Kanelitähti

Moi, olemme kajahtaneita ja menossa Singaporeen ja Balille vajaan 2-v lapsen kanssa. Onko tärppejä? Singaporen hotellit on buukattu, mutta Balin suhteen kuulisin niistäkin kernaasti vinkkejä. Ongelma vaan on, että reissu on aika pian (varailu jäänyt vähän viime tippaan...) ja aika moni hotelli jo täynnäkin. Kiitti avusta!

Itsekin mietin, että miten ihmeessä tuon lentoa edeltävän illan järjestäisi... meillä muksu menee normaalisti seiskan pintaan nukkumaan, joten valvominen puolille öin on mahdottomuus. Harkitsen tässä sellaista vaihtoehtoa, että en laittaisi normipäiväunille puolen päivän aikaan vaan vasta joskus kolmen kieppeillä tms. Jos unet olis kunnolliset, saataisi muksu jaksaa ehkä niillä koneeseen asti. (...Niin varmaan. Nukahtaa kuitenkin ensin autoon matkalla kentälle ja sitten uudestaan syliin ennen nousua ja herää sitten korvien takia huutamaan...)

Kiitos Funkylle vinkeistä. Me päädyttiin nyt Nusa dualla olevaan Grand Mirageen, joka löytyi joltain englanninkieliseltä top 10 bali hotels with children -listalta. Duudeli, yritän muistaa tulla kertomaan reissusta lokakuussa, kunhan on kotiuduttu! Malesiassa on toki tarkoitus käydä myös, mutta vain päiväreissulla.

Takaisin on tultu onnistuneesta reissusta! Muutamia kommentteja: Me luultiin varaavamme reittilento, mutta se olikin sitten lomalento. Mennessä saatiin ottaa kaukalo, kun tilaa oli (mutta vaikka oli Finski, ei silti saanut olla kaukalossa nousun ja laskun aikana), tullessa ei mahtunut. Mekin matkustettiin paljon metrolla kaikkina aikoina, ja aina sinne ruuhka-aikanakin suht kohtuullisesti mahtui, ei-ruuhka-aikana ei mitään ongelmia. Ja tosiaan, Dubai malliin menee kyllä (piiiiiitkä) kävelyputki. Käytiin myös BigBus-firman hop on, hop off -kiertoajelulla kahtena päivänä, toimi tosi hyvin, päästiin niihinkin nähtävyyksiin, joihin haluttiin, mutta joihin metrolla ei pääse, joutumatta silti stressaamaan taksi+turvakaukalo+säilytysasiaa. Bussit oli alakerrasta ilmastoituja ja typötyhjiä (kun kaikki muut meni yläkertaan), joten muksu nukkui päiväunia vaunupaikalla mainiosti. Meillä kun oli hotelli kaupungissa eikä muuta järkevää pääsyä rannalle, niin rantaoleilu onnistui just tuon bussin ansiosta hyvin, koska se pysähtyi sillä julkisella rannalla ja uusi bussi tuli aina 20 minsan välein. Voin suositella. Muutenkin kyllä allekirjoitan sen, että Dubai on hyvä kohde vauvan kanssa. Että jos joku miettii vielä, niin rohkeasti vaan.

Kiitos paljon! Ehkä mekin sitten tehdään niin.

Nonna-marie, olis kysymys! Dubaihin lähtö on edessä. Sanoit, että teillä oli kaukalo mukana ja että hyvin onnistui. Käytittekö sitä siis taksimatkoilla määränpäässäkin? Raahasitteko sitä mukana kaikki Mall-kierrokset ja nähtävyydet ja muut, vai miten? Meillä se ei ainakaan matkisten alakoriin mahdu, ja mietin, ettei sitä kyllä koko päivää käsissä jaksa raahata... Onko tähän joku ratkaisu?

Ajattelin, että oon varmaan taas se AINOA MAAILMASSA, joka kärsii tämmöisestä, mutta pitihän se arvata että harvoin tapaamani mutta aina yhtä paljon vertaistukea tarjoava vauva.info löytää mulle heti kohtalotovereita. Henkiset PMS-oireet on olleet synnytyksen jälkeen TODELLA paljon voimakkaammat kuin ennen. Tuntuu, että fyysiset oireet on olleet helpommat, pärjään murto-osalla entisestä kipulääkecocktailista, mutta näemmä hintana on sitten jumalaton ärsyynnys. Olen todella kireä ja räjähdysaltis, mikä on tietenkin epämiellyttävää miehelle, mutta ikävä olo vaivaa myös mua itseäni. Ei vain ole hyvä olla. En kestä mitään itseeni kohdistuvaa kuittailua, vaikka normiarjessa lempeä naljailu on meidän peruskommunikaatiotapa. Myös vauvalle tulistun paljon tavallista nopeammin ja ikävämmin, ja sitten aina jälkeenpäin harmittaa. Kiitos että sain avautua.

Heippa, aattelin tulla tänne raportoimaan, että kuin taikaiskusta (ehkä siksi, että olin käynyt täällä sanomassa ääneen nuo hävettävimmätkin tunteet ja ajatukset, siis virallisesti myöntänyt ne itselleni?) pian tänne kirjoittamisen jälkeen tunteet alkoivat syvetä ja lämmetä tuota pötkylää kohtaan. Välillä tulee tosi isojakin tunneaaltoja, välillä on laimeampaa, mutta joka tapauksessa asia on saanut jo hienon, valoisan käänteen. Tämä siis rohkaisemaan ja valamaan uskoa ainakin malheriin ja mahdollisesti ketjua hiljaa sivusta seuraaviin. Kyllä se siitä!

Jenny-Marialle kiitos rohkaisusta ja malherille vertaistuesta. Eivät toden totta ole helppoja tunteita nämä, ja varmasti joku, joilla ei ole niistä omaa kokemusta, näiden lukemisesta järkyttyy ja närkästyy, mutta puhutaan niistä senkin uhalla, koska vertaistuki on niin tehokasta, jooko Malher, sinulla varmaan tuo pitkän pitkä odotus tuo taatusti tunteisiin oman "kivan" pikku lisän. Uskon, että Jenny-Maria on oikeassa. Sitä mukaa kun hymyt tihenevät ja tuntuvat "loogisemmilta" eivätkä niin satunnaisilta, varmasti alkaa tuntua rinnassa lämpimämmältä. Kyllähän tässä ketjussa oli jo jotain vanhempia kirjoituksia, joissa lämmin, rauhallinen rakkaus oli alkanut kertyä sitten kuukausien (ei päivien tai viikkojen!) vieriessä.

Onpas ihana kuulla, että muillakin on ollut näitä tunteita, että olisi sen voinut sinne sairaalaankin jättää, ehkä jopa ihan mielellään. Mietin joskus ajatusleikkiä, että jos tuntisin jonkun megasympaattisen, lapsettomuudestaan kovasti kärsivän pariskunnan ja tietäisin, että he hoitaisivat vauvaa aina niin hyvin kuin inhimillisesti on mahdollista, antaisinko vauvan heille? Monesti on tehnyt mieli vastata kyllä. Synnytyksessä ja lapsen tullessa rinnalleni odotin sitä maailman parasta tunnetta, jonka siinä pitäisi tulla. No ei tullut. Ei itkettänyt. Olihan se tunne aika - mikä nyt olisi oikea sana? - vinha, mutta ei se maailmaani mullistanut. Sittemmin olen tuntenut jonkinlaista lempeää velvollisuudentunnetta vauvaa kohtaan (kuten joku jo aiemmin kirjoitti, onhan se hoidettava, kun sen on tänne tehnyt), mutta synkkinä hetkinä mietin myös, että vauvan hankkiminen oli virhe ja että miten helpon ja ihanan elämän sitä olisi voinut elää kaksin. Mutta varsinkin tuo virheajatus johtaa myös ihan kamalaan itkuun ja epätoivoon kun ajattelen, että mitä jos vauva tietäisi, että ajattelen hänestä niin? Se viaton, suloinen raukka, joka ei itse pyytänyt syntyä meille? Silloin pidän itseäni ihmishirviönä ja ajattelen, että vauva olisi ansainnut syntyä jollekulle, joka on siitä vilpittömän onnellinen. Vauva on nyt 2 kk. Pliis, sanokaa jotain rohkaisevaa? Kyllä se vielä tästä? Vielä koittaa aika, kun vauva on minulle kaikki kaikessa?

Ensikertalaista jännittää. Avautumisvaiheen aikana saa ja kannattaa vaihdella kuulemma asentoja, mutta entäs, kun ponnistusvaihe alkaa? Jos ensin ponnistaa siinä sängyllä puoli-istuvassa asennossa ja sitten tuntuu, että olisi helpompi olla esim. kontillaan, voiko (pystyykö, onko ok) asentoa vielä siinä vaiheessa vaihtaa, ponnistusten välissä?

Oho, no niinpä olikin! Kiitos, oli mennyt ohi.

Tosi hyvä keskustelu, luin suurella mielenkiinnolla koko ketjun. Näittekö ehkä viikko takaperin tms. Hesarissa elämä-sivuilla jutun siitä, mitä lapsiperheitten kanssa tekemisissä olevat (opettajat jne) näkee työssään? Synnytysosaston hoitajilta oli kommentti, että jotkut vanhemmat jättää vauvan hoitajille koska tarvitsevat omaa aikaa ja menevät kahdestaan sairaalan kahvioon. Jos näitte jutun, niin mitä ajatuksia se teissä herätti? Onko omaa aikaa oikeus haluta jo synnytysosastolla?

Heip, ajattelin nyt kirjoittaa tänne (toivottavasti osasto on oikea, saa siirtää). Olen itse (vielä) lapseton, eli minulla ei ole mitään käsitystä siitä, millainen mullistus se on, kun saa lapsen, joten en oikein osaa luottaa omaan arviointikykyyni, ja siksi kysynkin teiltä. Asiaan: Sydänystäväni (siis se kaikista paras ja läheisin) odotti esikoistaan, ja viimeksi (aiheesta oli siis puhuttu ennenkin) hänen laskettuna aikanaan eli maanantaina vaihtelimme tekstiviestejä (hän asuu siis ulkomailla, joten emme normioloissakaan juuri soittele), joissa hän lupasi ja vannoi pitää minut ajan tasalla tapahtumista, kun näytti siltä, että lapsi ei ainakaan laskettuna aikana ollut tulossa. No, maanantain jälkeen mitään ei kuulunut. Ajattelin kerran pari, pitäisikö laittaa joku "eikö vieläkään?" -tyyppinen viesti, mutten laittanut, kun en halunnut tungetella ja uskoin, että ystävä kyllä ilmoittaa, kun jotain tapahtuu. No, tänään aamupäivällä sitten Facebookissa tulivat vastaan ystävän miehen sinne laittamat kuvat syntyneestä vauvasta, jotka oli laitettu noin puoli kymmeneltä. Miehen kommenteista kävi ilmi, että vauva oli syntynyt aamuyöllä kello 3.30 (aikaeroa meillä on vain tunti). Minulla on hyvin läheiset välit myös mieheen. Ystävästä ei ole kuulunut siis koko aikana mitään. Kysymys: onko minulla lupa olla loukkaantunut, että saan vauvasta tiedon vasta miehen kaikille jakamien fb-kuvien myötä (joka sekin on sattumaa - jos en olisi käynyt fb:ssä, en tietäisi koko vauvasta vieläkään mitään)? Pitääkö nyt vain niellä se, että en läheisimpänä ystävänä ole mahtunut sen tekstiviestin vastaanottajiin, jollaisen nyt luulisi jokaisen lähettävän sairaalasta lähimmilleen? Miten pian ja millä keinolla itse ilmoititte lähimmälle ystävällenne esikoisen syntymästä? Vai onko esikoisen syntymä niin mullistava asia, että ensimmäisen vuorokauden aikana muistaa tiedottaa vain ehkä vanhemmilleen? (Mutta miten sitten voi ehtiä latailemaan fb:hen kuvia?!) Järkitasolla tiedän että olen tosi pikkusielu, mutta silti on ihmeellinen ulkopuoliseksi jäänyt olo.

Ymmärrän aloittajan ongelman. Meidänkin sopimus oli, että ainakin ensi alkuun tasan tarkkaan ei tehdä muuta entisestä poikkeavaa kuin jätetään ehkäisy pois, että vältetään kaikkea "tarkoitushakuisuutta" siinä seksissä. Mutta koska kroppani toimii kuin kello ja olin jo väkisin oppinut tunnistamaan ovulaation kroppani merkkien perusteella, olin heti seuraavassa kierrossa siinä tilanteessa, että mielessäni tiesin, että tämä on nyt otollinen aika. Jouduinkin miehelle sanomaan, että "pliis usko, että haluan tätä seksiä nyt muutenkin kuin siksi, että satun tietämään, että nyt on ovulaation aika", ja uskoihan hän, mutta päätimme, että jatkossa en edes kerro hänelle, missä kohtaa kiertoa ollaan menossa, vaikka sen itse tiedänkin. No, siihen asti ei koskaan päästy, sillä tärppäsi heti... Ymmärrän siis, mistä puhut. Varoitan kuitenkin, että muotoilusi siitä kuinka kauhulla ajattelet ihmisiä, jotka harrastavat seksiä kello kourassa, voi loukata täällä monia ja tuoda kriittistä palautetta. Monilla ei nimittäin ole muuta vaihtoehtoa kuin yrittämällä yrittää, kuukausikaupalla, sillä se huvikseen paneskelu silloin tällöin ei kaikilla kanna hedelmää noin vain - ehkä ei teilläkään, ja huomaat muutaman kuukauden päästä hipelöiväsi apteekissa ovulaatiotestejä.

Tänään luin Hesarista, että yo-tulosten perusteella tehdyssä listauksessa pieni Siikalatvan lukio oli noussut viime vuoden 273. siljalta nyt yhdeksänneksi! Miten KOSKETTAVAAAAA! Kyllä siinä on itkut paikallaan. ...Not.

Huomenta, tämän ketjun väki. Mulla olis kysymys, joka itse asiassa koskee appiukkoani. Appi on siis kääntänyt elämässään uuden sivun ja on usean vuoden työkomennuksella Kiinassa, missä sillä on (mun ja mun miehen ikäinen...) kiinalainen naisystävä. Nää sai nyt sitten vuosi sitten pojan, eli poika on nyt reilu 1-v. Poika on tietysti suurimman osan ajasta kotona äitinsä kanssa, ja äiti (kai) silloin puhuu lapselle kiinaa, samoin kuin äidinäiti. Vaan mitä tekee appiukko, sitten illalla myöhään töistä tullessa sen lyhyen ajan poikaa tavatessaan? Puhuu sille omaa SURKEAA tankeroenglantiaan (eli parin yhteistä kieltä) :skilletgirl: ! Ja silloin kun appiukko on paikalla, myös pojan äiti puhuu pojalle omaa heikkoa kiinalaisenglantiaan! Olen tästä kovistellut appiukkoa, että mitäs h*vettiä, mutta hän ei käsitä ollenkaan, millaista haittaa tästä lapselle koituu. Kuulemma "iltaisin kyllä luen joskus suomenkielisiä satukirjoja, mutta ei sitä arjessa sen enempää ehdi". Miten niin EI EHDI puhua suomea, mutta tankeroenglantia (ja siis hänen englantinsa on TODELLA surkeaa niin kieliopillisesti kuin ääntämyksen ja sanavarastonkin puolesta) ehtii?! Tämä lemmenpari kokee ilmeisesti ongelmaksi sen, että toisen ollessa läsnä puhuttaisiin lapselle omaa äidinkieltä (kiinaa/suomea), jota toinen aikuinen ei ymmärrä. Tankeroenglantia appi puhuu pojalle myös, kun me olemme siellä käymässä. Kaikista järkyintä tässä on se, että kolmikko on parin vuoden päästä muuttamassa Suomeen. Eli pojan, jonka puoliäidinkieliä ovat puolittainen kiina ja tankeroenglanti (sen sijaan, että appi sanoisi "Ville, katos tätä!" hän sanoo "Ville, lets luk tis!"), pitäisi sitten oppia suomi pelkän ympäristön vaikutuksen avulla. Ainakin tähän asti ottaessani asian esiin tiukassakin sävyssä (mieheni on kyllä minun puolellani) ongelma on ollut, että appi ei tajua sitä, että ei poika häneltä oikeaa englantia äidinkielekseen saa (appi tietysti miesmäiseen tapaansa kuvittelee puhuvansa sitä sujuvasti, koska on sillä koko työuransa pärjännyt), vaan sitä vaivaa enemmän se, ettei toinen vanhempi ymmärrä, mitä toinen lapselle puhuu, jos mennään äidinkielten mukaan. Yritin vedota asiantuntijoihin; ei vaikutusta. En tietenkään kehtaa suoraan sanoa, että en kuuna päivänä soisi, että lapsi puhuu englantia yhtä huonosti kuin sä. Mun pyyntö teille: tiedättekö jotain oikeasti käsiin saatavia tieteellisiä tutkimuksia oman äidinkielen puhumisen tärkeydestä (Ida-Marin tilanne on erikseen, ymmärrätte varmaan miksi tässä se olisi välttämätöntä)? Uskon, että appi ei tule järkiinsä muuta kuin jos hänelle lyödään eteen mustaa valkoisella. Olen yrittänyt jo googletella, mutta en löytänyt mitään, missä asia sanottaisiin appeani ajatellen tarpeeksi jyrkästi (toisaalta-toisaalta ei hänelle tietenkään riitä). Mua turhauttaa ja itkettää olla vieressä kuuntelemassa sitä sönkötystä, josta on tulossa pienen pojan äidinkieli!

Ääh, miksi mun vauvakuume ei voi vaan tasaisesti kasvaa ja voimistua ja hyökyä yli, niin vois vaan ruveta tositoimiin? Ollaan ajateltu, että vuodenvaihteessa vois ehkä alotella. No, nyt ois ens vuodelle mahdollisuus ulkomaanlomaan (semmoiseen ei-ihan-joka-vuosi-tyyppiseen) marraskuussa, ja nyt heti turhauttaa, kun pahimmassa (eli parhaassa) tapauksessa vauvasuunnitelmat tai -tosiasiat sitten estää sen. Ja päätös matkasta pitäis tietysti tehdä jo nytkohtaheti, eli kovin kauan ei voi siirtää ja odottaa. Miksi mulla ei asetu prioriteetit automaattisesti oikeille kohdilleen, oi miksi? Edit. selvennystä.

Olivia82, hitsiläinen! Noh, kärsivällisyyttä... Mulla tuntuu tuo joulu lähestyvän yhtä aikaa hurjaa vauhtia ja ihan liian hitaasti. (Omasta mielestäni voitaisiin aloittaa yritys joululta, miehen mielestä "siinä alkuvuodesta"... mutta joululta alan ehkä jo vähän ehdotella.) Mesimarja, kiitos rohkaisevista sanoista. En siis halua haastaa riitaa, mutta heräsi tuosta sun tekstistä vaan yksi kysymys: eikö sen pitäisi mennä niin, että se vanhempi ei tavallaan hylkää sitä lasta ikinä? Eikö sen lapsen jossain vaiheessa kuulukin hylätä vanhempansa?

Mullakin on selvästi tota Jessi80:n ja Cembalon kuvaamaa arvuuttelua. Ja täälläkin on lähipiirissä niitä, jotka pitää tätä mun/meidän arpomista ihan ihme pelleilynä. Ja oon mä itsekin ajatellut, että enpä tiedä ketään, jolle vauva olisi lopulta tullut jälkeenpäin ajateltuna liian aikaisin, jos nyt ei siis yllätysvauvoista puhuta. Mitä ajattelette tästä?

Tämä on mulle sopiva ketju. Hartaasti odotettu vauvakuume on mulla vihdoin alkanut nostaa päätään, ja työkuvioiden puolesta järkevä aika yrityksen aloitukselle olisi joulun jälkeen. Uskaltaakohan sitä sittenkään vielä silloinkaan? Tämä mun kuume on välillä aika heiveröistä ja ailahtelevaa laatua, koska lapsiperheitten elämä näyttää musta aika rasittavalta. Mutta toisaalta ei tämä kuume poiskaan näytä olevan menossa. Jos vaan panis sitten joululta silmät kiinni ja hyppäis.

Kiva kun olette kirjoitelleet näkemyksiänne. Tässä lienee kyse kulttuuri- ja tapaeroistakin. Tarkoitan sitä, kun moni kirjoitti vanhempien saaneen tiedon enemmän tai vähemmän tuoreeltaan ja kaverien sitten vähän myöhemmin. Minulla on kavereissa pari niin läheistä (läheisyydessä siis aivan perheenjäsenten tasoa, heihin tosiaan kuuluu tämä mainittu ystäväni), että ainakin näin fiilispohjalta arvelen, että laittaisin heidät vastaanottajiksi samaan tekstariin kuin mikä lähtee vanhemmillekin, ja muu ystäväpiiri saisi sitten viestin myöhemmin tai näkisi fb:stä. Tilanteen arvaamattomuus kai sen kaiken määrää. Jos on hätä-hätä, tiedotus ei taatusti käy mielessäkään (mikä on tavallaan raastavaa, koska juuri venyvä hiljaisuus varmaankin huolestuttaa lähipiiriä sitä enemmän). Itseäkin näin tiedotusfriikkinä (kuten olette voineet ketjusta päätellä ) Chimellin tilanne kuopuksen kanssa olisi ärsyttänyt

Kiitos myös kultaselle kommentista. Se sai entistä vakuuttuneemmaksi siitä, että ystävä ei vain tiennyt (kuten en siis minäkään, kun sitä odotin) mistä puhui kun etukäteen lupasi pitää ajan tasalla. Eli normaalin virhearvion piikkiin menee. Tilannepäivitystä sen verran, että laitoin sitten onnittelutekstiviestin (sanoin nähneeni fb:stä), johon tuli 10 minuutin sisällä (älypuhelimesta) kolmen, neljän rivin sähköpostivastaus uuden kuvaliitteen kanssa. Kaikki oli hyvin.

Kiitos vastauksesta. Jep, tosiaan aika pian mies minunkin mielestäni Facebookiin ehti. Hän on valokuvausharrastaja ja kuvat on siis tämän lisäksi myös huolellisesti käsitelty, mikä sekään ei ihan käden käänteessä käy... Hyväntuulisista kommenteista päättelen, että kaikki on sujunut hyvin, mutta varma en toki voi olla. Lähimpänä ystävänä vain koen, että minun kuuluisi esim. se saada tietää, voiko ystäväni hyvin. Samaa tietoahan odottaisin silloinkin, jos hän olisi sairaalassa jostain muusta syystä. Mutta tuokin antoi jo uutta näkökulmaa, että esim. sinä et ole informoinut sairaalasta käsin muita kuin isovanhempia. Ehkä en tosiaan vielä lapsettomana vain käsitä sitä, että lapsen saanti saa pyyhkii mielestä ihan kaiken (niin kuin sen, että joku saattaa oikeasti odottaa sitä tietoa).