Sahina

^ Ainakin Ifillä odotusajan vakuutus muuttuu lapsivakuutukseksi, kun ilmoittaa lapsen hetun 2 kk:n ikään mennessä. Jos hetua ei ilmoita, ei lapsivakuutus astu voimaan.

Minä uskon, että omalla kohdallani kivunsietoa lisäsi kotona, rauhassa ja turvassa oleminen. Sain rv 36 aikaan jonkinlaisen pelon synnytystä ja sairaalaa kohtaan (en ole ollut sairaalassa ja nimenomaan yksi osa pelkoa oli sairaalan henkilökunta, olin varma, että kaikki kätilöt ovat jotain kiduttajia ja minua vastaan!) enkä olisi selvinnyt kivuista, jos minua olisi hoputettu tai kipuani vähätelty ("no niin, reipastupas nyt ja ponnistas pikkasen"). Lisäksi ainakain täällä on sairaalassa kylmät synnytyssalit ja minä sain kotona olla lämmössä, kotona meillä on kylpyhuoneessa todella lämmin. Ja sain etsiä omat asentoni, kukaan ei käskenyt selälleen tai olemaan paikallaan. Olin myös paljon liikkeellä ja pystyasennossa, sekin varmasti on vauhdittanut synnytystä.

 

Ja ehkö suurimpana tekijänä pidän sitä, etten ymmärtänyt synnytyksen etenevän niin nopeasti eli oletin koko ajan, että kivut ovat vielä kovempia ja jatkuvat vähintään puoli vuorokautta. Jos olisin tiennyt väliaikatietoja, esim. montako senttiä olen auki, olisin alkanut odottamaan kivun loppumista jossain vaiheessa, kun nyt vain odotin sen pahenevan.

 

Mutta kuten sanoin aiemminkin, tilannehan olisi ollut aivan eri, jos jotain olisi ollut pielessä, esim. virhetarjonta, napanuora kaulan ympäri tms. Meillä mitä ilmeisimminkin kaikki oli syntymisen kannalta optimaalisesti.

^ Tellus, enkä minä tätä kotisynnytystä suunnitellut mitenkään enkä missään nimessä olisi uskonut, että ensisynnyttäjä voisi synnyttää näin nopeasti! Kun ei siitä vaihtoehdosta koskaan puhuta!

 

Olikohan joulukuussa juttu Iltalehdessä/-Sanomissa pariskunnasta, jonka vauva syntyi sairaalan pihassa äidin verkkarien lahkeeseen eikä siinäkään kätilö meinannut uskoa isää, joka hoputti kätilöä, että nyt se syntyi lahkeeseen! Oli aika vaikea uskoa sitä, mutta ei enää.

Avautumisvaihe sattui supistaessa, supistusten välit olisin voinut vaikka lenkkeillä tai nukkua, jos välit olisivat olleet riittävän pitkiä. Ero oli kuin yöllä ja päivällä.

 

Kipua on vaikea kuvailla, sellaista polttavaa, kiristävää, painetta ehkäpä. Pahempana kipuna koen jonkun terävän kivun, esim. vatsassa ja synnytyskipu ei ole sellaista.

 

Mielestäni olen kipuherkkä, mutta selvisin synnytyksestä ihan hyvin. Synnytin yllättäen kotona ja vasta viimeisten supistusten kohdalla (ehkä yksi tai kaksi supparia tällaisia) ehdin ajatella, että en selviä enää kotona, miten pääsen autoon. Ja jos nämä ovat niitä kotona kestettäviä suppareita, niin mitenköhän kovia ne siellä salissa ovat??! Olin siis tuossa vaiheessa varmastikin jo melko lopussa avautumisvaiheessa, en vain älynnyt sitä silloin.

 

Synnytin siis kotona ja oikeastaan luomuna (Panadol 1 g ainoa lääke), koska kaikkialla oli aina puhuttu, kuinka etenkin ensisynnyttäjällä synnytys kestää vähintään 10-12 h (avautumisvaihe) + 1/2-2 h (ponnistus) eikä sairaalaan kannata lähteä liian aikaisin ja oletin omalla kohdallani olevan myös näin. Synnytykseni kestikin yhteensä noin 4,5 h kokonaisuudessaan, tarkkaa aikaa ponnistusvaiheelle en osaa sanoa, mutta varmastikin alle puoli tuntia. Kuvittelin siis, että kun kipu alkaa, se kestää vähintään sen puoli vuorokautta, jopa kaksikin ennen kuin lapsi syntyy, ja tämä oletus aiheutti sen, etten ymmärtänyt kivun astetta omassa tilanteessani.

 

En silti itkenyt, toisin kuin esim. polven tähystysleikkauksen puudutuksessa aikanaan eli koen, ettei kipu ollut maksimissaan tai kipu oli erilaista ja näin helpommin kestettävää. Ja "mä en jaksa, mä en pysty"-tunnetta ei tullut oikeastaan ollenkaan, vaan pahimmassa vaiheessa tunne, että en kestä kotona tämän pidempään, vaikka piti ja se ihmetys, että kuinka kovaksi kipu voi vielä mennä (vaikka tuolloin oli se kovin kipuvaihe menossa).

 

Ponnistaessa pahin kipu oli se supistus, johon auttoi tosi hyvin lämmin suihku selkään ja mahaan. Ponnistus tuli aivan itsestään enkä kokenut sitä kivuliaaksi.

 

Jokainen kokee kivun yksilöllisesti eikä kukaan voi tulla sanomaan, että miten kovana kipu koetaan. Eikä kenenkään kipukokemus ole toista parempi tai huonompi.

 

Kivun keskellä en miettinyt, että tästä on luvassa mitä upein palkinto enkä kipua ole unohtanut, mutta koska synnytys oli omalla kohdallani niin mahtava kokemus muuten, en koe synnytystä pelkkänä kipukokemuksena, vaan jonkunlaisena...no, voimauttavana kokemuksena ja omaa kehonkuvaa vahvistavana! Kotona ja luomuna synnyttäminen ovat ne suurimmat syyt, ei niinkään, että voisin leuhkia tuolla, vaan koska en olisi etukäteen ikinä voinut kuvitella pystyväni moiseen enkä mitenkään suunnitellut asiaa noin! Olen aina luullut, että minulla on matala kipukynnys, mutta tämä synnytys todisti asian olevan toisin ja näin ollen antavan myös itsetunnolle melkoisen buustin: jos pystyn synnyttämään kotona ja luomuna, pystyn mihin vaan!

 

En väitä, etteikö tuo "nyt pystyn mihin vaan"-fiilis voisi tulla (itsellenikin) myös normaalin sairaalasynnytyksen jälkeenkin.

 

Joka tapauksessa pelkoni olivat turhia, mutta eipä se tieto etukäteen olisi mitään auttanut.

 

Lisäys: meillä oli tietenkin onni matkassa ja kaikki oli hyvin minulla, vauvalla sekä miehellä, kokemushan olisi ollut aivan toinen, jos jotain olisi mennyt mönkään tai olisi ollut jotain komplikaatioita.

Kivunlievityksenä oli Panadol 1 g (vesien mentyä, jotta saisin nukuttua ja jotta tietäisin, onko oikeasti kipeät supparit vai ei), Synnytä rentoutuneena-cd:n puhe ja musiikki, akupunktiopiste peukalon hangassa, kävely, hengittely, keinuttelu, konttausasento, synnytyslaulu (matala o-äänne), sauna (ihan vain hetken, kävin vaatteet päällä), lämmin suihku mahaan ja selkään supistaessa. Ponnistaessa lämmin suihku selkään ja mahaan.

 

En mitenkään suunnitellut asiaa, vaan olin varautunut ottamaan epiduraalinkin tarvittaessa (todennäköisesti olisin tarvinnut!), mutta koska synnytin yllättäen kotiin, ei muuta ollut tarjolla.

 

Ikinä en olisi uskonut, jos joku olisi sanonut, että synnytän luomuna!

Niin joo, jotenkin ajattelin, että käynnistys saa aina aikaan kipeitä supistuksia, ne vaan ei riitä synnytyksen aikaansaamiseksi... Ja tosiaan, se kalvojen puhkaisu unohtuikin. Mikähän noista sitten valitaan...? Ja millä perusteella? Tuntuisi, että jotain keinoa suosittaisiin ensisijaisesti jossain tietyssä tilanteessa.

 

Mua ärsyttää, että näissä asioissa on niin kamalan salaperäistä kaikki, mitään ei koskaan perustella tai avata, vaikka kuinka kysyisikin! Siis hoitohenkilökunnan puolelta, tarkoitan.

^ Siis... Eihän tossa oo enää mitään järkeä! Millä voimilla sitten enää synnytetään, jos supistelee yli viikon?

 

Millä perusteella tuo käynnistystapa valitaan? Eli milloin ballonki, milloin Cytotec ja milloin oksitosiinitippa? Voiko noita yhdistää?

Miten se vierailu menee, kun ei tosta esitteestä ei tuu tolkkua?! Isovanhemmat siis saa vierailla 2 h/pvä, mutta potilashuoneissa ei. Vauvaa ei saa osastolta ulos, eli missä sitä vauvaa voi näyttää isovanhemmille? Lasin takaa jostain? Saako isovanhemmat syliin ollenkaan? Ja siis potilashuoneissako saa olla rauhassa, paitsi isä ja lapsen sisarukset saavat tulla (esim. huonekaverille)?

Siis apua, voidaanko synnytystä tosiaan käynnistellä yli viikko tuloksetta?!!!

Tätini osti kirppikseltä Firkon-merkkiset vaunut 50 eurolla. Selvisi, että vaunuissa ei ole mitään koppaa, joten haimme uutena pehmeän kantokopan, 50 euroa. Vaunuissa on mukana jonkinlainen sadesuoja, mutta jos se on käytössä epäkätevä, ostamme vielä sen. Tähän mennessä siis 100 euroa mennyt vaunuihin, joita ei vielä ole käytännössä päästy testaamaan. Hyvin tuntuvat kuitenkin liikkuvan isojen pyörien ansiosta.

 

Meinasin ensin, että nuo vaunut voisivat jäädä mummolavaunuiksi, mutta sitten totesin, että ehkäpä meillä on myös muuta käyttöä sille rahalle, kun on ensimmäinen lapsi kyseessä eikä ole tarvikkeita saatavilla tutuilta tms.

Mitä mieltä olette nimestä Jaako? Sekoittuuko liian helposti Jaakkoon?

 

Nimi on Jaakkoa vanhempi ja näyttää olevan melko harvinainen: 216 nimeä annettu ja näistä vain 20 viimeisen kolmen vuoden aikana.

Meillä on suvussa 3 polvessa nimi Jaakko ja sen kautta huomasin tuon alkuperän Jaako. Kaunis nimi, tulisiko ensimmäiseksi nimeksi? Jos ei ole kutsumanimi, suosittelen ehdottomasti! Itsekin mietin Jaakoa, mutta ei se sovi meidän muihin nimiin siltikään...

 

Kuvittelisin, ettei tuo ihan hirveästi tuota ongelmia... Erään ystäväni poikakaveri on Miko enkä aluksi tajunnut sitä (puhui siis jotain genetiivi-muodossa, "Mikon"), mutta kyllähän se oikea muoto aika nopeasti tulee selväksi puheessa.

 

Ehkä vähän sama kuin vaikka nämä Pia/Piia tai Katarina/Katariina?

Mulla on pari sukulaista, jotka osaa kyllä pilata osan nimistä typerillä kommenteillaan, siis kertovat mikä kauheus heille tulee mieleen jostain nimestä ("Ei se Antti ole hyvä nimi kun meillä oli se juoppo-Antti kylällä" tms.) tai miten lapsen oikea nimi vääntyisi johonkin muotoon (Amanda -> Manta tms.) ja lasta kutusttaisiin vain sillä nimellä, ei oikealla...

 

Haluan siis, että meidän valitsemamme nimi ei mene pilalle jonkun sukulaisen kommenteilla. Ehkä vakavampi tilanne, kuten ristiäiset, saavat nämä sukulaiset jopa pysymään hiljaa... Anoppi on kovasti yrittänyt udella nimeä, mutta koska hänellä tuntuu olevan mielipide myös mm. meidän matkustamisesta tai vaikka sisustamisesta (eipä me niitä mielipiteitä kuunnella, mutta on vaan rasittavaa kuunnella jotain vastaväitteitä melko usein), niin todennäköisesti myös nimestä joku kommentti irtoaisi enkä sitäkään halua tietää ennen kuin nimi on annettu.

 

Joo, ehkä olen herkkä muiden mielipiteille, mutta tässä raskaana ja vauvan ensiviikkoina on muutakin mietittävää kuin sukulaisten mieltä pahoittavat kommentit...

 

Ja minä haluan myös nähdä ensin, onko vauva yhtään nimensä näköinen. Ja todennäköisesti miehen kanssa mietitään nimien järjestystä vielä vauvan synnyttyäkin...

^ No mulla "onneksi" iski pelko vasta näin loppuvaiheessa (ystävän vastasyntyneen näkeminen taisi olla laukaiseva tekijä?) eli en oo kärsinyt pelosta koko raskautta. Olin mielestäni hyvinkin neutraalisti menossa synnytykseen ja yhtäkkiä iskikin paniikki (ilmeisesti osittain kai kuuluukin jonkinasteisena tulla tämäntyylistä tunnetta, kun raskaus lähenee loppuaan, mutta tietysti laimeampana).

 

Mulla nyt vähän vaikeuttaa asiaa se, että mun pään sisällä kaikki kätilöt ovat natseja, kun aiemmin ajattelin, että joku saattaa olla vähän topakampi tai jollain on huono päivä. Hirveän kiva mennä synnyttämään toisten armoille, kun epäluottamus on näin suuri ja vielä ilman syytä...

 

Ja jos nyt vertaa vaikka hammaslääkäriin (sitäkin pelkään, huonoja kokemuksia) ja kipuun, siinä on se ero, että siitä tietää etukäteen ettei käynti ja kipu kestä kauaa ja sieltä pääsee sitten pois. Synnytyksessä ei edes hoitohenkilökunta tiedä, miten synnytys etenee ja miten ja milloin se (ja kipu) päättyy. Ja kuten joku sanoikin, että kun ponnistusvaihe alkoi, ajatteli että kohta tää on ohi, vaikka toisin kävi...

 

Yllätyin myös joidenkin hyvistä synnytyskokemuksista, siis ettei edes se hyvä kokemus poista pelkoa, vaan mieleen jää ajatus, että kyse oli tuurista! Itse kuvittelin, että jos synnytys nyt menee hyvin (kestän kipua enkä saa paniikkikohtausta kesken kaiken, henkilökunta auttaa ja tukee ja kuuntelee, vauva ja minä ollaan terveitä...), pelkokin katoaa!

 

En silti halua sektiota, vaan hyvän alatiesynnytyksen. Ja hyväksi sen tekee siis nuo yllämainitut (en ajattele, että esim. repeäminen tekisi synnytyksestä huonon) ja se oma turvallisuuden tunne, oma usko itseeni ja kykyihini. Tavallaan siis se hallinnan tunne? Että saan olla osallinen ja vaikuttaa asioihin (tilanteen sallimissa rajoissa), tiedän mitä tapahtuu ja miksi. Tietysti ymmärrän, että esim. hätäsektiossa ei ole synnyttäjällä sananvaltaa, mutta normaalisynnytyksessä.

 

Minusta on lohduttavaa, että tämä pohdinta teidän muiden kanssa tuntuu auttavan tähän ahdistukseen jollakin tavalla, vaikka tietysti on todella kurjaa, että niin monella on näinkin voimakkaita pelkotiloja!

^ Minä koen sen hankalaksi. Ystävälläni on noin ja aina virallisesti hän on joku muu kuin muuten... Sairaalassa, lehtitilaukset, nimenhuuto... Ei kiitos.

Tulipa taas mieleen kysymys. Eli kun puhutaan, että kipu/pelko saattaa pysäyttää synnytyksen, johtuuko se stressihormoneista vai mistä?

 

Ajattelin hankkia sellaisen rentoutus-cd:n ja kuunnella sitä mahdollisimman paljon ennen h-hetkeä. En yhtään tiedä millaisia ne ovat, mutta onkohan cd:stä hyötyä synnytyksessä? Meillä olisi salissa cd-soitin. Siis onkohan siinä puhetta vai musiikkia ja vaipuuko sitä vaan sellaiseen transsiin, ettei levyä kuule?

Ensi viikolla on neuvola ja haluaisin pyytää lähetettä pelkopolille, mutta jännittää että väheksyykö terveydenhoitaja mun tuntemuksiani. Oon yleensä reipas ja rationaalinen enkä haluaisi turhasta valittaa, mutta tässä on jotakin niin perustavanlaatuista pelkoa etten voi ajatella järkevästi.

 

Oon niin kateellinen naisille, jotka osaavat suhtautua synnytykseen avoimin mielin ja uteliaisuudella ja ottavat asioista selvää. Musta tuntuu, etten voi edes ottaa selvää kun mieli alkaa jo huutaa että ei mulle, ei missään nimessä.

Tähän voisin kommentoida, että itse sain synnytyspelon täysin yllättäen rv 36! Eipä taida enää ehtiä pelkopolille. Mutta yhden yön kun analysoin asiaa, sain oloani helpotettua.

 

Eli mitä pelkään. En niinkään kipua tai että vauvalle käy jotain (en ole sitä vaihtoehtoa edes ajatellut!) vaan enemmän sitä, etten kestä, etten selviä, etten osaa tai pysty - henkisesti siis. Nuo ajatukset saattaisivat siinä "pakon edessä" (kun synnytys alkaa, sitä ei pääse pakoon tai siitä tilanteesta ei voi poistua kuten vaikka hankalan ihmisen seurasta) aiheuttaa jopa paniikkikohtauksen! Jolloin menisin aivan lukkoon ja tietysti synnytyskin voisi pysähtyä.

 

Kyse on ainakin minulla siitä, että tilanne ja paikka ovat uusia (en ole ollut sairaalassa aikuisiällä, sekin vähän jännittää ja vauvan synnyttäminen on tietenkin uutta), synnytyksessä ollaan toisten armoilla eikä tilannetta voi etukäteen suunnitella tai hallita ja viimeisenä vielä se, että vähätteleekö kätilö (tai muu hoitohenkilökunta) kokemaani kipua, pelkoa, toiveita ja ajatuksia. Vähättely taas liittyy ihan siihen, että jos sitä mitä tunnen, vähätellään, se antaa minulle viestin, että tunteeni ja tuntemukseni ovat vääriä ja keksin (!) ne ja sillä perusteella minä olen väärä (keittiöpsykologiaa...) ja se taas vie sen uskon itseeni ja omiin kykyihini. Ja se jos mikä vaikuttaa synnytykseen...

 

Päätin kuitenkin etsiä faktatietoa synnytyksestä. Mielestäni siitä on apua. Myös käytännön tieto tuntuu auttavan, siis esim. onko kätilö koko ajan salissa vai ei. Tutkin myös noita lääkkeettömiä kivunlievityksiä, en siis luomusynnytys-mielessä, vaan enemmänkin niin, että mitä itse voin tehdä vaikka omilla asennoilla ja muilla jutuilla avautumisvaiheessa. Ja jotenkin tieto siitä, että kaikella on tarkoituksensa, auttaa kestämään ajatusta kivusta. Siis että miksi supistelee, mikä tarkoitus on avautumisvaiheella eli mitä mikäkin kehon toiminto tekee synnytyksessä, miksi niin tapahtuu ja mihin se johtaa.

 

Jos uskallatte, suosittelen lukemaan vauvantain nettisynnytysvalmennusta, siellä on juuri kerrottu, miksi on vaikkapa tärkeää olla pystyasennossa ja miten itse voi tehdä olonsa mukavammaksi (jos se olo nyt voi olla mukava...).

 

Tsemppiä kaikille pelokkaille ja toivottavasti synnytys kuitenkin olisi hyvä kokemus peloista huolimatta!

 

Niin ja se vielä piti lisätä, että kiitos synnytyskokemusten ja pelkojen jakamisesta! Niistä saa taas näkökulmaa asioihin.

^ Tuolla perusteella minä juuri sitä taukoa kysyinkin, kun jostain luin, että ponnistusvaihe voi kestää kaksikin tuntia... Että miten sen jaksaa ilman taukoa... mutta vähän sellainen käsitys näistä vastauksista on jäänyt, että se on niin intensiivistä työtä (voisiko verrata esim. rankkaan urheilusuoritukseen lämmittelyn eli avautumisvaiheen jälkeen?) ettei paljoa tauko käy mielessä...

Kiitos RGB, tuokin selvensi jo paljon! Juuri mietinkin, että se ponnistusvaihe on vähän erilainen kuin avautumisvaihe kivun yms. suhteen.

 

Näin vähän ajattelinkin, että avautumisvaiheessa kätilö ei olisi niin paljon huoneessa, kun ei kai siinä paljon voi tehdä. Ystävälläni oli melko nopea synnytys, vaikka oli ensisynnyttäjä, en tiedä oliko se vai muu asia syynä tuohon kätilön läsnäoloon.

 

Meilläkin on tuo käyränäyttö saleissa. Ilokaasua taas ei, mutta kai ne muut kivunlievitysmenetelmät (asennot esim. pallolla, hengitys) vaativat neuvomista.

 

Tämä tiedon ja käytäntöjen etukäteen selvittäminen taitaakin olla mulle oikein hyvä pelonlievitystapa!

 

Muoks. Kiitos myös Jenny-Marialle ja bluehoneylle kokemuksen jakamisesta, saan vähän kuvaa miten homma voi mennä!

Ja taas tyhmä kysymys: voiko ponnistusvaiheessa "levätä"? Siis kerätä voimia ja vaikka hengitellä, juoda? Vai onko se niin intensiivinen vaihe, ettei tee edes mieli tai pysty paineentunteen vuoksi? Jos nyt siis olen ymmärtänyt oikein, että tuo vaihe voi ensisynnyttäjällä kestää reilu parikin tuntia?

 

Ja vielä yksi kysymys: ystäväni sanoi, että heillä oli kätilö lähes koko synnytyksen ajan läsnä, mutta minä olen ymmärtänyt kyllä toisin, että kätilö vain piipahtaa huoneessa, kunnes... niin, kunnes tulee mikä? Ponnistusvaihe? Vai onko siinäkin vain kyse kiireestä eli osaston tilanteesta, montako synnytystä on käynnissä samaan aikaan? Jos on vähän synnytyksiä samaan aikaan, viettääkö kätilö enemmän aikaa synnyttäjän kanssa vai riippuuko synnyttäjästä?

Kiitos kommenteista, lisääkin saa laittaa! Olen samaa mieltä, Vilhelmiina on jo itsessään pitkä nimi, joten mieluummin 2 nimeä, mutta en vain millään saanut korviini sopivaa yhdistelmää. Makustelen tuota kolmitavuista toista nimeä, en oikein osannut aiemmin itse keksiä mikä on sopivan pituinen toinen nimi.

 

Tuo Vilhelmiina on miehen puolella kiertänyt nimi ja kun mieskin siitä pitää, en minäkään haluaisi siitä luopua. Todennäköisesti pituutensa vuoksi tuo kuitenkin jää toiseksi nimeksi. Mies vaan oli aluksi sitä mieltä, että haluaa sen ensimmäiseksi nimeksi enkä osannut oikein keksiä sitä toista nimeä...

^ Katso yllä eli ainakin henkkamaukan kautta alkuraskaudessa oma koko ja mahan kasvaessa 1-2 kokoa omaa kokoa isompi. Muista en tiedä. Ja aina nuokaan ei päde, esim. en oikein pysty pitämään pitkiä aikoja mammafarkkuja, kun ne tuntuvat painavan alamahaa ja häiritsevän verenkiertoa jalkoihin. Eli melkolailla leggingsit ja trikoohousut ollut käytössä etenkin jos pitkään pitää istua tai olla jotenkin muuten kuin rennosti. Ja nuo trikoot ja leggingsit ovatkin tietysti sellaisia, joilla ei ole ihan niin väliä koolla.

 

Paidoissa varmaankin menee oma koko, siis ihan tavallisetkin omat paidat, kunhan ovat tarpeeksi pitkiä. Paitsi jos on hyvin pieni rintavarustus ja raskaus suurentaa hirveästi rintoja, silloin voi joutua ostamaan normaalia isompia.

Juu,en saanut siihen mitään sen ihmeempää,enkä usko että siihen oikein on saatavillakaan.. Muistan niiiiiin elävästi ja ikuisesti sen kun toinen kätilöistä sanoi siinä sekoilun keskellä minulle,että "kohta vauva syntyy,haluatko todella että se kuulee ensimmäiseksi sun huutavan?!" tosta jäi kyllä paskanmaku suuhun,eikä auttanut yhtään paniikkiinkaan..

Voi ei mikä möläytys kätilöltä!!!!! Enemmän auttaisi varmasti kannustus, ainakin itse ajattelisin niin. Että kätilö sanoo, että kyllä sinä pystyt tähän ja kaikki menee hienosti ja hyvin olet pärjännyt (vaikkei olisikaan, mutta saisi synnyttäjän uskomaan itseensä!). Äh, ihan kuin olisin joku pikkulapsi, mutta varmaankin jotkut lapsuustraumat tuossa nousee pintaan, näin nyt olen pähkäillyt asian.

^ Juuri tuota tarkoitan! Siis jossain "pahassa" vaiheessa (ponnistusvaihe?) iskee ensin henkinen paniikki, "en selviä tästä, en pysty tähän", joka laukaisee hyperventilaation ja se taas lisää sitä henkistä paniikkia... Mutta siis et saanut toisin sanoen apua siihen? Hieman rauhoittelua... Ehkä siksikin pelottaa, jos sattuu kätilö, joka sitten tokaisee jotain vähättelevää, tyyliin "no niin, oopas nyt reipas ja lakkaa esittämästä". Se vaan lisäisi paniikkia...

 

Hmmm. Taidan laittaa kuitenkin synnytyslappuun maininnan asiasta...

 

Mutta kiitos kovasti Mimosa!!!

Osaako joku sanoa, hoidetaanko synnytyksessä päälle iskevä paniikkikohtaus lääkkein, paperipussilla vai puheella? Vai hoidetaanko mitenkään?

 

Keksin juuri tässä rv 36 synnytyspelon ja siihen liittyvän mahdollisen paniikkikohtauksen riskin... Pelko liittyy siis hallinnan menettämiseen ja "pakottamiseen" - synnyttämistä ei pääse pakoon avautumisvaiheessa... Ja joku "en pystykään tähän"-fiiliksen pelko kesken synnytyksen saattaisi paniikkikohtauksen laukaista.

 

En siis ole paniikkihäiriöstä kärsivä, vaan esim. hammaslääkärikäynnin jälkeen olen joskus saanut jonkinlaisen kohtauksen, liittyen kai kipuun ja siihen "pakko olla aloillaan kipua aiheuttavan ihmisen armoilla"-tunteeseen.

 

Saakohan kukaan kiinni näistä mun yöllisistä ajatuksista...?

Osaako kukaan auttaa: Ihan noin niinkuin kokeilumielessä ollaan miehen kanssa ihastuttu nimeen Vilhelmiina. Nimi on vanha ja kaunis, mutta minkälaisia toisia (ja kolmansia) nimiä tuohon saa sopimaan??? Melkein kaikki Vilhelmiinat, jotka olen nähnyt, ovat jääneet ilman toista nimeä (etenkin ne 1800- tai 1900-luvun alussa syntyneet).

 

Jotenkin koen, että koska nimi on pitkä, siihen sopii vain kolme nimeä, kahta nimeä en saa mitenkään sopimaan yhteen. Ja jos on kolme nimeä, pitää sen keskimmäisen olla lyhyt ja kolmannen pitkä, jotta tulee sellainen mukava sointi eikä töksähdä.

 

Mitäs mieltä olette analyysista ja minkälaisia ehdotuksia keksitte?