Javona

Aktiivijäsen
  • Content count

    344
  • Joined

  • Last visited

About Javona

  • Rank
    Aktiivi
  • Birthday March 18
  1. From the album masuja

  2. From the album tikutukset

  3. Jälkikäteen ajateltuna mulla jäi synnytyksestä kaivertaa ensimmäinen kätilö joka oli todella töykeä ja nuiva (myös miehenkin mielestä joten en siis vain kuvitellut). Avautumisvaihe oli mulla pitkä ja käytiinkin jo sairaalassa näyttäytymässä yöllä kun matkaa sairaalaan meiltä kertyy paljon. Parin vuorokauden todella kivuliaiden supistelujen jälkeen ja kahden unettoman yön perään (molempina öinä sain unilääkkeen ja kipupiikin jotka ei vaikutaneet ollenkaan) pääsin saliin ja paremmille kivunlievityksille. Kätilö koko ajan toitotti kuinka pitä jo laittaa epi, vaikka eritoten pyysin että odotetaan mahdollisimman pitkään. Halusin mielummin ilokaasua ja altaaseen. Sain sitten jatkuvaan kuulla että olen niin kipuherkkä ja tarvitsen sen HETI. Onneksi vuoro vaihtui ja toinen kätilö tuli paikalle. Hän oli sitten todella ymmärtäväinen ja totesi vaan että olen jo pitkään ollut ilman epiä ja olisi aika hieman saada unta että jaksan synnyttää. Pelkäsin pistoa todella paljon mutta uusi kätilö oli aivan ihan ja kiitos sitä hänelle. Vähän harmittaa myös se etten ymmärtänyt jutella synnytyksestä jälkikäteen kätilön kanssa. Pientähän nuo on muihin verrattuna, mutta ensisynnyttäjälle silloin todella iso juttu.
  4. 5 tai 6 päivää oltiin (en muista ) mutta bilirubiinin takia siis pidempään..
  5. Aina oon haavellu kaksosista ja edelleen salaa jatkan samaa. Meillä ei oo suvussa kaksosia ja tiedän että se on aikalailla periytyvä ominaisuus. Mutta kiva on aina haaveilla eikä se kiellettyä ole
  6. Minä tei testin ittekseen, plussatikusta otin kuvan ja laitoin kännykällä sen kuvan ja viestinä siihen että "hyvää joulua rakas :)"
  7. Meillä odotellaan yritystä muutaman vuoden ajat. Meille siis esikko syntyi elokuussa 2012 ja kakkosta kuumeilen jo nyt. Tilanne ei kuitenkaan anna periksi ja minun on pakko mennä aloittamaan opinnot joita olen kaksi vuotta lykännyt työskentelyn ja esikon takia. Puolison kanssa sovittiin että rippuen pääsenkö toiseen koulutusohjelmaan aloitetaan yrittäminen 2-4 vuoden päästä ! Vasta! Onneksi on yksi tuhisija jo kainalossa vähän lievittämässä kaipuuta pikkasesta sisaresta.
  8. Eka arvio oli 3.7kg ja seuraava n. 3,5kg. Loppujen lopuksi lasketulle päivälle syntynyt poika painoi 3010g joten ei ihan pitäny paikkaansa.
  9. synnytys alkoi spontaanisti supistuksilla 37+5, mutta pitkän avautumisen jälkeen syntyi sitten viikolla 38+0
  10. Kuulema ei oo ikinä pelänny niin paljoa Oli mun ilmeet olleet kuulema niin pelottavia kivun takia. Sanoi ettei koskaan oo nähny mulla sellasia ilmeitä kun koskee ja että näytin siltä että olen paniikissa Muuten kehui että hienosti jaksoin
  11. Limatulppaa tullut kahden päivän ajan ja tässä odotellaan josko synnytys lähtisi käyntiin, viikkoja nyt se 38+6.
  12. Lääkitys toimi. Pääsin purkamaan mieltäni ulkopuoliselle. Rakkaan ei enää tarvinnut jakaa yksin minun mielipahaani. Unohdin kokonaan muun tekemiseni. Olo oli neutraali. Ei masentunut ja surullinen, muttei iloinen tai pirteä. Olin välitilassa. Lääke vei suurimman osan stressistä. Pystyin jopa hymyilemään. Mutta itkut surusta ja ilosta olivat menneet. Näin jälkeenpäin ajateltna olin kuin robotti. Suoriuduin päivän askareista, mutta en kokenut tunteita. Unohdin blogin ja facebookin. En ottanut yhteyttä ystäviini. Olin vain kotona. Viimeiset itkut ennen lääkityksen aloittamista oli kun mummo ja ukkini kuoli. Sen jälkeen en muista itkeneeni. Ei. Itkin. Kerran. Olin sohvalla ja en jaksanut mitään. Puoliso pyysi jotain, tai kysyi jotain. Purskahdin itkuun ja kysyin rakastaisiko hän minua, vaikka olisin masentunut. Sain hänet itkemään. Hän todella välittää. Sen jälkeen lääkitys alkoi vaikuttamaan. Koko kevät meni kuin sumussa. Nyt eletään jo viikkoa 35+0 ! Hurjaa. Lääkeannostukseni pienennettiin ennen synnytystä. Olen taas ihminen. Tai ainakin olen itkenyt ilosta ja surusta. Olen taas elossa. Tosin ahdistus on kasvanut, mutta yritän pärjätä näillä. On ihanaa tuntea. Lähes kaikki hankinnat vauvaa varten on jo tehty. Muutamaa juttua odottelen. Parhaassa lykyssä pääsen käynnistykseen jo kolmen viikon päästä. Muutoin odotellaan että syntyy omia aikojaan. Olen väsynyt ja voin pahoin. Mutta mitään en vaihtaisi tässä raskaudessa. Minä elän tämän loppuajan, minä tunnen. Vauva liikkuu masussa ja minä nautin joka hetkestä ja saatanpa itkeä onnen kyyneleen...tai kaksi.
  13. Mula on alusta lähtien ollu poikaolo. Haluttiin tietää ultrassa ja oikeessa olinkin
  14. Sairasloma jatkuu. Psykiatrille käynti ja lääkitys. Tämäkö on se minun ihana raskauteni? En suunnitellut tätä näin. Jos joku olisi vuosi sitten sanonut että kun tulet vihdoin ja viimein raskaaksi, saat masennusdiagnoosin. Minä kuvittelin olevani vielä töissä, ylpeänä olisin kulkenut masu pystyssä. Miksi sitten sain tämän? Miksi en nauti olostani? Aina sanoin etten särkylääkettäkään ota raskaus aikana. Nyt sitten syön säännöllisesti joka päivä masennuslääkettä. Sen ei pitäisi vahingoittaa sikiötä. Mitä uskoo mitä ei. Jos lapsella todetaan jotain poikkeavaa, olen varma että syytän itseäni. Pian pääsen tästä kuitenkin puhumaan. Onni on kun neuvolasta auttavat. Jos tämä helpottaa. Katsotaan päivä kerrallaan. Huomenna menen rakenneultraan. Nään sitten kumpi olisi tulossa. Olen utelias ja tahdon tietää Ainut asia josta jaksan pienesti vielä innostua on oman lapsen näkeminen. Sitä odotan.
  15. Helmikuussa 2011 päätettiin että nyt se tapahtuu. Jätän ehkäisyn ja yritetään lasta. Sukulaisilla ei koskaan ollut vaikeuksia raskautua, joten en odottanut ongelmia minullekkaan. Ystäviltä kuulimme koko ajan kuinka raskaus alkoi pari kuukautta yrityksen alusta. Tunteiden vuoristorata oli melkoinen. Välillä olin onnellinen jo ajatuksesta että vauvaa yritetään ja toisinaan aivan lyöty, kun kuukausi kuukauden jälkeen raskaustesti näytti vain sitä yhtä viivaa. Kiertoni ei meinannut tasaantua. Joka kerta kuukautiseni olivat myöhässä. Testi. Ei mitään. Ja kuukautiset alkoivat. Lokakuussa kierto näytti tasaantuvan. Ovulaatiotesti. En saanut ovulaatiota kiinni. Entä jos en edes ovuloi? Enkö voi tulla äidiksi? Marraskuu. Luovutin jo. Vimeinen ovulaatiotesti ja epätoivoinen yritys. Tikkuun tuli viiva! Nyt tai ei koskaan. Puolisolle en sanonut ovuloivani, kunhan vain mennään. 19.12.2011. Aamulla kuukautisten olisi pitänyt alkaa. Raskaustesti. Positiivinen! Toinen heti perään ja se myös näytti plussaa. Otin kuvan ja laitoin viestin kullalle. "Hyvää joulua". Se oli ainut asia mitä toivoi jouluksi. Sai sen sitten etukäteen Soitin neuvolaan seuraavana päivänä ja kerroin raskaudesta. Ensimmäinen neuvolakäynti oli varattu ja sain hyppiä riemusta. Vielä... Siitä alkoikin alamäki. Jo pitkään jatkuneet työongelmat alkoivat kärjistyä ja raskauden mukana tuomat mielialanvaihdokset hankaloittivat elämää. Vaikka raskaus oli toivottu ja pitkään yritetty, en voinut nauttia olosta. Mieltä painoivat alkuraskauden vuodot, pahoinvointi ja väsymys. Mahdollinen perinnöllinen sairauskin oli koko ajan uhkana. Viikko viikolta olo vain hankaloitui. 1.3 2012 menin lääkärille ja sain musertavan diagnoosin. Masennus. En uskonut olevani niin maassa, mutta mikään ei muuttanut sitä faktaa että itsekkin tiesin sen kyteneen jo monta vuotta. Miten tästä eteenpäin? Mikä auttaa jaksamaan? Sain mielenterveyshoitajalle ajan. Myös laitoshoitoa ehdotettin tarpeen mukaan. Lääkityksen varmaan aloitan jos tarve vaatii. Miksi niin ihana ja odotettu asia kääntyikin näin. Työstä lähtöisin epäilivät masennuksen olevan. Enkä epäile sitä. Nyt odottelen hoitoon pääsyä. Jokainen päivä on tuskaa. Jokainen hetki yksin on kaamea ajtuksen laukkaa ja ahdistusta. Toivottavasti muuttuisi parempaan päin. Rv 15+4