Annis_

Tiinuli, täällä voi jakaa kokemuksia muiden alkuraskauden hermoilijoiden kanssa. Tokihan tuulimuna on aina mahdollinen, mutta sellaisia tulee muun muassa kaikille. Älä siis vielä heitä kirvestä kaivoon.

Arvojen tulisi tuplaantua kahdessa vuorokaudessa, eli hyvältähän tuo tosiaan vaikuttaisi. Todennäköisesti sinulla on vain vielä viime viikolla ollut todella varhainen alkuraskaus, jolloin tietenkin arvotkin ovat vielä kovin pieniä. Ihmeellistä tosiaan, että hoitaja on alkanut spekuloida tuulimunadiagnoosilla. Kaikki vaikuttaisi nyt kuitenkin olevan hyvin, joten nauti raskaudestasi! Kannattaa muuten rekisteröityä tälle foorumille, saa paljon enemmän irti tästä.

Ihanaa löytää täältä tällainen ketju, vaikka aihe on kipeä, arka ja surullinen. Nyt juuri kuitenkin tuntuu hyvältä, että on vertaistukiketju, johon voi kirjoitella fiiliksistään. Taustahan on siis sellainen, että sairastin tuossa reilu vuosi sitten syömishäiriön (diagnoosi oli epätyyppinen anoreksia nervosa) ja siinä samalla keskivaikean masennuksen. Aloin kuitenkin parantua hyvällä hoidolla ja sillä, että muutin oman elämäni olosuhteita, muun muassa lähdin huonosta avioliitosta. Nyt olen siis uudessa suhteessa, ja testasin joulukuussa ylläriplussan. Päätimme pitää lapsen. Aluksi olinkin onnellinen raskaudestani, sillä minusta tulisi äiti, vaikka pelkäsin etten voisi koskaan saada lapsia kroppani ja sen ongelmien vuoksi. Sitten alkoi alamäki: reilu viikko plussasta alkoi verenvuoto, ja totta kai ajattelin saavani alkuraskauden keskenmenon. Hakeuduin kuitenkin tutkimuksiin, ja raskauteni lähti liikkeelle epäilynä kohdunulkoisesta. Vuodon syyksi selvisi kuitenkin tulehdus, ja lääkityksellä se rauhoittuikin. Ar-ultrassa näkyi alkio, jolla oli myös syke. Vuodot alkoivat kuitenkin jonkin viikon kuluttua uudelleen, ja samaan syssyyn alkoikin oksentelu. Pahoinvointiahan minulla oli ollut koko ajan, mutta... sain taas vuotoon uuden antibioottikuurin. Nt-ultrassa näkyi eloisa pieni vauva, ja se huojensi oloa. Sitten alkoikin taas vuotohelvetti, ja päädyin jälleen kerran lääkäriin. Huonovointisuuskaan ei ole helpottanut. Kaikki on kohdussa hyvin, mutta siltikään en osaa nauttia raskaudesta. Pinnani palaa herkemmin kuin aiemmin, itkeskelen joka päivä ja tuntuu, ettei elämässä ole oikein iloa juuri nyt. Syytän itseäni kaikesta mitä teen tai jätän tekemättä, eikä mikään tunnu olevan hyvin. Viimeksi tänään ratkesin huutamaan miehelleni, ettei minusta ole ja voisimmeko jättää leikin kesken. Seuraavassa hetkessä tunsin kamalaa syyllisyyttä sanoistani, sillä juuri tämän lapsenhan me haluamme! Helpommaksi tilannetta ei tee sekään, että vihaan kroppaani, vihaan kasvavaa vatsaani ja muuta kroppaani ja pelkään etten ole viehättävä (eksäni ja sen vanhemmathan siis aina huomauttelivat minulle, etten ole tarpeeksi sitä ja tätä ja tuota), ja kiinnostus seksiin on pyöreä nolla. Suoraan sanoen v*tuttaa tuntea tällaisia tunteita kun periaatteessa kaikki on hyvin: vauva kasvaa ja kehittyy, olen mieheni mielestä haluttava eikä mikään sinällään ole vialla. Silti aika ajoin vihaan raskauttani ja, niin. Onneksi viikon kuluttua on sekä syömishäiriöpolin kontrollikäynti jota varten täytinkin jo kontrollikaavakkeet että neuvola. Ajattelin jutella siellä näistä fiiliksistä, jospa nyt vaikka saisin apua ennen kuin luiskahdan takaisin syömishäiriöön ja ties mihin muuhun. Kiitos ja anteeksi.

Minulle on tehty kaiken kaikkiaan neljä laparotomiaa (kaksi ensimmäistä varhaislapsuudessa, yhdestä on poistettu keltarauhasen kysta ja yksi on sitten umppariarpi, mutta vatsaontelon kiinnikkeisyyden vuoksi on jouduttu tekemään laaja laparotomia), ja kyllä, mahaa kiristää ja nipistelee aivan järjettömästi kohdun kasvaessa! Minullahan on siis kiinniketaipumusta, joten odottelen innolla loppuaikaa raskaudesta, kun maha alkaa kasvaa kunnolla...

Lapsi saa toki maistaa kahvia, mutta väittäisin pienen lapsen makuhermojen sanovan aika pian "YÄK", joten tuskinpa ne alkavat kovin nuorena sitä kahvia litkiä. Itse aloin juoda kahvia vakituisesti vasta abivuonna, kun tarvitsi pysyä hereillä ylioppilaskirjoituksiin lukiessa.

Sitten kun Peikkis syntyy: 1) En lässytä. Pehmeästi voi puhua, mutta LÄSSYTTÄMINEN... Usch. 2) En unohda, että elämää on äitiyden ja kakkavaippojen ulkopuolella. Isä on ihan yhtä mainio kasvattaja kuin minäkin, ja kasvatusmetodeista keskustellaan, kun lapsi ei ole kuuloetäisyydellä. Lapsen voi myös jättää isänsä hoitoon, onhan se isänsäkin lapsi. Sitä paitsi, missä välissä isän ja vauvan välinen vuorovaikutus voisi syntyä, jos äiti ei luota puolisonsa lapsenhoitotaitoihin pätkääkään? Sitä paitsi pieni irtiotto arjesta tekee vain hyvää. Lapsen voi myös lykätä isovanhemmilleen, jotta vanhemmat pääsevät hoitamaan parisuhdettaan. En myöskään unohda, että äitiyden lisäksi olen NAINEN, puoliso ja ystävä, ja myös vanhempieni lapsi. En ole äiti, joka vähättelee lapsettoman ystävänsä väsymystä vetoamalla siihen, että "Et sä tiedä mitään, kun ei sulla ole lapsia jotka valvottavat!" Voi, kyllä siitä väsymyksestä VOI tietää, itsekin joskus tenttiin klo. 3.20 asti aamuyöllä lukeneena tai unettomuudesta kärsineenä voisin kuvitella, että väsymys on samantasoista kuin vauvaperheen vanhemmilla, eivätkä lapsettomatkaan voi korjata väsymystään nukkumalla aamusta pitkään (jos vaikka tentti alkaa klo. 8.00...) 3) Vauvan suolen toiminta ja siitä keskusteleminen. Never. (Hoitsuna tosin on pakko sanoa, että työpaikan kahvipöydässä tulee kyllä käytyä vaikka minkälaisia eritekeskusteluja koskien potilaita, joten itseäni tällaisten juttujen KUUNTELU ei niinkään hetkauta, mutta pyrin ajattelemaan, että tuskinpa kavereitani kiinnostaa, millaisia eritteitä se äidin ja isin pieni kullannuppu nyt päästääkään...) 4) En KOSKAAN vertaa lastani keneenkään. Minua itseäni on vertailtu lapsena muun muassa serkkuuni, joka on ah niin täydellinen. "Kyllä sä Annis voisit ottaa mallia tuosta X:stä, kun se on NIIN kiltti. Miksi sun pitää olla tuollainen?" Jep. Se satuttaa ja musertaa lapsen kehittymässä olevaa itsetuntoa, ihan oikeasti. Jos lastani kiusataan koulussa, en myöskään syyllistä lastani tilanteesta tyyliin omat vanhempani: "No mitäs oot tollanen." Jep, v*ttu kiitti. Haluan kasvattaa lapsestani terveellä itsetunnolla varustetun aikuisen: lapseni ei ole täydellinen, mutta hän on silti rakas ja hänellä on paljon lahjoja ja hyviä puolia. Mitään narsistiakaan en nimittäin halua kasvattaa. 5) Käytöstavat! Lapselle taatusti opetetaan, mikä on omaa ja mikä toisen. Kaupasta lähdetään pois, jos karkin vinkuminen ei lopu, ja perusasiat opetetaan pienestä pitäen: "Kiitos", "Ole hyvä" ja "Anteeksi" on syytä oppia AIKA varhain. Katsotaan, miten käy Anniksen ja Pakanan...

Olen itse miettinyt (ja mies on onneksi samaa mieltä), että alaikäiselle ei osteta alkoholia kotiin, eli näin ollen sitä ei ainakaan kannusteta alkoholinkäyttöön, ja lapsen nähden ei kyllä alkoholia juoda sitä paria saunaolutta tai -siideriä lukuun ottamatta. Tupakointi on myös ehdottoman kiellettyä alaikäiseltä, mutta tulevana kätilönä aion pitää huolen siitä, että lapsukainen saa asiallisen sukupuolivalistuksen, kun on siinä iässä että seksi- ja seurusteluasiat alkavat tulla ajankohtaisiksi. Toki siis jo vähän aiemminkin, ja lapsellekin voi ihan hyvin asiallisesti selittää, mistä esim. vauvat tulevat. No, teinithän sitten tietenkin tekevät typeryyksiä, enkä ihmettelisi jos oma jälkikasvukin hoipertelisi kotiin tuhannen humalassa rööki huulessa sauhuten, mutta kotoa ei kyllä kimmokkeita sellaiseen toimintaan anneta. Kotiin saa kyllä tulla, oli missä kunnossa hyvänsä ja äidin ja isän sylit ovat aina avoimia, mutta pelisäännöt tehdään kyllä selväksi. Täysi-ikäisenähän noita ei voikaan sitten oikein rajoittaa, kun lähes kaikki alkaa olla sallittua, joten...

Itse olin kiltti teini, näin ainakin vanhempani väittivät. Suurin osa kapinasta oli sitä, että kuuntelin niinkin rankkoja bändejä kuin P.O.D ja The Rain. Alkoholia en käyttänyt ja tupakointikokeilujakaan ei ollut. Olin siis kaikin puolin erittäin kiltti uskistyttö, joka menestyi koulussa ja kävi esimerkillisesti seurakunnassa. Kamalimmillani olin oikeastaan 23-vuotiaana, kun olin jo avioeronnut ja muuttanut Ihan Omaan Vuokra-asuntooni. Silloin ryyppäsin ehkä joka viikonloppu, aloin polttaa tupakkaa ja irstailin oikein urakalla. Elin siis elämättä jääneet teinivuoteni ja -kapinani tuolloin. Hyvä puoli myöhäisessä teini-iässä tietenkin oli se, että vanhempien silmiltä jäivät aikasta monet asiat huomaamatta.

Olisin halunnut tietää, että: -Vaikka kuinka tietää verenvuotojen voivan olla normaaleja, niin odottavan äidin hormonit pitävät huolen siitä, että "keskenmeno siellä varmasti on", vaikka kaikki olisikin sitten hyvin. -Oksetusolo jatkuu sen maagisen 12:a viikon yli joillakin. -Pissalla saa tosiaan juosta pahimmillaan puolen tunnin välein. -Rintaliiveissä siirrytään ennätysvauhtia ennätyskokoihin. -Tissit ovat ihan alkualkuraskaudenkin jälkeen KIPEÄT. -Raskaus altistaa joitakin jatkuville emätintulehduksille, ja tämän vuoksi ollaankin sitten jatkuvasti emättimensisäisellä ab-kuurilla (Yst. terv. nimim. Viikkoja nyt 12+6 ja kolmas ab-kuuri menossa saman vaivan vuoksi). -VÄSYMYS. Ei sitä tajunnutkaan aiemmin, että se voi olla invalidisoivaa. -Vauvaan ei välttämättä kiinnykään heti, ainakaan jos kärsii alkuraskauden harmittomista verenvuodoista, ja ajatuskin raskaudesta voi tuntua utopialta vielä silloinkin, kun toinen on nt-ultrassa vetänyt järjettömiä spurtteja. Tässäpä nyt muutamia pointteja.

Minulla voisi olla kiinnostusta. Paljonkos pyytäisit paidasta? Ja hei, samalla seudulla asuvat voisivat laitella Asokselle kimppatilaustakin.

Vedättekös te muuten vatsaa sisään noissa poseerauksissa, vai annatteko röllöttää? Minulla ei ole vielä ollut sisua tehdä masukuvaposeerauksia, kun kuitenkaan sitä ei kukaan tunnistaisi vielä vauvamahaksi: "Vähänkö sä olet lihonut!" Jep jep, kiitti. Ihania masuja täällä kyllä.

Mammafarkut jämähtivät nyt sitten jalkaan viikoilla 12+1. En kyllä enää luovu näistä, ovat kuitenkin sen verran mukavat päällä. Ihanaa, kun ei kiristä tai purista mistään!

Täällä on kyllä nyt käyty jo norjan alkeis-, perus- ja jatkokurssitkin. Ei, en sentään oksentele koko aikaa, mutta erityisen väsyneenä se oksu lentää. Samoin, jos on liian kuuma. Eräiden kahden yövuoron jälkeen viikolla 8+ jotain, huh huh... Oksensin koko nukkumapäivän (herättyäni) jonnekin yömyöhään saakka. Ennätys taisi olla nelisen kertaa tunnissa. Täällä on edelleenkin kuvottava ja todella huono olo koko ajan, närästää ja röyhtäilen ja kuivayökkäilen, ja joinakin aamuina se oksukin tulee. Yhtenä aamuna säikähdin ihan ***vetisti, kun oksun mukana oli veriskraiduja. Lienevät sitten seurausta siitä, kun oli yhden päivän oksennellut oikein urakalla. Viimeksi oksensin tänä aamuna. Ja joo, täällä on myös kuultu koottuja kliseitä, kuten sitä, että aika auttaa ja että eikös hyvän asian takia olekin parempi kärsiä ja että vika on minulla vain korvien välissä... justjoo. Erityisesti meinasin kyllä huitaista äitiäni, joka keksi, että: "Oletko sä masentunut? Masennuksen oireitahan on niin monenlaisia!" Joo äiti, en ole masentunut. Olen raskaana ja masentunut korkeintaan siitä, etten perinytkään sinun loistavaa raskausvointiasi, jolloin olit elämäsi kunnossa. Ja joo, en jaksaisi tätä pahoinvointia, vaikka tiedän että pahempaakin voisi olla. Älkää siis te, jotka voitte vielä huonommin kuin minä, ampuko minua kun valitan omasta ns. mitättömästä pahoinvoinnistani. Minulle se ei sitä ole.

Täällä taitaa tulla äitiyshousuille (tai ainakin isommille housuille) käyttöä jo raskausviikolla 11+2... Olen siis lyhyt (ja myös lyhytselkäinen), ja kohtuni on eteenpäin kallistunut, joten laskekaapa siitä yhtälö. Jep jep. Onneksi Gina Tricotista löytää kivoja pitkiä toppeja.

Kyllähän tuo helpotti todella paljon oloa.

Ultrassa näkyi ensin nukkuva pieni Peikonpoikanen, jonka sydän löi hurjasti. Sitten hetken kuluttua pienokainen heräsi vissiin anturin tökkimiseen ja aloitti ihan mielettömän jumpan. Kaikki oli siis vallan hyvin. <3

Mariella, tiedän fiiliksen turhankin hyvin. Voithan aina koettaa saada jonkinlaista ns. nopeaa aikaa yksityiselle gynelle? Esimerkiksi samalle päivälle tai seuraavalle? Voimia ja tsemppiä, toivotaan että on vaaratonta. *hali*

Kyllähän se mielenrauhan antaa sitten suuntaan tai toiseen, se ultra, joten suosittelen. Täällä tuli TAAS tänään, juuri päivää ennen nt-ultraa, paperiin hieman marjapuuronpunaista vuotoa. Svidunsviddu. Nyt tuli kyllä sellainen olo, etteiköhän se raskaus ollut sitten tässä ja huomenna löydetä kuollut alkio/sikiö siellä ultrassa. Niin, siis vuoto ei ole kokoaikaista, se on tosiaan ollut taas päiviä poissakin, ja tänäänkään sitä ei tullut paria tippaa enempää, mutta silti.

...ja joskus noiden vuotojen syy ei vain kerta kaikkiaan selviä, vaikka sikiö voi hyvin, kasvaa ja kehittyy. Eivät ne vuodot siis välttämättä tule oletettujen kuukautisten aikaan. Yst. terv. nimim. Kokemusta on.

^^ Voi p*ska. Olen kovin pahoillani.

Ihania vauvamasuja täällä taas. Kyllä noista kaikista näkee ihan selvästi, että vauvaa tuossa odotellaan. Koskahan sitä uskaltaisi omaa (tällä hetkellä vain turvonneen näköistä) pötsiään alkaa kuvailla...

Teen kolmivuorotyötä, ja pyrin painottamaan vuorojani aamuihin ja iltoihin. Joskus kuitenkin tarjoudun ottamaan yövuorojakin, sillä keikkalaiselle niistä maksetaan enemmänkin. Noin raskausviikolla 9 tein kaksi yövuoroa putkeen, ja kyllä niiden jälkeen kroppa kertoi, ettei olisi kannattanut: oksensin yhden päivän nonstoppina ja voin muutenkin todella pahoin... Nyt siis otin opikseni ja passaan nuo yövuorot jatkossa. Katsellaan sitten, kun alkuraskaus on takana...

Voi hyvä ihminen, jos tuo vuoto huolestuttaa NOIN paljon, niin varaa ihmeessä aika vaikka sinne yksityiselle gynelle ja käy tarkistuttamassa tilanne! Ei kannata kituuttaa epätietoisuudessa kamalan kauaa, koska se nyt kuitenkin on sitten pahinta. Eihän siellä ultrassa noilla viikoilla vielä oikein mitään näy, mutta jotain kuitenkin (esim. mahdollinen raskauspussi ja kohdun paksuuntunut limakalvo). Tsemppiä, tiedän että odottelu on vaikeaa ja epätietoisuus paskinta tuossa tilanteessa. <3

Ihania masuja! Nyt alkoi kyllä tehdä mieli alkaa kuvailla omaakin masua... kun tuon masun voi jo laskea vauvapömppikseksi.

Minä liioittelin ihan tarkoituksella. No okei, kyllähän sieltä välillä holahtelikin ihan verivertakin ja ratkesin terveyskeskukseen ja sittemmin Kättärin päivystykseen soittaessani itkuunkin, joten kyllähän ne minut sinne sitten ottivat. Joskus kannattaa vain vaatimalla vaatia itselleen sitä palvelua julkiselta puolelta, sen jos minkä olen vuosien varrella oppinut.