mervi

Mulla oli opiskeluaikana paljon unihäiriöitä. Joskus itkin jo aamuyöstä, kun turhautti, kun ei saanut unta ja tiesi, että edessä tärkeä tai raskas päivä ja levolle olisi ollut tarvetta. Mutta kun uni ei tullut, niin sille ei mitään voinut. Niin pahaksi ei kuitenkaan unihäiriöt menneet, että olisin hakenut lääkkeellistä apua, vaikka ehkä olisi jossain välissä voinut olla tarvettakin. Valmistumisen jälkeen kun stressikin alkoi helpottaa, uniongelmatkin hävisivät. Nyt jälkeenpäin olen tajunnut uniongelmien johtuneen juuri stressistä, sillä nykyään ei uniongelmia ole juurikaan. Nautin siitä, kun nukahdan iltaisin alle kymmenen minuutin, toisinkuin ennen kun sai valvoa tunteja ennenkuin sai vähän unen päästä kiinni.

Mulla on vähän samanlaiset fiilikset. Eli lapselliset kaverit hylkää, kun en samalla tavalla osaa osallistua keskusteluihin ja kysellä vauva- ja lapsijuttuja. Muutama pitkäaikainen ystävä on jäänyt, ei ole pariin vuoteen pidetty yhteyttä, kun saivat lapsia. Yritin kyllä jonkinaikaa, mutta ilmeisesti en ollut enää tarpeeksi kiinnostavaa seuraa ilman lapsikeskusteluja.

En kysele, en edes lähimmiltä ystäviltäni, mutta puheissa aihetta on sivuttu muuten, mistä tiedänkin, että parhaimmat ystäväni eivät oainakaan tällä hetkellä elämänvaiheissaan edes toivo lapsia. Muut lähipiirissä ovat kyllä kertoneet sitten, kun perheenlisäys on ollut tervetullutta. Mutta en siis urki tai kysele, jos ei vastapuoli itse ole aihetta ottanut esille.

Omakotitalossa asutaan. Alakerrassa kaksi makuuhuonetta.

Kaksi tai kolme on toiveissa, mutta ei haittaa jos jää yhteen tai tulee enemmänkin.