Doremifa

Aktiivijäsen
  • Content count

    3699
  • Joined

  • Last visited

Everything posted by Doremifa

  1. Kiitos vastauksista, en tosiaan osannut ajatella, että nukutus vaatii niin paljon henkilökuntaa ym. (mua ei ole koskaan nukutettu). Entä olisiko jotain muuta mahdollisuutta tehdä tikkauksesta vähän vähemmän hmm... väkivaltainen kokemus? Voisiko epiduraali auttaa, voiko sitä saada vielä synnytyksen jälkeenkin? Ilokaasua sain tikkauksen aikana, mutta en kokenut sitä hyväksi, koska kontrollin menettäminen tuntui siinä tilanteessa vielä pahemmalta. Mun mielestä on aivan hirvittävän ahdistavaa, jos joku koskee käsin mun alapäätä (oli se sitten oma mies tai lääkäri tai kätilö), puhumattakaan siitä, jos sitä operoidaan kivuliaasti yli tunnin ajan. Onko muuten mahdollista päästä "suunnittelemaan" omaa synnytystään etukäteen kätilön kanssa, vaikka ei olisi varsinaista synnytyspelkoa? Jos seuraava kerta joskus tulee eteen, niin haluaisin keskustella jonkun kanssa läpi, mitkä asiat olisi mahdollista tehdä seuraavalla kerralla toisin.
  2. Sain epiduraalin ja se toimi todella hyvin. Ehdin saada kaksi annosta. Molemmat annokset veivät kivut kahdeksi tunniksi ja kolmannen tunnin aikana vaikutus sitten asteittain hävisi. Ponnistusvaiheessa epiduraalin vaikutus oli jo loppunut, joten se mentiin sitten ilman... Synnytys ei ollut kaikkein lyhimmästä päästä ja mulla oli sellainen tunne, että en olisi todellakaan selvinnyt ilman epiduraalia. Puudutuksen ansiosta koin kuitenkin synnytykseni kohtuullisen helpoksi ja oli sellainen tunne, että se eteni jopa liian nopeasti! Olisin hyvin voinut ottaa vielä kolmannen annoksen ja avautua rauhassa omilla supistuksilla ilman oksitosiinitippaa. Mut ei multa kysytty, haluanko sitä tippaa vai en... Kätilöillä oli vaan kova kiire ponnistamaan!
  3. Mietiskelen tässä, mitä haluaisin tehtävän toisin, jos pääsisin joskus uudelleen synnyttämään. Onko synnytyksen jälkeistä tikkausta mahdollista tehdä pyydettäessä nukutuksessa? Ja jos on, niin pitääkö asiasta sopia etukäteen esim. pelkopolilla? Itselleni tikkaus oli sen verran traumaattinen kokemus, että kärsin sen seurauksista edelleen.
  4. Onpa jännä nähdä, miten paljon korvikemerkkien sopivuudessa on vauvakohtaisia eroja! Monet ovat kehuneet Valion Tuuti1:stä, mutta meillä se ei sopinut lainkaan. Tyttö sai siitä ummetusta. NAN1 oli ihan ok, mutta muutti kakan tummanvihreäksi ja aiheutti ehkä hieman vatsavaivoja. Käytämme sitä kuitenkin edelleen matkoilla kätevän kierrekorkin vuoksi. Lopulta löydettiin Semperin Baby Semp1, jonka kanssa ei ole ollut mitään ongelmaa. Harmittaa vaan tosi paljon, kun sitä myydään vain niissä hirveissä 2 dl:n purkeissa.
  5. Mischa ja anemone, en olekaan koskaan kuullut tuollaisesta, että kaikilla lapsilla olisi oma iltarukous! Kuulostaa kivalta! Ida-Mari, olinkin unohtanut tuon Tule kanssani Herra Jeesus -laulun, voisinkin ottaa sen soittolistalle! Vauvalle tulee aika usein laulettua Jumalan kämmenellä, se on ollu mulle lapsesta asti sellainen kiva ja helposti ymmärrettävä laulu. Marsa, meillä oli myös tapana luetella iltarukouksen perään, että siunaa Jeesus äitiä, isää, Doremifaa jne. Lemmikitkin olivat listassa mukana. Mulle se oli kaikkein tärkein kohta rukouksessa ja aion ottaa tuon tavaksi omankin lapsen kanssa.
  6. Perhevalmennuksessa oli varoiteltu juuri tästä, että äiti helposti omii vauvan itselleen, koska ajattelee asioiden sujuvan tehokkaammin, jos tekee kaiken itse ja omalla tavallaan, eikä jaksa katsella miehen kömpelöitä yrityksiä. Yritin sitten ottaa tästä oppia. Sairaalassa olin aluksi todella epävarma ja kokematon vauvan kanssa, kun taas mies tottuneempana lastenhoitajana pääsi ”loistamaan”. Kehuin kaikille, kuinka hyvin mies saa vauvan hiljenemään ja jaksaa pitää häntä sylissä, vaikka hän huutaisi kuinka paljon (tein tämän siis ihan tietoisesti, jotta mies saisi itseluottamusta). Sitten kun mä aloin saada enemmän kokemusta vauvan hoitamisesta, niin tilanne kääntyikin toisinpäin ja mulla alkoi olla paljon epäilyksiä, että osaakohan mies tehdä tuota juttua oikein ja minä kyllä tekisin tuon paljon nopeammin / paremmin. Olin aina vieressä vahtimassa ja puuttumassa. Onneksi tuon perhevalmennuksen ansiosta tiedostin kuitenkin ongelmani ja olen sitten opetellut antamaan miehelle vastuuta. Jos esimerkiksi huomaan, että mies ei osaa laittaa vaunujen runkoa kasaan, niin opetan hänelle miten se tapahtuu, sen sijaan että hyökkäisin itse hoitamaan asian. Edelleen mä kyllä neuvon ihan liikaa, mutta annan miehen kuitenkin tehdä ja pyrin antamaan myös positiivista palautetta. Välillä oikein hämmästyn, mitä kaikkea mies osaakaan! Nyt pystyn jättämään vauvan miehen hoitoon ihan rennoin mielin, jos vaikka haluan nukkua yön toisessa huoneessa tai käydä kampaajalla. Meidän vauva on ollut alusta asti pulloruokinnalla ja se on varmaan vaikuttanut myös osaltaan siihen, että mä en koe olevani "sidottu" vauvaan. En siis koe oikeastaan minkään "vauvanhoitotoimenpiteen" kuuluvan ainoastaan mulle, vaan iltaisin syötöt, vaipanvaihdot ja kylvetykset tekee se, kumpi jaksaa / ehtii. Mulle ei tuota mitään ongelmaa ajatella, että mieskin voisi olla jossain vaiheessa koti-isänä. Meillä nyt muutenkin menee nämä sukupuoliroolit monessa kohtaa vähän eri tavalla, koska mä teen aika suuren osan ns. miesten töistä (mm. rakennushommat). Pidän hyvin mahdollisena ja jopa todennäköisenä, että mies tulee pitämään osan vanhempainvapaasta tai hoitovapaasta. En oikein ole kotiäitityyppiä ja olen paljon urasuuntautuneempi kuin mieheni. Myös tulomme olisivat tällä hetkellä paremmat, jos minä kävisin töissä ja mies olisi kotona. Toisaalta ajattelen, että jos puolisot ovat tyytyväisiä työnjakoonsa, niin tilannetta ei kannata problematisoida millään tasa-arvokysymyksillä. Mutta jos työnjako aiheuttaa sen, että lapsi ei pääse luomaan suhdetta toiseen vanhempaansa, niin mielestäni tilannetta pitäisi pyrkiä muuttamaan lapsen edun mukaiseksi. Tämä on siis minun mielipiteeni huikealla 2 kuukauden kokemuksella!
  7. Täällä aika sama, 6 viikkoa + 4 päivää, enkä myöskään imetä.
  8. Pari Mamalicious-äitiysvaatetta alennuksessa Stockmannilla: https://stockmann.com/webapp/wcs/stores/servlet/AjaxCatalogSearchView?storeId=10202&catalogId=10101&searchFromHeader=true&langId=-11&sType=AdvancedSearch&searchTerm=mamalicious#searchtab1 Paljon äitiysvaatteita tarjoushinnoin: http://www.zalando.fi/aitiysvaatteet/?order=sale
  9. Niin sen unohdin sanoa, että tietysti isovanhemmat olivat sen verran hienotunteisia, että pommittivat viesteillä miestä eikä mua... heh!
  10. Mun mielestä oli vaan hienoa, että isovanhemmat elivät niin mukana, että halusivat tietää missä mennään. Ja tiesimme, että he myös rukoilevat puolestamme, joten senkin takia halusimme tiedottaa synnytyksen alkamisesta. Supistusten alkamisesta meni puoli vuorokautta ennen kuin lähdettiin sairaalaan ja siitä vielä puoli vuorokautta ennen kuin lapsi syntyi, joten hulluksihan siinä olisi tullut, jos ei olisi saanut mitään väliaikatietoja. Olin kuvitellut pääseväni heti jakamaan ilouutisen heidän kanssaan, mutta emme tosiaan tienneet etukäteen sitä, ettei puhelimia saanut pitää päällä. Mutta kukin toimii tietysti niin kuin itsestä tuntuu parhaalta!
  11. Mä sain pudendaalipuudutuksen siinä vaiheessa kun ponnistamisen tarve alkoi lähestyä ja sen piti auttaa siihen paineentunteeseen, mutta en osaa sanoa, kuinka paljon sillä oli vaikutusta. Täh!? Ei meillä ainakaan saanut olla puhelimet päällä salissa. Vai onko se sellainen kielto, jota kukaan ei noudata (paitsi me )? Joo, tämän olisin halunnut myös tietää etukäteen, että salissa ei saa pitää puhelimia päällä. Tai siis olisin halunnut, että kotiyleisö olisi tiennyt tämän!! Mies kyllä lähetti vessassa käydessään viestin, että ponnistusvaihe on lähestymässä, mutta ei tajunnut siinä kertoa, että emme sitten pysty välittömästi ilmoittamaan kun vauva on syntynyt. Jouduimme olemaan salissa vielä 3,5 tuntia synnytyksen jälkeen, joten saivat odotella tietoa aika kauan. Olivat vissiin olleet aika huolissaan ja hermoraunioina, kun tiedotusta vauvan syntymästä ei kuulunut. Itsestäkin tuntui pahalta, kun joutui pitämään toisia epätietoisuudessa, mutta ei olisi tullut mieleenkään lähettää miestä ulos uutisia kertomaan, koska halusin tietysti jakaa hänen kanssaan ensimmäiset hetkemme perheenä ja halusin myös itse olla läsnä silloin kun uutiset kerrotaan. Tämänkin voisin allekirjoittaa!
  12. Olin ajatellut, että kunhan kestän tämän synnytyksen ja tikkauksen, niin sitten kukaan ei enää ronki mun kroppaa. Mutta olisi ollut hyvä tietää, ettei se ronkkiminen lopu vielä siihen, kun pääsee synnytyssalista ulos... Mulle oli henkisesti aika rankkaa, kun osastolla tultiin joka päivä painamaan kohtua, tuijottelemaan ja sörkkimään hajonnutta ja vuotavaa alapäätä ja tunkemaan tissiä vauvan suuhun.
  13. Puolen tunnin ponnistamisen jälkeen vauvasta oli vasta hieman päätä näkyvissä, kunnes seuraavalla ponnistuksella hän tulikin kokonaan ulos kertarysäyksellä. En ehtinyt ollenkaan tajuta, mitä tapahtui. Muutaman sekunnin päästä vain huomasin, että siinä pedillä makaa vauva. Taisin vain toistella ihmeissäni, että "sieltä tuli vauva". Ihmettelin, kuinka puhtaalta, terveeltä ja elinvoimaiselta vauva näytti heti synnyttyään. Olin odottanut lähinnä näkeväni jonkun velton ja limaisen mytyn. Sitten katsoin mahaani ja hihkuin miehelle, että "katso, mun maha on ihan tyhjä!". Taisin sanoa miehelle myös useamman kerran "mä selvisin!". Mies antoi minulle kameran ja otin kuvia, kun hän leikkasi napanuoran (siinä hetkessä keskityin lähinnä rajaamaan veriset haarani pois kuvasta). Sitten vauva laitettiin paitani alle, istukka vedettiin ulos ja minua ryhdyttiin tikkaamaan. Vauva kiemurteli päälläni, enkä pystynyt keskittymään häneen ollenkaan, koska tikkaaminen vei kaiken huomioni. En kokenut oloani mitenkään äidilliseksi, koska vauva yritti vain rimpuilla otteestani pois. Olimme miehen kanssa molemmat aika hölmistyneitä tilanteesta, emmekä osanneet tuntea oikeastaan mitään. Taisin olla kiinnostuneempi ruuasta kuin vauvasta ja ajatukset pyörivät lähinnä synnytyskokemuksessa ja siitä selviämisestä.
  14. Rakenneultrassa sanottiin, että noin neljäkiloinen vauva on tulossa. Seuraavan painoarvion teki lääkäri ultralla joitain tunteja ennen synnytystä ja tuloksena oli 3,7kg. Vauva painoi syntyessään aika tarkalleen neljä kiloa.
  15. Yllätyin positiivisesti siitä, että - en edes huomannut, milloin repeytyminen tapahtui, vaikka pelkäsin sitä hirveästi - en mennyt täysin paniikkiin, vaikka sitäkin pelkäsin, sillä kätilöiden kannustus sai minut uskomaan itseeni - en kokenut kipua missään vaiheessa täysin sietämättömäksi, kiitos epiduraalin - supistuskipu ei onneksi ollutkaan sellaista terävää kouristavaa kipua, jota joskus tunnen menkkojen aikaan - pystyin nukkumaan synnytyssalissa kaksi tuntia epiduraalin laiton jälkeen - toiveitani kuunneltiin, eikä minua arvosteltu siitä, miten toimin ja ääntelin synnytyksen aikana - kätilöopiskelija oli niin ammattitaitoinen, etten olisi arvannut hänen olevan opiskelija - en kokenut olevani fyysisten voimieni äärirajoilla, vaan olin heti synnytyksen jälkeen kohtuullisen hyvissä voimissa - pystyin alusta lähtien istumaan, vaikka tikkejä tuli - vauva oli heti synnyttyään niin terveen ja elinvoimaisen näköinen - mies ei heittänyt tyhmiä kommentteja, vaan oli hienosti henkisenä tukena ja konkreettisena apuna juuri sillä tavalla kuin kulloinkin tarvitsin - henkilökunta oli aivan ihanaa ja viihdyin sairaalassa niin hyvin, että lähtiessä itkin ikävästä - pystyin synnyttämään!!
  16. Ennen synnytystä pelkäsin repeytymistä paljon, mutta lopulta en edes huomannut, missä vaiheessa se tapahtui! Eli repeytyminen ei ollutkaan omalla kohdallani ollenkaan niin kamalaa kuin olin luullut ja se oli minulle synnytyksessä kaikkein positiivisin yllätys. Mulle ei tehty epparia ja sain 2.asteen repeämät välilihaan, emättimeen ja häpyhuuleen. Tikkejä tuli parikymmentä. Olen erittäin tyytyväinen siihen, että epparia ei tehty, koska se olisi ollut mulle henkisesti vaikeampaa ja vauriot olisivat olleet yhtä suuret. Pystyin alusta alkaen istumaan, mutta särkylääkkeitä jouduin syömään melkein kolme viikkoa, koska alapäätä särki kovasti.
  17. Enpä huomannut mitään limatulppaa missään vaiheessa! Synnytys käynnistyi supistuksilla ja vedet menivät kun kalvot puhkaistiin, eli itselläni ei ole mitään havaintoa mistään vuodoista tai limoista.
  18. Kokeilin sitä neuvolasta lainattua pumppua, mutta en ole vielä ihan varma, heruuko sillä olennaisesti paremmin. Riippuu vähän siitä, kummasta rinnasta pumppaan. Toisesta tulee oikein hyviä määriä, mutta toisesta tosi niukasti. Tänään pumppasin molempia rintoja samaan aikaan sekä neuvolan pumpulla että omalla ja sain irti yhteensä 90 ml, mikä riittää tämän vauvan kerta-annokseksi. Nyt saan imun tuntumaan jo ihan hyvin tuolla omallakin pumpulla ja se pehmiketyynyn poistaminen tuntui auttavan asiaa. Mun rinnanpäät on niin matalat ja rinnan muoto niin pyöreä, että niitä on vaikea tunkea syvälle sinne pumppuun, kun niissä ei ole mitään ”kärkeä”. Pehmiketyynyn poistaminen suurensi sitä kuppia sen verran, että rinta mahtui paremmin sisään. Acer, kiitos kun kerroit tarinasi! Meillä ongelmana on se, että vauva on poikkeuksellisen suuriruokainen ja saa raivokohtauksen, kun rinnasta ei heti tule mitään. Hän osaa kyllä imeä, mutta ei viitsi tehdä sitä muutamaa imua enempää. Ja jos hän ei saa raivokohtausta, niin silloin hän on liian unelias, eikä häntä saa millään konstilla hereille. Joudun myös käyttämään rintakumia näiden olemattomien rinnanpäiden takia. Imetystä yritettiin sairaalassa ensimmäiset päivät vaikka kuinka monen hoitajan kanssa, mutta siitä ei tullut mitään. Epäilin koko ajan, että multa ei tule ollenkaan maitoa ja vauva hermostuu sen takia, mutta hoitajat vakuuttelivat, että kyllä sieltä aina pisaroita tulee, vaikka ei siltä tuntuisikaan. No, olisikohan ollut kaksi vai kolme vuorokautta synnytyksestä kun kokeilin ensimmäistä kertaa pumppausta. Kymmenen minuutin pumppauksella sain toisesta rinnasta irti kolme pisaraa ja toisesta pyöreät nolla. Neljäntenä päivänä maito alkoi nousta ja silloin imetys onnistui yhden kerran, mutta seuraava yritys oli taas raivoamista. Sairaalassa kaikki huomio taisi kiinnittyä siihen, että vauva saataisiin imemään, eikä kukaan puuttunut mun tukkeutuneisiin rintoihin. Sitten lähdimmekin jo kotiin ja yritin imetystä aina välillä, mutta siitä ei tullut kuin paha mieli. Sitten päätin, että pidän vaikka tämän viikon taukoa imetyksestä ja keskityn siihen, että saisin maidonerityksen käyntiin pumppaamisella. Mulla ei ole oikeastaan mitään muuta syytä imettää kuin se, että vauva saisi vastustuskykyä. Mulla ei siis ole mitään suurta intohimoa imetystä kohtaan ja oikeastaan mun on jopa vaikea nähdä itseni imettäjänä. Luultavasti saisin osaimetyksen toimimaan, jos jaksaisin yrittää ja taistella, mutta en oikein tiedä, olisiko se sen arvoista. Ajattelen niin, että vauva saa paljon pahemmat varhaislapsuuden traumat siitä, jos mä olen masentunut ja stressaantunut imetyksestä, kuin siitä, jos hän ei saa olla rinnalla. Mutta en oikein vielä tiedä, olisiko imetyspettymykseni suurempi, jos a. yrittäisin kovasti ja epäonnistuisin b. päättäisin luovuttaa heti alkuunsa. Muuten mulla ei olisi ongelmaa valita tuota b-vaihtoehtoa, mutta en haluaisi ruveta selittelemään kenellekään, miksi valitsimme näin. Pelkään, että ihmiset pitäisivät huonona sitä, että luovutin niin helpolla ja alkaisivat neuvoa, mitä kaikkea olisin voinut tehdä imetyksen onnistumiseksi. Tai alkaisivat voivotella ja sääliä. Ja varmasti tuntuisi pahalta kuunnella sivusta, kun muut juttelisivat siitä, kuinka imetys on niin sydämen asia jne. Ja varmasti alkaisin myös epäillä, että mua pidetään jotenkin huonompana äitinä, koska en halunnut imettää. Tällä hetkellä pulloruokinta tuntuu vaan niin paljon arkea helpottavalta asialta! Ei tarvitse viettää tuntikaupalla aikaa imetyksen parissa, kun vauvan saa pullolla täyteen muutamassa minuutissa. Ja mies voi yhtä hyvin hoitaa syöttämisen, niin en joudu itse olemaan koko ajan kiinni vauvassa. Mutta silti mun sydäntä sattuu, kun ajattelen sitä yhtä ainutta onnistunutta imetystä. Täytyy nyt katsoa, miten tämä mieli tässä vielä muuttuu. Anteeksi eksyminen ketjun aiheesta!
  19. Kiitos taas hyvistä vinkeistä! Sain tänään neuvolasta lainaksi myös toisen rintapumpun ja ajattelin kokeilla, saanko sillä enemmän maitoa irti vai onko vika vaan mun niukassa maidonerityksessä. Jos en saa sillä enempää irti, niin jatkan tuolla Aventin pumpulla. Hyvä tietää, että sen on tarkoituskin tuntua tuollaiselta hellävaraisemmalta. Kauratyynyä ja kovettumien hieromista kokeilin jo ja niistä oli apua. Täytyykin kokeilla vielä ilman tuota pehmikettä. Acer, käytitkö pelkästään pumppua vai imetitkö myös? Mulle (ja vauvalle) imettäminen aiheuttaa tällä hetkellä niin paljon vihantunteita, että tuntuisi meille paremmalta vaihtoehdolta antaa rintamaito aina pullosta.
  20. Ok, eli ehkä heruminen ei siis ole vain tehosta kiinni. Kerkesin jo sairaalassa tottua siihen hullun kovaan imuun ja sen jälkeen tuo Aventin pumppu ei tuntunut yhtään missään. Kokeilin sitä myös manuaalisella kahvalla ja teho oli samanlainen, eli ainakaan moottorissa ei ole vikaa.
  21. Kiitokset vastauksista! Saatiin pumppaus nyt alkuun kolmen miehen ja kahden naisen voimin! Miehet huomasivat, että se suutin, mistä sen maidon pitäisi tippua pulloon, on viallinen. Siinä ei ollut ollenkaan reikää, josta maito pääsisi läpi. Varaosana tulleessa suuttimessa sen sijaan oli reikä, joten vaihdettiin suutin siihen. Imuteho ei edelleenkään ole niin kova kuin oletin, mutta nyt sillä on ainakin saatu maitoa ulos. Ehkä tämä pumppu on vaan hellävaraisempi kuin se sairaalan tehomasiina. Toinen ongelma oli sitten se, että rintani olivat täynnä tukoksia, enkä ollut tajunnut asiaa, koska luulin kipeyden ja kovettumien kuuluvan maidonnousuun. Sairaalassakaan kukaan ei ollut puuttunut asiaan. Onneksi äitini osasi olla huolissaan ja saimme hierottua tukokset auki.
  22. Nyt auttakaa äkkiä! Imetys ei onnistu enkä saa Aventin sähköpumppua toimimaan! Imutehoa ei ole käytännössä yhtään. Mielestäni kaikki osat ovat oikein paikoillaan. Kuinka kova imu tuossa pitäisi olla? Voiko mulla olla vaan ihan väärän malliset rinnat vai mikä on vialla? Sori mä hajoan, kotiuduttiin juuri vauvan kanssa, enkä tiedä, millä saisin rintani tyhjiksi.
  23. Löysin kaikki "äitiysvaatteeni" normimallistosta, joten ainuttakaan varsinaista äitiysvaatetta ei ole tarvinnut ostaa. Ostin kahdet samanmalliset kuminauhavyötäröiset housut, joita pesen vuorotellen ja niillä olen pärjännyt koko raskausajan. Mulla oli myös valmiiksi paljon tunikamallisia ja mekkomaisia paitoja. Hyvä puoli on se, että voin käyttää kaikkia sitten raskauden jälkeenkin.