ilopilleri

Lähde Mutta kuitenkin näin: Siis, jos on jo epäillyt, että ei ole oma vauva, miksi ihmeessä on vasta kotona tarkastettu nimiranneke?

Olen nyt ihan tosissani harkitsemassa kahdelle nuorimmaiselle Steiner-koulua. Syitä on useita, mutta kaksi tärkeintä on koulun sijainti ja oppilaiden yksilöllinen huomioiminen, mitä ainakin koulu itse korostaa markkinointimateriaalissaan. Kun kuitenkin ymmärrän, että koululla ja liitolla on oma lehmä ojassa niiden kertoessa hienoista maailmaa syleilevistä tavoitteistaan, mistä muualta tietoa kannattaisi hakea ja onko täällä jollakin todellisia kokemuksia Steiner-koulusta? Kuinka helposti Steiner-koulua käynyt voi vaihtaa normaaliin peruskouluun, jos tarve jostain syystä tulee?

Liisa Keltikangas-Järvinen on kyllä mielestäni paitsi hyvin oikeassa myös todella miellyttävä puhuja. Olen päässyt kuuntelemaan luentoja yliopiston ja opiskelijajärjestön tilaisuuksissa, ja vaikutuin heti. No, ihmekö tuo, kun silloin ensimmäisellä kerralla oli aiheena minulle niin läheinen ujous, ja hän puhui aiheesta niin hyvin eli juuri, kuten olin itsekin ajatellut. Omalla kohdalla esikoinen otettiin pois hoidosta, kun kakkonen syntyi. Esikoiselle tuli siis noin vuoden mittainen pätkä hoidossa (11kk-1v10kk). Kun kolmonen taas syntyi, esikoinen ja kakkonen jatkoivat hoidossa kuten siihenkin asti. Kolmonen meni hoitoon vasta lähempänä kahden vuoden ikää. Lapset ovat kuitenkin olleet joko pienessä päiväkodissa (esikoinen) tai ryhmiksessä, jossa lapsia on siis 4 per hoitaja, olivatpa lapset yli tai alle kolme. Kaikilla ei tietenkään samalla tavalla ole vaihtoehtoja ja valinnanvaraa, mutta itse en missään tapauksessa voisi laittaa alle 3-vuotiasta lasta hoitoon isoon päiväkotiin. Esimerkiksi neljä 1-vuotiasta per hoitaja on todella paljon, eikä siinä kovin paljon syliaikaa per lapsi jää. Tämä tunne on erityisesti vahvistunut, kun olen katsellut neuvolan yhteydessä olevan tarhan menoa: pienten vaippaikäisten ryhmä istuu nukkariin mennessä penkein rajatussa tilassa odottamassa, että hoitajat ehtivät vaihtaa kaikille vaipat. Kyllä minusta yhteiskunnan pitäisi panostaa siihen, että hoitopaikat olisivat sellaisia, että ne ovat lasten kehitykselle hyväksi. Vaikka se ei ilmaista ole, kyse on sen verran suurista asioista, jotka vaikuttavat merkittävästi tulevaisuuteen. Mun kuulemien kertomusten mukaan se saattoi myös olla perheen 6-vuotiaskin esikoinen, joka hoiti nuoremmat sisarukset, kun äiti joutui töihin tai äidillä muuten vaan oli paljon työtä kotihommissa. On siinä 6-vuotiaalla ollut melkoinen vastuu, kun perheisiin syntyi suunnilleen vuosittain uusi vauva. Mutta sinänsä ajatus siitä, että vanhemmat ovat täysin yksin jälkikasvunsa kanssa ja pitää vaan yrittää pärjätä, on minusta kyllä ihan väärä.

^Nyt ei ole aikaa pidemmästi kirjoitella, mutta tuo on kyllä totta ylipäätään, että tilanteita ei voi maailman tappiin asti ennustaa ja uusperheessä varmasti eteen tulee kaikenlaisia ekstravaikeuksia verrattuna ydinperheeseen, joka sekään ei tietenkään mikään stabiili harmonia ole. En siis halua ketään sellaista käskeäkään peiliin katsomaan, joka on sitä jo tehnyt, ja on valmis siihen kuvioon sitoutumaan. Eihän se auta mitään, että kaikkiin mahdollisiin ongelmiin löytyy aina se yksi ja sama vastaus. Tästä mulla on nyt itsellä kokemusta reilun vuoden ajalta, tosin niin päin, että aina syy oli "sun lapset sitä, sun lapset tätä". Se on se lähtötilanne, mutta sitten, kun ollaan perhe, niin perheessä pitää ratkaista ongelmat jollakin muulla tavalla kuin syrjimällä joku tai jotkut tavallaan ulkopuolelle, ongelman lähteeksi.

Mun omakohtaiset kokemukset rajoittuvat esikoisen 5-vuotiaana alkaneeseen kielikylpyyn. Siitä näkövinkkelistä asiaa tutkineena suosittelisin kyllä myös puhumaan asiasta jonkun asiantuntijan kanssa, koska kuitenkin kaksikielisyys alusta lähtien ja kielikylpy ovat hieman eri asioita. Kielikylpyä käsittelevässä kirjallisuudessa ainakin kovasti painotetaan sitä, että lapsen oma äidinkieli tulisi olla tarpeeksi vahva ja hyvin kehittynyt, ja näin on yleensä noin 3-vuotiaana. Neuvola on varmaan hyvä paikka aloittaa selvittely. Meillä ainakin nykyisin puheterapeuttia, ja kai suunnilleen mitä vaan asiantuntijaa, pääsee julkisella tapaamaan vain neuvolan lähetteellä.

Voisko joku kiitos toteuttaa tuon Sukupuu-laatikon, mieluummin nyt? Ostaisin heti kolme kappaletta, koska mulla on ollut hakusessa kaunis laatikko, jossa voisi säilyttää jokaiselle lapselle omat muistot. Esimerkiksi säilöttynä löytyy vauvauintitodistus, sairaalan ranneke, erilaisia onnittelukortteja jne. Meillä olisi kyllä äitiyspakkauslaatikkoja kaksi tallessa, mutta eihän mun luovuus ja taidot riitä siihen, että niistä sais kivannäköiset. Ihana idea siis. Tykkään myös Onnen apiloista, Kela on karhusta ja Lintukodosta.

^Samaa mieltä. Minusta välittäminen on sitä, että välittää, mitä toiselle esimerkiksi tapahtuu, mitä kuuluu jne. Haluaa, että toisella on asiat hyvin. Voin sanoa, että välitän ystävistäni ja välitän kavereista. Saatan välittää myös hieman vieraammasta ihmisestä, joka on jostain syystä avautunut jostain asiastaan minulle, ja toivoa, että kaikki kääntyy paremmaksi. Välittäminen on myös jonkinlaista huolenpitoa. Rakkaus taas on tunne. Minä miellän sen niin voimakkaaksi tunteeksi, että sanon rakastavani aika harvaa ihmistä tässä maailmassa. Toki rakkautta on olemassa hyvin erilaisia lajeja, ja joitain pitkäaikaisia hyviä ystäviäni voin ehkä ajatella rakastavanikin, mutta silti se ei kovin hyvin istu mun ajatukseen rakkaudesta. Rakastan perhettäni, lapsia luonnollisesti yli kaiken, ja entistä miestäni taas rakastin hyvin intohimoisesti. Toivottavasti vielä joskus saan rakastaa tärkeää ihmistä tuossa mielessä. Välittäminen sisältyy rakkauteen, mutta välittämiseen ei välttämättä kuulu rakkaus. --- En tiedä, onko tähän keskusteluun järkevää osallistua mun mielipiteellä, mutta kuulostaa kyllä pahalta, jos puolison lapsesta ei edes pysty välittämään kuin omastaan. En voi sille mitään, että minulle tulee aina mieleen tässä kohti, että olisiko kannattanut harkita asiaa ja tutkia itseään ennen kuin menee sitoutumaan mieheen, jolla on jo lapsia. En voi kuvitella, ettei se tekisi pahaa pienen lapsen herkälle mielelle, että tajuaa olevansa kotonaan vähemmän toivottu kuin toinen lapsi. Kyllä pienikin lapsi sen nimittäin ymmärtää, mutta sen sijaan sitä pieni lapsi taas ei ymmärräkään, että se johtuu siitä, ettei ole biologisesti puolisoiden jälkeläinen.

Osaako siis lukea ja jos, niin kuinka hyvin? Mun omalle ekaluokkalaiselle en vielä ole ostanut yhtään pidempää pelkän tekstin kirjaa, kun kuitenkaan ei vielä jaksaisi niin pitkää lukea. Meillä ekaluokkalainen lukee siis itsekseen kuvakirjoja ja tietokirjoja, ja on erityisesti eläimistä todellla kiinnostunut. Vanhemman luettavaksi ja (meillä myöhemmin) itse luettavaksi musta vois olla kiva esimerkiksi kuvitettu Ihmemaa Oz, Maija Poppanen tai Liisa Ihmemaassa. Suosittuja lastenkirjasarjoja tällä hetkellä ovat ainakin Risto Räppääjä ja Timo Parvelan Ella-sarja. Meillä on noita äänikirjoina, ja lapset tykkäävät kovasti. Etenkin Parvelan kirjat ovat hyvin kirjoitettuja ja hauskoja.

En ole lukenut kyseistä juttua, vaikka uutisvirrassa otsikon näinkin. Mulla on tapana suojella itseä, vaikka sitten jostain syystä luen kyllä, jos Suomessa on jotain tapahtunut. Ehkä ajattelen, että maailmalla tapahtuu vielä kamalampia ja aivan hulluja asioita, joista mun ei ole tarvetta tietää, kun on sen verran kaukana. Tarkemmin siis tietämättä kommentoin siihen, miten toista vanhempaa näissä jutuissa kohdellaan. Kun kauheus tulee ilmi, pitää tottakai asia tutkia mahdollisimman tarkasti kaikin puolin, eikä tehdä mitään oletuksia. Tutkinnan pohjalta ihan varmasti voi löytyä tilanteita, joissa toinen vanhempi tai joskus jopa se ainoa biologinen vanhempi, on katsonut sivusta tai sormiensa läpi lapsen pahoinpitelyä tai kaltoinkohtelua tekemättä mitään tai jopa siihen osallistuen, ja näissä tapauksissa lienee ihan oikein, että myös tätä vanhempaa rangaistaan. Usein taitaa kuitenkin olla niin, että se toinen vanhempi on joko myös alistetussa asemassa perheessä ja kärsii yhtälailla tai sitten sen verran pahasti mielenterveysongelmainen, tai molempia, että lopulta ihan riittävästi rangaistusta on siinä, että on menettänyt lapsensa - ja pahimmillaan siis voi vielä loppuelämänsä syyttää itseään siitä, ettei pystynyt suojelemaan omaansa. Siihen ongelmatilanteeseen kuitenkin harvoin joudutaan suoraan, vaan käy kuten kiehuvan veden kanssa: jos sut heitetään sinne suoraan, hyppäät kiljuen pois, kun taas pikkuhiljaa lämpenevästä veteen sopeutuu eikä tajuakaan, että se on jo aivan liian kuumaa. Surullisia tapauksia kyllä kaiken kaikkiaan.

Ei ilmeisesti ainakaan liikaa, tai edes tarpeeksi, kun voisin ihan milloin tahansa mennä uudelleen. Koukussa synnytykseen.

Esimerkiksi tämä: Ainakin meidän 5-vuotiaana kielikylpynsä aloittanut tuntuu ymmärtävän kieltä nykyään lähes yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Puhuu muuten unissaankin välillä tällä kielellä. Uskaltaa myös käyttää kieltä, kaupungilla ihan vieraille ihmisille puhuessaankin. Kun törmäsimme esimerkiksi Stockmannin vessassa venäläisiin, lapsi oli se, joka sai ensin suunsa auki ja keskusteli. Äiti seisoi hiljaa vieressä. Lopulta sain vastatuksi jotain kysymykseen, johon lapsi ei osannut vastata, mutta huomattavasti hankalampaa omalla loistavalla koulussa opitulla kielellä oli siis olla nopeassa, elävän elämän tilanteessa. Tässä on minusta ainakin perinteisenä suomalaisena tuppisuuna, jolla on kuitenkin sinänsä hyvä kielitaito, suurin syy laittaa lapsi kielikylpyyn ja vieraskieliseen kouluun. Silloin vieraan kielen oppii vähän siinä sivussa, ja silti siitä tulee heti paljon luonnollisempi. Sitä siis osaa ja uskaltaa käyttää oikeassa elämässä. Myöhemmin on myös tutkimusten mukaan helpompi omaksua muita kieliä, ja luonnollisesti kynnys näiden kielten käyttämiseen on paljon matalampi.

Nythän kuhisi taas, kun tutkija esitti mielipiteen, että alle 3-vuotiaan paikka on kotona eikä päiväkodissa. Ohessa linkkinä kirja ja lyhyt lehtiartikkeli. Erja Rusanen: Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys ""Pieni lapsi ei halua eroon vanhemmistaan pitkiksi päiviksi isoihin ryhmiin, joissa hän joutuu ponnistelemaan liikaa saadakseen vieraat tai vaihtuvat aikuiset ymmärtämään hänen tarpeitaan ja odotuksiaan", väittää kasvatustieteiden tohtori Erja Rusanen. Avoimen yliopiston yliopistonlehtorina toimivan Rusasen uusi teos "Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys" paneutuu erityisesti lapsen tarpeisiin tämän ensimmäisinä ikävuosina sekä pysyvien kiintymyssuhteiden merkitykseen. "Turvalliset kiintymysmallit suojaavat tavalla, jolla voidaan välttää monia vaikeuksia lasten ja nuorten kanssa", toteaa Rusanen. Rusasen mukaan minuuden syntyminen ja turvallisten kiintymysmallien kehittyminen ovat ne kaksi tärkeää kehityshaastetta, joita ei ole riittävästi otettu huomioon nykyistä varhaiskasvatusjärjestelmää kehitettäessä. "Hyvän hoivan laatuvaatimuksia on voitava tarkastella myös lapsen näkökulmasta riippumatta siitä, hoidetaanko lasta kotona vai päivähoidossa", Rusanen painottaa. Hoiva, kiintymys ja lapsen kehitys "On vastuullisen yhteiskunnan merkki, että se voi taata perheelle mahdollisuuden hoitaa lapsia kotona kolmevuotiaaksi", Rusanen toteaa, "Myös päivähoidon henkilökunnan olosuhteiden pitää olla riittävästi resursoitu, jotta siellä voidaan tehdä onnistuneesti työtä lapsen kehityksen eteen." Teos julkaistaan syyskuun puolivälissä. Kirja perustuu vankkaan psykologiseen teoriapohjaan ja lukuisiin kansainvälisiin tutkimuksiin." Tutkija: Pienet lapset vaarassa vahingoittua päiväkodeissa Kasvatustieteiden tohtori, yliopistolehtori ja tietokirjailija Erja Rusanen on huolissaan lapsista. Hänen mielestään alle kolmevuotiaita lapsia ei pitäisi viedä päiväkotiin ollenkaan. "Hämmästyn sitä, kun ihmiset sanovat laittavansa kaksivuotiaan lapsen päiväkotiin, jotta hän kehittyisi sosiaalisesti. Päinvastoin voi olla vaarana, että hän vahingoittuu." Rusanen esittelee ajatuksiaan lastenkasvatuksesta juuri julkaistussa kirjassaan Hoiva, kiintymys ja lasten kehitys. Ne pohjaavat brittiläisen psykoanalyytikon ja psykiatrin John Bowlbyn kehittämään kiintymyssuhdeteoriaan. Sen mukaan lapsen tulisi pysyä kolmevuotiaaksi mahdollisimman lähellä sitä aikuista, johon hän on ensisijaisesti kiintynyt. Se henkilö on äiti. Toissijaisia kiintymyksenkohteita ovat isä, sukulaiset, ystävät, hoitajat. Rusasen mukaan ero ensisijaisesta hoivaajasta voi aiheuttaa lapsessa ahdistusta ja hylkäämisen tunteita. Jos ne jatkuvat pitkään, lapsesta voi tulla sosiaalisesti kykenemätön ja ahdistunut aikuinen. "Mitä pienempi lapsi on, sitä kokonaisvaltaisemmin hän vaatii, että hoivaaja on hänen kanssaan", Rusanen sanoo. "Irrottautuminen tapahtuu pikkuhiljaa kasvun myötä. Ihmisen itsenäisyys syntyy suhteellisen pitkän ja voimakkaan riippuvuuden kautta." Eikö Rusanen vahvista tällä äitimyyttiä, joka vaatii naiselta hoivavastuuta ja väheksyy isän merkitystä? "Olen sitä mieltä, että äidit ovat lapselle tärkeimpiä tietyssä vaiheessa, mitä nykyään yritetään jotenkin hämärtää. Vuosittain vain pieni osa väestöstä saa lapsen. Jotenkin tuntuu, että kaikki ovat sen lapsen suhteen jaolla. Lopulta ne muutamat vuodet ovat aika pieni aika naisen elämässä." Hän myöntää, että ne muutamat vuodet voivat vaikuttaa esimerkiksi naisen asemaan työelämässä. "En tarkoita sitä, että naisen pitäisi jäädä kaikesta kokonaan pois, kun hän hoivaa ja uudistaa yhteiskuntaa lasten kautta. Suurin osa töistä on kuitenkin aika tavallisia tehtäviä. Sellaisia, missä ei tehdä uraa." Rusasen mielestä äitien pitäisi vaatia, että yhteiskunta tukisi lasten varhaisvuosien kotihoitoa paremmin taloudellisesti. Kotiäitien työn pitäisi kerryttää myös eläkettä. Koska kaikki äidit eivät voi tai halua olla pienten lasten kanssa kotona, Rusanen muuttaisi päivähoitojärjestelmää kiintymysteorian mukaiseksi niin, että lapsilla olisi päiväkodeissa omahoitajat aina viisivuotiaiksi saakka. "Korvaavan hoivan pitää olla niin hyvää, että lapsi voi kiintyä uuteen ihmiseen." Ihanteellista olisi, että lapsella oli mahdollisuus tutustua hoitajaansa mahdollisimman hyvin, jopa valita hänet.

Meillä esikoinen meni hoitoon päiväkotiin suunnilleen, kun vanhempainvapaa loppui eli oli 11-kuukautinen. Kun kakkonen syntyi noin vuoden päästä, jäi esikoinenkin kotiin. Yhdessä lapset aloittivat taas hoitotaipaleen ryhmäperhepäiväkodissa, kun kakkonen oli 11 kuukautta ja esikoinen siis vajaa 3-vuotias. Kun kuopus syntyi lapset jatkoivat edelleen ryhmiksessä, johon kuopus meni esikoiselta peritylle paikalle, kun oli 1 v. 8 kk. Kakkonen on siis ollut samassa ryhmiksessä koko hoitouransa, joskin hoitajat ja lapset ovat matkan varrella vaihtuneet, mutta tosi ihania hoitajia on tuossa ryhmiksessä ollut. Vastikään tosin kakkosen ensimmäinen omahoitaja palasi töihin hoitovapaalta.

Ainakin Helsingin kaupunki tukee muuten ainakin uusien päivähoitoyksiköiden perustamista. Maksimissaan voi saada tukea 1000 euroa per helsinkiläiselle lapselle perustettu kokopäiväinen hoitopaikka ja yhteensä max. 30.000 euroa. Lisäksi kaupunki voi muutenkin tukea yksityistä hoitoa, ja onhan sekin yksityisen hoidon tukemista, että Kelan maksamaan yksityisen hoidon tukeen (160 euroa ja mahdollinen hoitolisä max. 135 euroa) kaupunki maksaa reilua lisää (490 euroa alle 3-vuotiaalle ja yli 3-vuotiaalle 280 euroa yksityisessä päiväkodissa). En tällä hetkellä tähän ketjuun kuulu, mutta seikkailen päivähoitoviidakossa, kun ollaan just muuttamassa, ja jollakin aikataululla pitää uudet hoitopaikat saada haetuksi.

Mulla on se tilanne, että olen yksinhuoltaja, ja turvaverkkoa ei tässä kaupungissa ole. Toisaalta en tiedä, olisiko tilanne sen parempi missään muuallakaan, tai vaikka täällä jonkinlainen turvaverkko olisikin (pitkät välimatkat). Oma perheeni on hajautunut ympäri Suomea, ja kaikilla on oma elämänsä. Mun äiti asuu melkein tuhannen kilometrin päässä ja on vielä ainakin 15 vuotta aktiivisesti työelämässä. Sisaruksilla on koulunsa, uransa, kumppaninsa, kaverinsa ja seuraavaksi luonnollisesti oma jälkikasvunsa. Kesäisin ja muuten lomilla olen saanut kyllä apua, mutta missään hätätilanteessa ei kukaan tänne asti ehdi. Kaverit taas ovat kiinni omissa kuvioissaan (työ ja ura, harrastukset, parisuhde), ja muutenkin nähdään nykyään todella harvoin. Kaikilla tuntuu olevan kalenterit täynnä aina ainakin seuraavaksi kuukaudeksi. Siinä ei mitään pikaisia tapaamisia järjestetä, saati, että kehtaisin yrittää pyytää apua. Jotenkin tälläkin tavalla on pärjätty, ja uskon, että kahden täyspäisen, osallistuvan vanhemman perheessä voidaan pärjätä ihan hyvinkin ilman tukiverkkoa. Yksin sen sijaan on aika rankkaa, erityisesti silloin, kun iskee jokin ah, niin ihana tartuntatauti.Ehdottomasti mukavampaa olisi, jos olisi jokin yhteisö, johon kuuluisi ja voisi oikeasti tavata ihmisiä ihan hetken mielijohteestakin. Suomalainen mentaliteetti (yksin sinun on tässä elämässä pärjääminen) ja nykyinen kaupunkilaiselämä ei kyllä mikään ihanne ole, ja altistaa varmasti kaikille näille kauheuksille, mistä viime viikkoinakin on lehdistä voinut lukea.