iinnn

Aktiivijäsen
  • Content count

    2576
  • Joined

  • Last visited

Everything posted by iinnn

  1. Oon kyllä myös toisaalta sitä mieltä, että kaikesta selviää! En missään nimessä halua liikaa pelotella. Ja monilla tutuilla on mennyt niin päin, että toinen lapsi on ollut helppo, ja silloinhan tilanne on ihan eri. Joka tapauksessa se on yleensä vaan se eka vuosi, tai ekat pari vuotta, lyhyt aikahan se loppujen lopuksi on Ja sitten tosiaan tässä vaiheessa on hirmu kiva, että lapsista on toisilleen seuraa ja yhteisiä leikkejä alkaa olla. Ja että ne "vajailla aivoilla" menneet ajat meni siinä heti peräkkäin ja nyt voi keskittyä eri tavalla esimerkiksi työelämään.
  2. Meillä on lapsilla ikäeroa 2v 2kk ja se alku oli kyllä tosi rankka. Se riittämättömyyden tunne oli mulla ekan vuoden aikana aivan hirvittävä, kun oli niin paljon niitä tilanteita, että piti valita kumman antaa huutaa. Eli ei riittänyt käsiä ja aikaa molemmille samaan aikaan. Toki siihen vaikutti paljon se, että kuopus oli aika itkuinen vauva ja esikoinen taas juuri siinä uhmaiässä, kun piti koetella rajojaan ja olisi tarvinnut äitiä monissa tilanteissa vielä tosi paljon. Esikoinen myös lopetti päiväunien nukkumisen samoihin aikoihin kun kuopus syntyi, joten päivällä ei voinut mistään kunnon lepohetkestä haaveilla. En tiedä miten olisin selvinnyt pienemmästä ikäerosta, kun tuossa vaiheessa kuitenkin oli helpottavaa se, että esikoinen oli jonkin verran omatoiminen - söi itse, oli kuiva, viihtyi lukemassa kirjoja ja leikkimässä itsekseen ja niin edelleen. Ylipäätään toisen lapsen syntyminen muutti elämää tosi paljon. Meillä esikoinen sujahti elämään tosi helposti ja sitä pystyi tekemään asioita melkein entiseen tyyliin. Toinen lapsi muutti aika paljon ja arki muuttui haastavammaksi. Siinä missä ekan kanssa pystyi rauhassa pesiä ja imettää, eikä oma syöminen ollut niin justiin, niin toisen kanssa piti huolehtia kuitenkin koko ajan esikoisesta ja esimerkiksi säännöllisistä ruoka-ajoista ja rytmistä muutenkin. Pukemiset ja lähtemiset vei aikaa ja juuri niinä hetkinä yleensä huudettiin - sitten kun lapsilla oli kamppeet päällä niin toisella olikin kakka vaipassa tai pissähätä tai jotain muuta. Jos vauva rikkonaisen yön jälkeen olisi nukkunut pitkään, niin esikoisen kanssa piti kuitenkin nousta ja pahimmillaan se vauvakin heräsi siinä samalla ja oli kärttyinen kun heräsi liian aikaisin. Siis kaikki tämmöinen säätäminen ja vaiva lisääntyi ihan älyttömästi. Oman ajan saaminenhan riippuu taas paljon siitä, kuinka aktiivinen puoliso on (ja/tai miten muuten on tukiverkostoa) ja paljonko itse pystyy olla vauvasta erossa. Minä opiskelin koko ajan kuopuksen syntymää ennen ja jälkeen, joten se oli mun omaa aikaa ja mies kyllä otti vastuuta huushollin pyörittämisestä siten, että sain jotain tehtyäkin Enimmäkseen toki silloin pikkuvauva-aikana opiskelin kotona ihan jo senkin takia, että poika ei suostunut syömään pullosta. Enkä kyllä olisi pystynyt pitkiä aikoja erossa olemaankaan. Nyt kun lapset on 4 ja pian 2, elämä on leppoista ja mukavaa ja pojista on toisilleen seuraa, yhteisiä leikkejä alkaa olla tosi kivasti. Mutta se vauvavuosi, huh. Selvittiinpä siitäkin kuitenkin Enää en lähtisi noin pieneen ikäeroon tai pienempään, mutta toisaalta tiedän monia, jotka tykkää pienestä ikäerosta ja homma toimii hyvin niin! Mulla vaan juuri se riittämättömyyden tunne oli pahin, kun tuntui, että kumpikaan lapsista ei saa tarpeeksi aikaa ja huomiota.
  3. Hahaa, esikoisenkin kanssa kyllä mentiin enimmäkseen perhepedillä 1,5-vuotiaaksi, jolloin alkoi nukahtaa omaan sänkyyn, mutta tuli öisin viereen lähes 4-vuotiaaksi saakka Kuopuksen kanssa perhepeteiltiin myös reilu 1,5 vuotta, jolloin samalla kaavalla omaan sänkyyn alkuyöksi, mutta tulee viereen yöllä
  4. Sama tilanne edelleen, aika kurja on foorumia käyttää. Onko tietoa päivityksestä?
  5. Ennen lasten saamista ja esikoisenkin jälkeen ajateltiin, että 3-4 lasta voisi olla hyvä. Nyt toisen lapsen jälkeen on kuitenkin sellainen olo, että nämä varmaan riittää Toki en sano mitään varmaksi, ollaan vielä nuoria ja mieli on avoinna vielä kolmannellekin, ehkä joskus muutaman vuoden päästä.
  6. Rivitalokolmio 79m2. Kaksi aikuista ja kaksi lasta. Hyvin mahdutaan ja tämä asunto ostettiinkin vasta vuosi sitten Joka tapauksessa kuitenkin muutetaan pian, katsotaan mikä sitten on tilanne. Jossain vaiheessa haaveissa vähän isompi asunto tai oma talo.
  7. Ah, hauskaa, oon joskus vuosia sitten lukenut tätä keskustelua! Silloin mietin, että ollaan oltu liian vähän aikaa yhdessä ja edelleen nuoria, enkä voi sen takia osallistua keskusteluun Me tavattiin vähän mun 16-vuotissynttäreiden jälkeen ja siitä se vähitellen muuttui seurusteluksi. 17-vuotiaina mentiin kihloihin ja 18-vuotiaina naimisiin. Nyt ollaan oltu reilu 9 vuotta yhdessä. Jonkin verran kuultiin aluksi (kihlauksen ja naimisiinmenon yhteydessä) ihmettelyjä, mutta yllättävän vähän - meillä on sellaisia ihmisiä lähipiirissä, jotka osaa olla hiljaa, vaikka olisivatkin eri mieltä. Toki moni kommentoi, että onpa teillä kiire. Koettiin kuitenkin, että mitäpä sitä viivyttelemään, kun kerran hyvältä ja oikealta tuntuu. Ja näin ajattelen edelleen, en mä tiedä että onko nämä vuodet mitenkään muuttaneet mua varmemmaksi tuosta miehestä. Niin varma olin jo silloin kun kosintaan myöntävästi vastasin. Yksi isompi luottamuskriisi meillä on ollut, jota edelleen tietysti vähän paikkaillaan kun kerran luottamuksesta on kyse. Ollaan kuitenkin tosi onnellisia ja viihdytään edelleen toistemme seurassa ihan niin kuin alkuaikoina. Toki kumpikaan ei oo koskaan ehtinyt sitä itsenäistä elämää kokeilemaan, mutta mitäpä tuo haittaa. Molemmilla on lupa ottaa myös omaa aikaa ja nähdä omia kavereitaan, mutta enemmän me vaan halutaan olla kotona ja viettää aikaa toistemme kanssa Ollaan sellaisia kotihiiriä, ja lisäksi meidän kaveritkin on melko lailla yhteisiä ja tavataan sitten yhdessä kaveriperheitä jne. Ja etenkin nyt ruuhkavuosien myötä koetaan, että tämä kaikki lasten, mun opiskelujen ja miehen töiden yhteensovittaminen vaan ottaa sitä aikaa ja nyt panostetaan siihen. Tai ainakin mies on saanut mut vilpittömästi uskomaan, että niin hänkin ajattelee, toivottavasti ei muhittele erilaisia ajatuksia päässään. Onhan se varmaan onneakin vaatinut, että ollaan kasvettu yhteen ja hitsauduttu entistä tiiviimmäksi pariksi vuosien mittaan. Oli myös hyvä, että ehdittiin olla reilu viisi vuotta yhdessä ennen esikoisen syntymää. Siihen mennessä ne toisen toimintatavat oli tullut niin tutuiksi, että vauva-arki lähti soljumaan melko vaivatta. Ja samoin oltiin ehditty tehdä kahdestaan paljon, joten oli helppo ajatella, että nyt selviää muutaman vuoden vähän tiukemmissa merkeissä ja vähemmällä kahdenkeskisellä ajalla Nyt onkin ollut ihanaa huomata, että kun lapset kasvaa ja elämä helpottaa, niin tuntuu kuin olisi taas vastarakastunut Kyllä mä koen, että miehen löytäminen niin nuorena on ollut kuin lottovoitto. Monesti kavereiden juttuja kuunnellessa tulee se olo, että paljolta on säästynyt, kun ei ole tarvinnut rikkoa itseään aikaisemmissa suhteissa. Meidän suhteessa kaikki on niin vaivatonta, voin olla täysin oma itseni ja voin luottaa siihen, että mies ei helpolla mun viereltä mihinkään lähde. Se on mun tuki ja turva. Plussana tietysti se, minkä joku mainitsikin, että paljon on ehtinyt unelmia toteutumaan jo tässä iässä. Oon 25 ja meillä on 7 aviovuotta takana, kaksi ihanaa lasta, oma koti ja pian saan maisterin tutkinnon ulos ja valmistun unelma-ammattiini.
  8. Esikoisen kohdalla ei ollut, hän oli helppo vauva. Kuopuksen kohdalla joo, oli itkuinen ja löytyi allergioita ja muita, muutenkin vaativamman luonteinen. Esikoisen kohdalla vaikein vuosi oli kolmas vuosi, kun oli tahtojen taistelut uhmaiän myötä ja samalla kuopuksen rankka vauvavuosi. Jälkikäteen kyllä miettii, että mistä sitä repi voimat siihen että sai sen ajanjakson rämmittyä läpi, mutta onneksi se on nyt ohi ja kuopuskin on nykyään ihanan leppoinen tyyppi Allergioistakin selvittiin tyypilliseen tapaan, eli vauvana puhjenneet hävisivät myöhemmin.
  9. Onnea tiitiainen!
  10. Muoks, ostettiinkin jo istuin
  11. Meillä ikäeroa on 2v 2kk. Mun mielestä olisi voinut olla vähän enemmänkin, mutta nyt toinen tärppäsi nopeammin kuin ensimmäinen. Hyvä tämäkin on kyllä ollut, meillä esikoinen oli jo kuiva, puhui ajatuksensa ja oli muutenkin kypsä ikäisekseen siinä vaiheessa kun vauva syntyi. Vähän uhmaa oli päällekkäin sen pikkuvauva-ajan kanssa js toki se varmaan jatkuu vielä hetken, mutta tosi helpolla on päästy. Meille siis hyvä kompromissiratkaisu. Ikäero on sen verran iso, että esikoinen osaa jo tehdä asioita itse ja auttaa vauvanhoidossa vähäsen, mutta sen verran pieni, että pojille varmasti tulee yhteiset kivat jutut vielä. Se näkyy nyt jo, kun isoveli on 2v 8kk ja pikkuveli 6kk.
  12. OYS

    Joo, mulla kans esikoinen syntyi joulukuussa -13 ja kuopus nyt helmikuussa -16. Suhtautumistapa oli tosiaan muuttunut. Vauvaa ei pesty, ihokontaktiin kannustettiin ja tuttia ei kysymättä annettu. Meillä tosin sitten annettiin, kun piti saada tutkimuksia tehtyä. Mutta siitä tosiaan kysyttiin ja ei ois annettu, jos ei olisi sitä haluttu. Itse synnytyksestä ei oo oikeastaan pahaa sanottavaa. Vähän nyrpeä oli synnytysvastaanoton ihminen kun mentiin toista kertaa ja tilanne ei ollut edennyt, mutta haluttiin jäädä (onneksi jäätiin, vauva oli sylissä reilun kolmen tunnin päästä siitä). Ja ei muutenkaan ollut mikään ystävällisin ihminen. Mutta näitä nyt tietysti aina välillä tulee vastaan. Kuitenkin jo vastaanotossa käytiin esitietolomaketta läpi. Synnytyksessä mukana oli kätilö ja opiskelija, ponnistusvaihe sattui olemaan just vuoron vaihtuessa, joten siinä vaiheessa oli sitten kaksi kätilöä ja kaksi opiskelijaa Mulla oli tavoitteena mahdollisimman luomusynnytys ja se kyllä huomioitiin tosi hyvin. Pääsin ammeeseen ja siellä kuunneltiin jossain vaiheessa sydänääniäkin, ettei mun tarvinnut nousta pois. Kaikesta kysyttiin, että oisko ok jos tehtäis näin. Ainut, mikä jäi kaihertamaan, oli se etten päässyt jakkaralle ponnistamaan ja että jälkeisvaiheessa laitettiin oksitosiinipiikki. Molemmat tosin johtui ihan siitä, etten älynnyt ajoissa sanoa ja ponnistaminenkin alkoi niin äkkiä, etten ehtinyt siirtymään. Joka tapauksessa tosi hyvät muistot jäi synnytyksestä ja ihmisistä siellä. Tähän kyllä varmasti vaikuttaa myös kiiretilanne, esikoista synnyttäessä synnäri oli täynnä ja hyvä kun mulle edes löytyi vapaa kätilö, nyt oli tosi rauhallista. Osastollakin kaikki hoitajat oli mukavia. Apua olisi saanut tarvitessaan, mutta itse tykkäsin olla enemmän rauhassa ja sainkin olla rauhassa. Toiveena oli päästä mahdollisimman pian kotiin. Poika syntyi keskiviikkoiltana vähän ennen kymmentä ja kotiin päästiin perjantaina iltapäivällä. Aamupäivällä oltais päästy jos ei olisi tarvinnut tehdä vauvalle vielä lisätutkimuksia. Vierihoitopolilla piti käydä sitten vielä sunnuntaina.
  13. ^ Niinpä, teidän lapsilla on kyllä tosi ihanat nimet!
  14. Vilautanpa meidänkin poikien nimiä nyt kun kuopuskin on kastettu...
  15. Ekan kanssa neljän vuorokauden päästä, koska bilirubiiniarvot oli hiukan koholla ja niitä piti seurata. Toisen kanssa päästiin reilu 1,5 vuorokauden jälkeen.
  16. Koibiton, JuuLian, miumiumin ja shainalan lasten nimet nähty
  17. Mä testailin alkuraskaudessa huvikseni jäljelle jääneillä ovistesteillä tätä hommaa. Mulla rupesi ovistesti näyttämän plussaa dpo 14. Raskaustesti haamuili dpo 10 ja selkeämpi plussa dpo 11, noina päivinä ovistesti antoi vielä ihan haaleaa viivaa ja siitä sitten lähti tummenemaan.
  18. Ekalla kerralla kalvot puhkaistiin salissa kun olin jotain 6-7 cm auki. Toisella kerralla vedet meni vasta ponnistaessa, samalla kun pää tuli ulos.
  19. Esikoinen 41+3 ja toinen 40+5. Jos nyt kuitenkin ollaan tarkkoja ja lasketaan ovulaatiosta, joka on molemmista ollut tiedossa, syntyivät molemmat 40+6.
  20. Mä kuulisin mielelläni vielä kokemuksia siitä, että miten TENS on toiminut jos supistukset tuntuu mahan puolella. Mulla ainakaan edellisessä synnytyksessä kipua ei ollut selän puolella, vaan mahassa, ja siitä säteili etureisiin. Onko joku koittanut tuota Kiiwisen kikkaa ja laittanut elektrodeja nivusiin, vai auttaako se siellä selässä siitä huolimatta että kipu ei tunnu siellä?
  21. Edellisten lisäksi tulee äkkiseltään mieleen ainakin Aapo, Aappo, Iipo, Iippo, Miio, Niilo, Unto, Urho, Uuno ja Vilho.
  22. Ehtii hyvinkin Jooaa mietittiin jo esikoiselle, joten sinänsä voisi olla vaihtoehto. Mutta ehkä nyt se Nooa tuntuisi mieluisammalta. Tällä hetkellä on pyöritelty paljonkin Iivoa ja Iipoa, jälkimmäinen ehkä miellyttäisi enemmän, mutta mietityttää onko se sitten taas liian harvinainen. Ohtokin olisi kiva. Että tämä voikin olla vaikeaa... Onneksi on vielä muutama kuukausi armonaikaa. Tosi paljon on "ihan hyviä" vaihtoehtoja, mutta sellasta "tämä se on!"-fiilistä ei vaan tuu. Muoks: Petrus on mun mielestä myös ihan kiva ja suomalaiseen suuhun sopiva nimi, en keksisi kovin äkkiä kiusaamisen aihetta
  23. Hei kiitos kaikille ehdotuksista! Ja kiva kuulla, että monen mielestä Eemi ja Untokin sopisi yhteen. Itellä vaan jotenkin tökkii, kun Eemi on näitä uudempia nimiä ja Unto taas perinteisempi. Eemi ja Onni olisi mun mielestä tosi kiva yhdistelmä myös, pitää vaan vielä miettiä että onko Onni liian yleinen. Onneksi tosin nykyään yleisimpiäkään nimiä ei tuu joka paikassa vastaan. Tässä nyt on vielä aikaa (eikä se sukupuolikaan varma ole ), joten voi olla että joku muu kiilaa noidenkin nimien ohi.
  24. nappinen, onko ehdotonta että Viljami on ensimmäinen nimi? Jos olisi vasta toisena nimenä, niin homma olisi varmasti huomattavasti helpompaa Mun mielestä tuollaisten pitkien etunimien kanssa sopii myös tosi hyvin se, että on kolme nimeä - ekana se pitkä, toisena lyhyempi ja kolmantena taas pidempi. Mä tällee tosi ajankohtaisia asioita tulin pohtimaan. Mutta kun pojan nimiä on niin vaikeaa keksiä! Nyt tilannetta vaikeuttaa entisestään se, että pitäisi rimmata esikoisen nimeen. Esikoinen on Eemi. Tykkään tosi paljon nimistä, kuten Milo, Nooa, Miio, Eeli, Onni, Oiva, Iivo. Niila, Niilo... Unto on yks tämänhetkinen lemppari, mutta tuntuu että se on sitten liian erilainen esikoisen nimeen verrattuna. Ja oikeastaan noissa kaikissa mainitsemissani on joku "vika" (mies ei hyväksy, tutuilla on, yms...), mutta siinä suuntaviivaa minkälaisista tykkää. Joku "särmikkäämpikin" saisi olla, tykkään esimerkiksi hirveästi nimestä Aarni, mutta kun sukunimi on niin "miehekäs", niin mikään tuollainen ei oikein sovi. Aargh, ehdottakaa jotain kivaa! Lyhyt ei tarvii myöskään välttämättä olla, esim. Iivari on yks mun lemppari myös