iinnn

Aktiivijäsen
  • Content count

    2529
  • Joined

  • Last visited

About iinnn

  • Rank
    Addikti

Recent Profile Visitors

1738 profile views
  1. Hahaa, esikoisenkin kanssa kyllä mentiin enimmäkseen perhepedillä 1,5-vuotiaaksi, jolloin alkoi nukahtaa omaan sänkyyn, mutta tuli öisin viereen lähes 4-vuotiaaksi saakka Kuopuksen kanssa perhepeteiltiin myös reilu 1,5 vuotta, jolloin samalla kaavalla omaan sänkyyn alkuyöksi, mutta tulee viereen yöllä
  2. Sama tilanne edelleen, aika kurja on foorumia käyttää. Onko tietoa päivityksestä?
  3. Ennen lasten saamista ja esikoisenkin jälkeen ajateltiin, että 3-4 lasta voisi olla hyvä. Nyt toisen lapsen jälkeen on kuitenkin sellainen olo, että nämä varmaan riittää Toki en sano mitään varmaksi, ollaan vielä nuoria ja mieli on avoinna vielä kolmannellekin, ehkä joskus muutaman vuoden päästä.
  4. Rivitalokolmio 79m2. Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Hyvin mahdutaan ja tämä asunto ostettiinkin vasta vuosi sitten Joka tapauksessa kuitenkin muutetaan pian, katsotaan mikä sitten on tilanne. Jossain vaiheessa haaveissa vähän isompi asunto tai oma talo.
  5. Ah, hauskaa, oon joskus vuosia sitten lukenut tätä keskustelua! Silloin mietin, että ollaan oltu liian vähän aikaa yhdessä ja edelleen nuoria, enkä voi sen takia osallistua keskusteluun Me tavattiin vähän mun 16-vuotissynttäreiden jälkeen ja siitä se vähitellen muuttui seurusteluksi. 17-vuotiaina mentiin kihloihin ja 18-vuotiaina naimisiin. Nyt ollaan oltu reilu 9 vuotta yhdessä. Jonkin verran kuultiin aluksi (kihlauksen ja naimisiinmenon yhteydessä) ihmettelyjä, mutta yllättävän vähän - meillä on sellaisia ihmisiä lähipiirissä, jotka osaa olla hiljaa, vaikka olisivatkin eri mieltä. Toki moni kommentoi, että onpa teillä kiire. Koettiin kuitenkin, että mitäpä sitä viivyttelemään, kun kerran hyvältä ja oikealta tuntuu. Ja näin ajattelen edelleen, en mä tiedä että onko nämä vuodet mitenkään muuttaneet mua varmemmaksi tuosta miehestä. Niin varma olin jo silloin kun kosintaan myöntävästi vastasin. Yksi isompi luottamuskriisi meillä on ollut, jota edelleen tietysti vähän paikkaillaan kun kerran luottamuksesta on kyse. Ollaan kuitenkin tosi onnellisia ja viihdytään edelleen toistemme seurassa ihan niin kuin alkuaikoina. Toki kumpikaan ei oo koskaan ehtinyt sitä itsenäistä elämää kokeilemaan, mutta mitäpä tuo haittaa. Molemmilla on lupa ottaa myös omaa aikaa ja nähdä omia kavereitaan, mutta enemmän me vaan halutaan olla kotona ja viettää aikaa toistemme kanssa Ollaan sellaisia kotihiiriä, ja lisäksi meidän kaveritkin on melko lailla yhteisiä ja tavataan sitten yhdessä kaveriperheitä jne. Ja etenkin nyt ruuhkavuosien myötä koetaan, että tämä kaikki lasten, mun opiskelujen ja miehen töiden yhteensovittaminen vaan ottaa sitä aikaa ja nyt panostetaan siihen. Tai ainakin mies on saanut mut vilpittömästi uskomaan, että niin hänkin ajattelee, toivottavasti ei muhittele erilaisia ajatuksia päässään. Onhan se varmaan onneakin vaatinut, että ollaan kasvettu yhteen ja hitsauduttu entistä tiiviimmäksi pariksi vuosien mittaan. Oli myös hyvä, että ehdittiin olla reilu viisi vuotta yhdessä ennen esikoisen syntymää. Siihen mennessä ne toisen toimintatavat oli tullut niin tutuiksi, että vauva-arki lähti soljumaan melko vaivatta. Ja samoin oltiin ehditty tehdä kahdestaan paljon, joten oli helppo ajatella, että nyt selviää muutaman vuoden vähän tiukemmissa merkeissä ja vähemmällä kahdenkeskisellä ajalla Nyt onkin ollut ihanaa huomata, että kun lapset kasvaa ja elämä helpottaa, niin tuntuu kuin olisi taas vastarakastunut Kyllä mä koen, että miehen löytäminen niin nuorena on ollut kuin lottovoitto. Monesti kavereiden juttuja kuunnellessa tulee se olo, että paljolta on säästynyt, kun ei ole tarvinnut rikkoa itseään aikaisemmissa suhteissa. Meidän suhteessa kaikki on niin vaivatonta, voin olla täysin oma itseni ja voin luottaa siihen, että mies ei helpolla mun viereltä mihinkään lähde. Se on mun tuki ja turva. Plussana tietysti se, minkä joku mainitsikin, että paljon on ehtinyt unelmia toteutumaan jo tässä iässä. Oon 25 ja meillä on 7 aviovuotta takana, kaksi ihanaa lasta, oma koti ja pian saan maisterin tutkinnon ulos ja valmistun unelma-ammattiini.
  6. Esikoisen kohdalla ei ollut, hän oli helppo vauva. Kuopuksen kohdalla joo, oli itkuinen ja löytyi allergioita ja muita, muutenkin vaativamman luonteinen. Esikoisen kohdalla vaikein vuosi oli kolmas vuosi, kun oli tahtojen taistelut uhmaiän myötä ja samalla kuopuksen rankka vauvavuosi. Jälkikäteen kyllä miettii, että mistä sitä repi voimat siihen että sai sen ajanjakson rämmittyä läpi, mutta onneksi se on nyt ohi ja kuopuskin on nykyään ihanan leppoinen tyyppi Allergioistakin selvittiin tyypilliseen tapaan, eli vauvana puhjenneet hävisivät myöhemmin.
  7. Onnea tiitiainen!
  8. Muoks, ostettiinkin jo istuin
  9. Meillä ikäeroa on 2v 2kk. Mun mielestä olisi voinut olla vähän enemmänkin, mutta nyt toinen tärppäsi nopeammin kuin ensimmäinen. Hyvä tämäkin on kyllä ollut, meillä esikoinen oli jo kuiva, puhui ajatuksensa ja oli muutenkin kypsä ikäisekseen siinä vaiheessa kun vauva syntyi. Vähän uhmaa oli päällekkäin sen pikkuvauva-ajan kanssa js toki se varmaan jatkuu vielä hetken, mutta tosi helpolla on päästy. Meille siis hyvä kompromissiratkaisu. Ikäero on sen verran iso, että esikoinen osaa jo tehdä asioita itse ja auttaa vauvanhoidossa vähäsen, mutta sen verran pieni, että pojille varmasti tulee yhteiset kivat jutut vielä. Se näkyy nyt jo, kun isoveli on 2v 8kk ja pikkuveli 6kk.
  10. OYS

    Joo, mulla kans esikoinen syntyi joulukuussa -13 ja kuopus nyt helmikuussa -16. Suhtautumistapa oli tosiaan muuttunut. Vauvaa ei pesty, ihokontaktiin kannustettiin ja tuttia ei kysymättä annettu. Meillä tosin sitten annettiin, kun piti saada tutkimuksia tehtyä. Mutta siitä tosiaan kysyttiin ja ei ois annettu, jos ei olisi sitä haluttu. Itse synnytyksestä ei oo oikeastaan pahaa sanottavaa. Vähän nyrpeä oli synnytysvastaanoton ihminen kun mentiin toista kertaa ja tilanne ei ollut edennyt, mutta haluttiin jäädä (onneksi jäätiin, vauva oli sylissä reilun kolmen tunnin päästä siitä). Ja ei muutenkaan ollut mikään ystävällisin ihminen. Mutta näitä nyt tietysti aina välillä tulee vastaan. Kuitenkin jo vastaanotossa käytiin esitietolomaketta läpi. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja opiskelija, ponnistusvaihe sattui olemaan just vuoron vaihtuessa, joten siinä vaiheessa oli sitten kaksi kätilöä ja kaksi opiskelijaa Mulla oli tavoitteena mahdollisimman luomusynnytys ja se kyllä huomioitiin tosi hyvin. Pääsin ammeeseen ja siellä kuunneltiin jossain vaiheessa sydänääniäkin, ettei mun tarvinnut nousta pois. Kaikesta kysyttiin, että oisko ok jos tehtäis näin. Ainut, mikä jäi kaihertamaan, oli se etten päässyt jakkaralle ponnistamaan ja että jälkeisvaiheessa laitettiin oksitosiinipiikki. Molemmat tosin johtui ihan siitä, etten älynnyt ajoissa sanoa ja ponnistaminenkin alkoi niin äkkiä, etten ehtinyt siirtymään. Joka tapauksessa tosi hyvät muistot jäi synnytyksestä ja ihmisistä siellä. Tähän kyllä varmasti vaikuttaa myös kiiretilanne, esikoista synnyttäessä synnäri oli täynnä ja hyvä kun mulle edes löytyi vapaa kätilö, nyt oli tosi rauhallista. Osastollakin kaikki hoitajat oli mukavia. Apua olisi saanut tarvitessaan, mutta itse tykkäsin olla enemmän rauhassa ja sainkin olla rauhassa. Toiveena oli päästä mahdollisimman pian kotiin. Poika syntyi keskiviikkoiltana vähän ennen kymmentä ja kotiin päästiin perjantaina iltapäivällä. Aamupäivällä oltais päästy jos ei olisi tarvinnut tehdä vauvalle vielä lisätutkimuksia. Vierihoitopolilla piti käydä sitten vielä sunnuntaina.
  11. ^ Niinpä, teidän lapsilla on kyllä tosi ihanat nimet!
  12. Vilautanpa meidänkin poikien nimiä nyt kun kuopuskin on kastettu...
  13. Ekan kanssa neljän vuorokauden päästä, koska bilirubiiniarvot oli hiukan koholla ja niitä piti seurata. Toisen kanssa päästiin reilu 1,5 vuorokauden jälkeen.
  14. Koibiton, JuuLian, miumiumin ja shainalan lasten nimet nähty