ne mahat. Nyt alkaa olla kuukausi keskenmenosta, ja toivon että oloni päivä päivältä paranee. Voimia kaikille meille!