Minttuliina

Kakkonen oppi pukemaan 1,5 vuotiaaksi mennessä kaiken muun paitsi vetskarin. Esikoisesta en muista tarkalleen, noin 2-vuotias oli.

Minä päästin esikoisen yksin ulos vasta eskaria edeltävänä kesänä. Rauhallisempi kakkonen sai alkaa olemaan itsenäisesti ulkona himpun aikaisemmin. Kävin silti tarkastamassa tilannetta aika ajoin. Varsinkin jos esikoinen oli vilkkaassa seurassa kävin jostain nurkan takaa varmistamassa etteivät ole hölmöyksiä saaneet päähänsä. Kotona yksin olemiseen, esimerkiksi minun kauppareissun ajan, esikoinen tuntui olevan valmis 1-luokkalaisena. Kakkosella meni pitempään kerätä rohkeutta siihen. Vasta 2-luokkalaisena oli eka kertaa 20-30 min yksin. Kouluun lähtiessä ja koulusta tullessa on aina ollut aikuinen kotona. Vasta 3-luokkalainen on satunnaisesti tullut kotiin 1-2 tuntia ennen aikuista. Tämä on minusta yhden sortin luksusta että ollaan pystytty asia näin järjestämään. En arvostele ketään (omat vanhemmt ovat lastensa parhaita asiantuntijoita), mutta minua yllätti että esim 5-vuotias on pienempänsä vahtina ulkona. Minä en ole noille 3-4 -luokkalaisille jättänyt reilun vuoden ikäistä sisarustaan kuin max 20 minuutin ajaksi valvottavaksi. Sattuu nimittäin niinkin isoille virhearviointeja. Ja jos oikea hätä tulisi jonkin vahingon myötä niin ei 9-10 vuotiailla vielä ole valmiuksia kovin monenlaisten kriisien hoitoon. Lisäksi tuo nuorempi on niin empaattinen että ahdistuu kovasti jos pieni alkaa itkemään.

Kiva lukea muiden kokemuksia Mun isommat lapset asuvat meillä ja käyvät isällään joka toinen viikonloppu. Vauvan tulossa jännitti millaisia reaktioita se saa lähiympäristössä aikaan. En osannut edes toivoa että menisi näin hyvin Vauva on vain liimannut meidän uusperhettä tiiviimmin yhteen. Koululaiseni eivät ole osoittaneet mitään kateutta vauvaa kohtaan. Leikkivät ja hoitavat pientä paljon ja mielellään. Varsinkin esiteini-ikäiselle pojalle vauva avasi kanavan "hempeään" puoleensa. Esipuberteetti hiipii tytöllekin, mutta vauvan kanssa hän saa kontata ja hassutella rauhassa, ja nauttii tästä valtavasti. Anoppini on kohdellut lapsiani mahtavasti, kuin omina lapsenlapsinaan. Nyt kun hän vauvan myötä sai vihdoin oman lapsenlapsen on tämä mummon rooli vahvistunut, myös isompia lapsia kohtaan Mieheni on ollut aktiivinen aina mun lasteni kanssa, ja me puhuttiin heistä jo ennen vauvaakin meidän lapsinamme. (Mun mielestä mies on näille isoille parempi isä kuin se alkuperäinen..) Jännitin muuttuuko miehen suhtautuminen kun saa ihan omankin lapsen, mutta se oli turha huoli. Mun hankalan exäni pidin pimennossa perheenlisäyksestä niin pitkään kun pystyin, kun stressasin hänen reaktiotaan. Kyllä se uutisen perille meno jollakin tavalla käytöksessä hänellä näkyikin, pientä kiusantekoa oli vähän aikaa enemmän. Mutta sitten vauvan syntymän jälkeen, 6 vuotta eron jälkeen, hänen kostonhimonsa ja kontrolloimisen tarpeensa minua kohtaan alkoi ensimmäistä kertaa hiipumaan! Aivan uskomatonta :D

Mulla isommat lapset ovat tuolla kahden vuoden ikäerolla,ja siitä seurasikin tosi raskas aikakausi. Oma fysiikka ei oikein tykännyt noin lyhyestä välistä, yliliikkuvuus nivelissä meni tosi kivuliaaksi. Esikoinen oli raskas hoidettava kouluikään asti. Hiukset nousevat edelleen pystyyn kun mietin niitä iltatoimia kun lapset olivat about 2 ja 4 vuotiaat.. Minua hätkähdyttää kun moni sanoo 2-3 -vuotiaasta kuinka iso/itsenäinen lapsi jo on. Minulla ei kummankaan kanssa tullut tuollaisia fiiliksiä. Kyllä niitä molempia sai nostella, kantaa, pukea, jopa syöttääkin edelleen. Ja ovat nuo tapelleetkin, vaikka ovat tyttö ja poika etteivät kaikkia juttuja jaa. Nyt isommalla ikäerolla, 8-10 v, tuntuu paljon paremmalta äidistä Isommat lapset ovat rakastuneet pikkusisarukseen josta tullee koko perheen lellikki En kaipaa ollenkaan sitä työleiriä joka kahdesta pienestä vuosiksi aiheutui. Sitä muistelemalla pysyy vauvakuumekin aisoissa

Minä ostin vaunuun tarkoitetun peiton, koko noin 70 x 80 cm. Lastentarvikeliikkeessä oli Emmaljungan setti johon kuului pussilakanakin. Omani ostin Ruotsin puolelta jossa valikoimasta päätelleen käytetään vaunussa peittoa paljon enemmän kuin meillä. Paksuuksissa ja pussilakanoissa oli valinnanvaraa. Meillä oli sellainen ensisänky, ja tavallinen pinnasängyn peitto tuntui hervottoman suurelta siihen. Myös Ruskovillan ihana vauvan villapeitto oli sopivan kokoinen. Ruskovillalla olisi vauvojen kokoa myös silkkipeitto (sitä ei nyt itsellä ollut). Pentikin puuvillainen vauvan peitto oli meillä hyvä sitten kesällä, sitä pidettiin yksin- ja kaksinkerroin ilmojen mukaan. Hellettähän meillä ei viime kesänä juuri ollut.

Oma kokemus vanhempana on ollut että eskarissa koulukypsyyttä testattiin. Jos oli jotain "riskiä" koulussapärjäämissä oletettavissa, myös alle kouluikäisten psykologi selvitti koulukypsyyttä. Eskarista kouluun siirtymistä pohdittiin yhdessä eskariopettajan kanssa, sitä ei tarvinut itse yksi päättää. Meillä ainakin on ollut hyvät ja realistiset eskariopet molemmilla. Luokan kertaamista ei myöskään päätä yksin opettaja. Kyllä minulle jäi sellainen olo että tämä oli myös minun päätökseni. Ja meillä juurikin loppuvuodesta syntynyt poika. Poika oppi puhumaan "myöhään" eli eka sana 1,5 vuotiaana, mikä sekin ennakoi mahdollisia hankaluuksia, eli puheenkehitys ennakoi lukemaanoppimista kyllä meillä ihan osuvasti. Tietämieni kertaajien ykkössyy on ollut lukemaanoppimisen hankaluudet. Kas kummaa nämä ovat loppuvuodesta syntyneitä poikia kaikki.. Melkein joka ykköseltä tuntuu 1-2 lasta kertaavan luokkansa. Omaa lastani ei ole kiusattu, enkä ole kuullut näistä muistakaan kenenkään puhuvan ikävästi. Luokassa on tänä päivänä niin monta "erityistapausta" kerralla ettei sieltä yksi enää erotu. Esimerkiksi opet antavat samalla tunnilla erilaisia läksyjä eikä lapset noteeraa sitä mitenkään kun se on heille normitilanne.

^ pitäisköhän koittaa tuota! Nämä samat kylmällä kivellä istumiset oli meilläkin. Kuten myös telkkarin liiasta tuijottamisesta muuttuu silmät neliskulmaisiksi. Ja ettei kannata irvistellä, jos tuuli muuttaa suuntaa juuri silloin jää naama sen näköiseksi. Noita telkkari- ja irvistelyjuttuja on tullut jo itsekin viljeltyä. Mun isä tervehti aina mökille mennessä ensimmäiseksi "Pirtinhenkeä". Etenkin kevään eka reissulla se oli tärkeää. Taisin siihen henkeen pienenä uskoa, mutta se ei ollut pelottavaa kun ei se ollut pahantahtoinen henki. Mutta vielä nytkin mökille mennessäni kaipaan sitä että joku juhlallisesti tervehtii Pirtinhenkeä, se oli jotenkin spesiaalilta tuntuva rituaali. Niinpä olen aika monta kertaa tervehtinyt tuota henkeä itsekseni mökillä käydessäni. Taidan jatkaa tapaa omien lasteni huvitukseksi. Saunassa olen usein sanonut ettei saa meluta ettei saunatonttu suutu/lähde pois, sekin on perintöä edellisiltä sukupolvilta.

Esikoisen ja kakkosen jäljiltä oli varastossa 2 äitiyspakkauksellista vaatteita, leluja, kirjoja, liinavaatteita ja pinniksen pehmusteet yms. 0-2v. ajalta kun parhaat kamat olin kolmosen toivossa säästänyt. Nyt kolmannen jälkeen on aivan selvä että äitiyspakkauksellinen per vauva on liian paljon säilytettäväksi. Ne laatikotkin on tosi hankalia kun ovat niin suuria mutta kuitenkin sen verran pehmeitä ettei niiden päälle kestä varastossa oikein mitään painavampaa laittaa. Olen nyt tarpeekseni niitä varjellut lytistymiseltä, ne lootat joutaa pois! Ajattelin Ikeasta käydä ostamassa tukevammat laatikot, jokaiselle lapselle oma . Kooltaan ne saisivat kaikki kolme yhteensä viedä tilaa vähemmän kuin yksi äippäpakkaus, siinä mulle karsittavaa!. Muutamia ihanimpia vaatteita säilytän jokaiselle, ja juuri niitä pienimpiä että voivat katsoa isompana kuinka pieniä ovat olleet. Yhdet kengät per nenä ja muutama lelu/kirja on menossa säilöön. En odota että niitä niin kauheasti (lapsenlapsilla?) käytettäisiin vaan enemmänkin saisivat fiilistellä omaa lapsuuttaan joskus. Esikoisen aikaan oli tosi kiva nähdä niitä muutamia vaatteita mitä minulta oli säästynyt, mutta en kyllä innostunut niitä omillani pitämään. Omat vauva-ajan liinavaatteet jotka ovat äidin ompelemia olivat mulla käytössä ja tosi tärkeitä kahdella ensimmäisellä, mutta nyt kolmannella ei nuo retrokamppeet ole kiinnostaneet pätkääkään! Samoin kävi mun äidiltä säästyneelle söpölle mammapaidalle jota pidin erityisesti kakkosen aikaan paljon ja nyt vain kerran. Täytyy ne kuitenkin laittaa jonnekin talteen myös, kuten miehen äidin meille kiikuttamat kamat joille en ole oikein löytänyt käyttöä. Miestä ne eivät ole ilmeisesti myöskään kiinnostaneet, mutta eihän noita voi roskiinkaan heittää. Niinpä ne vaan täyttää meidän varastoa *huokaus*. Ehkäpä laitan mun ja miehen kamoista samanlaiset pienemmät laatikot kun tunnen velvollisuutta säilyttää nuo tavarat. Omista äitiysvaatteista en varmaan säilytä mitään, ei ne niin ihania olleet. Kaikki isompi tavara menee kiertoon kun käyttötarve loppuu. Ainoastaan isäni esikoiselleni tekemän hoitotason säilytän jos joku sitä vielä käyttäisi.

Meillä oli neuvolassa sellainen näkemys ettei karies pienistä pusuista suulle tartu. Hammashoitajakin kertoi pussanneensa omaa lastaan suulle, ettei siitä tarvi ottaa stressiä. (Aikuisten väliset suutelot on sitten eri asia.) Meillä kariesta torjutaan sillä että ei syödä toisten lautasilta eikä juoda toisten laseista. Ruuan lämmön tarkastan muuten kuin lapsen lusikasta maistamalla. Lelut pyrin pesemään välissä jos käyvät toisen lapsen suussa välillä. Ja tutti varsinkin on henkilökohtainen asia. Itselle vaan on ollut luontevampaa pussata esim poskelle. Varmaan tottumattomuutta kun en ole paljon muita kuin poikaystäviä/miestä pussaillut. Toisaalta ne lapsen pusut oli eka vuodet tosiaan melko märkiä! Enkä minäkään halunnut sitä kuolaa omaan suuhuni, saatikka jos ruuan päälle iski pusun antamisen tarve niin siinähän oli soseet pikanttina lisänä : ) Ne pusut lapsen puolelta eivät myöskään rajoittuneet aluksi pelkkien huulten käyttöön, vaan koko naama muksahti kohdetta vasten, että oli siinä vähän sellainenkin tunne että oma poski on pehmeämpi vastaanottoalusta. Olisi oma nenä voinut saada tällin, tai kaveri äkkinäisellä liikkeellä kalauttaa itsensä vasten hampaitani. Vaikka harvemmin kai sitä suu auki on, mutta ikävältä tuntuu jos huuli liiskaantuu hampaiden ja toisen otsan väliin. Esikoinen oli tosi äkkinäinen liikkeissään.. Kun lapsi sai päähänsä pussata mua suulle niin en estellyt. Jossain vaiheessa se kuului hetken sen iltarutiineihin. Aika "kuivia" nuo pusut oli, etten niitä oikein limakalvokosketukseksi miellä.. Silti itselle tuo poskelle pusuttaminen tuntuu luontevammalta, vaikka samaa mieltä olen monen kirjoittajan kanssa ettei niissä pikaisissa pusuissa suulle miehenkään kanssa ole erotiikkaa läsnä, ennemminkin siinä sanotaan "moi" sillä pusulla. Mutta kyllä meillä pussataan. Ihana kun koululaisetkin tykkää vielä äidin pusuista! Täytyy nauttia siitä nyt kun kyllä se "Äiti älä lääpi" varmasti vielä joku päivä kuuluu kun yritän halata. Isompia tulee pussattua enimmäkseen poskelle tai hiuksiin. Vauvan kanssa on isompi hajonta, posket, päälaki ja masu saa eniten osumia, myös jalkapohjat on houkuttelevan söpöt..

Pitää nyt kirjoittaa omasta kokemuksesta teilauksen uhallakin. Mulla oli rakas pikku-koira joka kulki mun mukana joka paikkaan. Raskauden lopulla jätin sen vanhemmilleni pariksi viimeiseksi kuukaudeksi kun sain päähäni pelätä että jos jokin menee hassusti raskauden kanssa ja joudun yllättäen sairaalaan. Asuin työni vuoksi niin kaukana tukiverkostostani että koira olisi jäänyt ilman hoitajaa kun mieskin oli ulkomailla töissä. (lopulta olinkin raskausmyrkytyksen vuoksi sairaalassa) Omasta mielestäni tuo minun koiran "dumppaaminen muille" oli koirasta huolehtimista. Esikoinen oli koliikkivauva ja olin ihan piipussa hoitaessani häntä yksin. Koiran saaman huomion määrä kyllä romahti! No enpä jaksanut itseänikään hoitaa kun vauva vei kaikki voimat. Koira itse käyttäytyi aina hyvin ja varoi vauvaa. (Kukaan ei koskaan myöskään ehdottanut minulle koirasta luopumista raskauden tai vauvan takia.) Siinä vaiheessa kun esikoinen kiinnostui koirasta ja konttasi perässä alkoi uudet haasteet kun 5 kg:n koiraa piti suojella 7 kg:n vauvalta. Vauva halusi aina tarrata turkista/korvista/hännästä. Pelkäsin että vauva satuttaisi koiraa tarttuessaan siihen ja koira vaistomaisesti puolustaisi itseään. Yhtään tällaista tilannetta ei ollut vielä ollut mutta koira näytti jo hätää kärsivältä. Olin ihan piipussa kun vaativa ja ärtyvä vauvani ei edelleenkään nukkunut ja söi 3:n tunnin välein öisinkin. Olin sairastunut masennukseen ja tunsin hädin tuskin selviytyväni vauvan hoidosta. Koira meni hermolomalle veljeni luokse pari kertaa muutamaksi yöksi. Yllätyksekseni koira näytti viihtyvän siellä ja "lomat" alkoivat venyä. Veljeni kiintyi koiraan. Alkoi tuntua oikealta ratkaisulta kaikkia kohtaan antaa koiran jäädä asumaan uuteen osoitteeseensa (vauvaa ei tarvinut koko ajan kieltää ja kieltää ja kieltää.., koira sai olla rauhassa, oma stressini väheni ja yksin asuva veljeni sai mieleistä seuraa). Koira voi edelleen hyvin (ikää jo 14 v.) ja ratkaisu oli aivan oikea. Halusin näin tasapainon vuoksi kertoa että lemmikistä luopuminen voi olla joillekin hyvä ja perusteltu ratkaisu ilman allergiaakin. Elämäntilanteita on monenlaisia.

Meillä ovat vauvat olleet pienen puoleisia mutta syntymäpainoissa ollaan kuitenkin menty isompaa kohti. Eli esikoinen oli 2800, toinen 3000 ja kolmas melkein 3500. Jokainen vauva oli sen kokoinen kuin odotinkin. Olen alle 160 cm itse, joten tuollaisia kompaktin kokoisia odotin lapsistanikin. Mutta nyt tämän viimeisen (ja suurimman!) kanssa on saatu ylimääräisiä painokontrolleja neuvolaan. Vauva ei itselle tunnu mitenkään super-pieneltä ja onhan tuo kasvanut. Minulle tulee silti joskus vähän paha mieli kun lukee toisten vauvojen nykäisseen itselleen 1500g lisää painoa kun meille on samaan aikaan kertynyt vain 500g. Toisaalta on ihana kun ihmisillä menee hyvin ja vauvat ovat terveitä, toisaalta tulee kateus kun toiset saavat kehuja painonnoususta ja terhakoista vauvoista. En muista onko meidän terkkari kehunut meidän vauvaa mistään. Onneksi ei ole ensimmäiseni niin tietää jotain itsekin. Olisi vain kiva saada vastapainoksi jotain positiivisia huomioita kaiken painosta naputtamisen jälkeen. Ja itseenihän minä otan nuo huomautukset, ihan kuin antaisin lapseni olla nälässä! Oli kyllä hyvä lukea muistakin pienistä täältä, kaikki vain eivät voi kasvaa keskikäyrällä. Hyvää kesää kaikille pikkuruisten äideille! Ei se määrä vaan se laatu ;-)

Ex-mies oli ulkomaankomennuksella niin että isyyttä ei ehditty vahvistaa ennen ristiäisiä niin lapset sai mun nimen. Olin niiin tyytyväinen kun asianlaita mulle aikoinaan valkeni! (etunimen valinta oli jo niin vaikeaa, enkä usko että mies olisi suostunut mun sukunimen antamiseen) Meilläkin oli puhetta mennä naimisiin, mitä ei koskaan kuitenkaan tapahtunut. Eron jälkeen olin todella onnellinen että mulla ja lapsilla oli sama sukunimi. Käy vain tuo oma kokemus mielessä kun lukee tässä ketjussa noita lukuisia kommentteja joissa on annettu miehen sukunimi sillä perusteella että joskus toivottavasti mennään naimisiin. (Toivottavasti menettekin ettei käy kuin meille jotka erottiin ennen papin aamenta) Nykyinen mies yllätti kun ilmoitti että vauvan nimeksi tulee mun nimi. Olen tähän ikään mennessä jo niin "luutunut" omaan nimeeni etten haluaisi sitä naimisiin mennessäkään vaihtaa. Mun nimi on kyllä paljon harvemmalla kuin miehen ja meidän suku on pieni ja tiivis. Kaikki samannimiset (muutama kymmenen) ovat sukua keskenään. Haluaisin tulevaisuudessa mahdollisesti avioiduttuani pitää oman sukunimeni myös niin maallisesta syystä että mun sukunimi olisi edelleen sama kuin yrityksessä. Sen ansiosta ei tarvitse niin paljon selitellä omaa asemaansa yrityksessä itseään esitellessä. Mutta ehdottomasti tärkeintä tässä vauvan nimiasiassa on se että sisaruksilla on keskenään sama sukunimi. Halusimme molemmat vahvistaa sillä lasten yhteenkuuluvuuden tunnetta. Minulle sopisi mennä naimisiin mieheni kanssa joskus, ja parasta olisi jos hän ottaisi minun nimeni niin voisimme olla koko poppoo saman nimisiä.

Onnea Elena plussasta! Eikä tämäkään pullukka saanut mitään jättivauvaa, vaan hyvin keskivertokokoisen pituudeltaan ja painoltaan. Ja minäkin olen tullut 1-2 yrittämällä joka kerta raskaaksi, ettei läskit sitä minulla onnekseni haitannut. Eikä raskaudem aikana tai synnytyksessä tullut missään vaiheessa mitään erikoista, ylipainosta johtuvaa probleemaa tms. vastaan.Paino aiheutti vain lähinnä omaa noloutta esteettisestä haitasta ja parin terveydenhuoltoalan ammattilaisen asenneongelman esille pullahtamista, mutta ne on pientä ja oikeastaan unohtuneita asioita.

Kiva Pikku-Haisu kun sulla meni noin hyvin tuo rasitus :-) Tsemppiä Chiamakalle :-)

Tässä alkaa huomenna jo 36. viikko. Tämä ylipainoinen mamma on myös päässyt puhtain paperein sokerirasituksista. Ei ole mikään vakavempi diagnoosi muutenkaan iskenyt "kop-kop" (koputtaa puuta ). Itse ylipaino ei ole aiheuttanut mitään riesaa. Ultrat ovat aina näkyneet riittävästi ja silleen. Itseä vain varsinkin alussa nolotti esitellä röllöä joka oli pullea, mutta enemmän läskiä kuin vauvamahaa, nyt siihen on jo aika turtunut. Painoa mulla tuli edellisissä raskauksissa vajaa 10 kg (jotka lähtivät noin kuukaudessa synnytyksen jälkeen), nyt on ensimmäisiltä 35 viikolta saldona +3 kg, olen tosi tyytyväinen siihen, ja terkkarikin vähän kehui tässä toissa kerralla. Ensimmäinen kolmannes meni lähes kokonaan ilman makeita herkkuja, toisella kolmanneksella tuli syötyä hillitysti silloin tällöin. Nyt viime ajat on ollut armoton herkkujen tuska! Luulen että mua ei haluta syödä raskaasti kun on muutenkin olo on niin täysi vauvaa, suolisto ja keuhkot lytyssä ja vaikea hengittää että tulee kevennettyä syömisiä liikaakin, jää tuota kalorivajetta joka hyökkää kimppuun herkkujen himona Täytyy koittaa pysyä kuitenkin kohtuudessa. Mutta anyway, ihan hyvin voi raskaus edetä pullukallakin! Tsemppiä kaikille kanssasisarille .