Emeliana

^ Olin juuri tuomassa samaa! Ohhoh, aika juttu. Kummin sitä nyt kannattaa tehdä? Siirtää hyödyllisiä mikrobeja ja kariesbakteeri vai olla siirtämättä kumpaakaan?

Yhden hengen huone olisi kyllä hyvä ratkaisu, jos sellaisen vain saisi. Olen jo päättänyt hakeutua pelkopolille, jos sieltä kuitenkin saisi tukea vaikka kyseessä ei olekaan varsinainen synnytyspelko.

Toivottavasti kenellekään ei nyt jäänyt sellaista käsitystä, että oman sairaala-ahdistukseni vuoksi olisin hoitoa/seurantaa tarvitsevaa lasta viemässä pois sairaalasta tai jättämässä sinne yksin... Sellaista en siis tekisi koskaan. Minulle tärkeintä olisi, että saisimme olla ensimmäiset päivät yhdessä perheenä ja ilman ulkopuolisia. Tänään sain tietää, että meidän sairaalassa ei ole enää ollenkaan perhehuonemahdollisuutta. Näin ollen minä joutuisin viettämään synnytyksen jälkeisen ajan ventovieraiden ihmisten kanssa yhteishuoneessa ja mies olemaan yksin kotona (toisella paikkakunnalla). Tuntuu tosi väärältä.

Angervo: Kiitos tiedosta! Äh, kai se on vain hyväksyttävä, että siellä sairaalassa joutuu olemaan. Ahdistaa tosi paljon jo nyt, vaikka ajatus onkin toisaalta vielä niin kaukainen.

Omakotitalo 120 neliötä, tilava piha ja leikkipuisto vieressä. Vierashuone odottaa muutosta lastenhuoneeksi, kunhan joskus se plussa tulee. Kodissa asustaa myös kissalauma. Muoks. Plussa, ei pussa...

Yrityksen alkaessa ollaan asuttu yhdessä 12 vuotta, josta 8 vuotta naimisissa.

Kiitos tsemppauksesta. Mietin sitä, että jos sekä minä että tuleva vauva (ollaan siis nyt vasta yritysvaiheessa) ollaan terveitä, niin eihän ne meitä voi siellä vasten tahtoa pitää. Ts. jos todellista terveydellistä syytä sairaalassa oloon ei ole, niin voisihan sieltä vain lähteä..? Niin kuin Banaanirotta kirjoitti, mielummin käyn vaikka näytillä joka päivä kuin olen sairaalassa 24/7.

^ Kiitos!

Uskallanko mennä papa-kokeeseen ovulaation ja kuukautisten oletetun alkamispäivän välisenä aikana? Lisäys. Mietin siis lähinnä, voiko se vaikuttaa alkion kiinnittymiseen.

Asia ei ole omalla kohdalla vielä ajankohtainen, mutta minua ahdistaa jo etukäteen sairaala-aika. Ei niinkään itse synnytyksen aikana, vaan synnytyksen jälkeen. Minua ahdistaa, koska: 1. Jos emme saa perhehuonetta, mies joutuu lähtemään kotiin toiselle paikkakunnalle. Haluamme viettää ensimmäiset päivät yhdessä perheenä. Ajatuskin siitä, että joutuisin olemaan osan ajasta ilman miestä tuntuu kamalalta. Se tuntuu väärältä myös miestä kohtaan, koska hän on meistä se, joka vauvakuumeilee. 2. Jaettu huone. En halua olla muiden kanssa samassa huoneessa. En osaisi rentoutua hetkeksikään. 3. Nukkuminen. Uuden vauvan kanssa ei paljon nukuta muutenkaan, mutta sairaalassa en nukkuisi yhtään. Olen huonouninen, enkä osaa oikein nukkua tutussakaan paikassa kyläillessä. Tiedän, että sairaalassa en pystyisi nukkumaan. 4. Sairaalan käytännöt. Haluan, että voin vaihtaa vaippoja, syöttää, pukea jne oman tahdon mukaisesti ja itse vauvalle ostamillani tarvikkeilla. Haluan elää oman/vauvan rytmin mukaan, en sairaalan. 5. Imetys. Haluan opetella imettämään yksin kodin rauhassa. En halua sairaalan henkilökuntaa siihen kyyläämään ja määräilemään. 6. En halua syödä sairaalan ruokaa. Polikliininen synnytys ratkaisisi tämän ongelman, mutta siihen ilmeisesti suhtaudutaan aika nihkeästi, etenkin ensisynnyttäjän kohdalla.

^ ja ^^ Kiitos!

Kävin lääkärissä ja siellä sanottiin, että käyttämääni antihistamiinia voin jatkaa siihen saakka kunnes r-testi näyttää plussaa. Sen jälkeen pitää vaihtaa toiseen merkkiin. Jouduin aloittamaan myös pitkän antibioottikuurin, joka pitää kuitenkin keskeyttää heti jos tulee plussa. Nyt kun meillä alkoi virallisesti yk 1, vähensin myös kofeiininsaantiani: Aamun triplalatten sijasta juon tavallisen latten ja iltapäivän triplalatten sijasta pari kupillista teetä. Järkeilin, että on helpompi aloittaa kofeiinivieroitus jo nyt, eikä sitten kertarysäyksellä plussatessa.

Päivitänkin omaa muutaman viestin takaista tilannettani: Meillä yritetään jo. Mies ei malttanutkaan odottaa ja minulla on ovis ihan näinä päivinä... Iik.

Me olemme pitkän epäröinnin jälkeen sopineet yrittämisen aloitusajankohdan. Tarkoitus olisi siis aloittaa aktiivinen yrittäminen kesäkuussa. Sitä ennen käyn gynellä, hammaslääkärissä ja yleislääkärissä tsekkaamassa terveysasiat. Mieskin käy terveystarkastuksessa. Vähän päälle kolmekymppisiä ollaan molemmat. Tuntuu oudolta kun pitkän jahkailun ja epävarmuuden jälkeen on konkreettinen ajankohta sovittu!

^ Oma äitini pakasti aikoinaan jääpalamuoteissa vauvalle lihaa (ja muutakin ruokaa).

Normaalisti ennen plussaa. Tosin miulle normaali tarkoittaa alkoholittomuutta, savuttomuutta ja terveellistä lakto-ovo-vegeruokaa. Lääkkeiden käyttö (antihistamiinit ja buranat) on kuitenkin sellainen asia, mikä mietityttää.

Jokin aika sitten uutisoitiin, että yksikin kahvikupillinen raskauden aikana on liikaa. Monista lähteistä (joita en nyt muista, joten en pysty arvioimaan niiden luotettavuutta) olen lukenut, että raskauden aikana sallitut kofeiinimäärät ovat aivan liian korkeat, koska pienikin kofeiinimäärä (tuli se sitten espressosta tai vaikkapa vihreästä teestä) voi olla sikiölle haitallista. Onko nää jotain "höpöhöpöjuttuja" vai muistaako kukaan lukeneensa/kuulleensa luotettavaa tietoa asiasta? Onkohan muissa maissa erilaiset kofeiinirajat kuin Suomessa?

Niin samaa mieltä! Joillekin miehille on vaikeaa ilmaista tunteitaan ja ajatuksiaan, koska se ei ole samalla tavalla "sallittua" miehille eikä sellaiseen kannusteta. Samoin joillekin miehille koko rakaus- ja vauvamaailma on vieras, koska se on edelleen "naisten klubi". Miehen voi olla vaikea yritys/odotusvaiheessa ajatella asiaa kovin syvällisesti, kun se maailma on niin outo ja tuntematon. Tunnen myös miehiä, jotka ovat "salaa" oikein tunteellisia pehmoja (varsinkin kun kyseessä on oma lapsi), mutta eivät kehtaa sitä muille näyttää. Se on jotenkin tosi surullista.

Miehen kanssa todettiin, että sukupuolella ei ole mitään väliä, mutta jos olisi ihan pakko valita, mies toivoisi ennemmin poikaa ja mie tyttöä. Kai se omaa sukupuolta oleva jälkeläinen näin ajatuksen tasolla tuntuu jotenkin helpommin lähestyttävältä tjsp.

Näin unta, että sain poikavauvan, jonka isäksi paljastui oman miehen sijasta Pako-sarjan Michael Scofield.

En löytänyt aiempaa keskustelua aiheesta (ja olen niin uusi täällä, etten pääse vielä kaikkea näkemäänkään), joten avasin uuden topicin tästä. Meillä on tällainen tilanne: Mie olen 30-vuotias, mies on 32. Kummallakaan ei ole lapsia. Mie olin aikonut elää lapsettomana, mutta miehelle on tosi tärkeää saada lapsia. Miehen mielestä lapset voidaan tehdä miun ollessa 34 - 39-vuotias. Olen yrittänyt selittää miehelle ja etsinyt netistäkin tietoa siitä, miten ikä vaikuttaa hedelmöittymisen onnistumiseen ja mitä riskejä "vanhemman" naisen raskaudessa ja synnytyksessä voi olla. Lisäksi on sikiöön liittyvät terveysriskit, synnytyksestä toipuminen (kuinka kauan ja kuinka vaikeaa), vauva-ajan jaksaminen jne. Mies ei pidä miun löytämiä lähteitä luotettavina tai sitten muuten vain vähättelee niistä ilmeneviä seikkoja. Hän ei esimerkiksi usko, että n. 35 vuoden iässä hedelmöittyminen oikeasti vaikeutuu ja monet riskit kasvavat selvästi. Mies on tehnyt selväksi, että haluaa lapsia. Hän kuitenkin haluaa niitä vasta vuosien kuluttua. Mie olen sitä mieltä, että jos aiomme lapsia yrittää saada, tulisi sen tapahtua aivan lähivuosina, koska iän myötä raskautuminen vaikeutuu ja monien riskien todennäköisyys kasvaa. Muutenkin raskaus ja synnytys voivat olla rankkoja juttuja, samoin vauva-aika. Uskoisin selviäväni niistä fyysisesti paremmin nyt, kuin vaikka 7 vuoden kuluttua. Kuinka saisin miehen ymmärtämään kantani tähän asiaan? Vai olenko mie meistä se, jonka pitäisi muuttaa kantaansa?

Nämä kuulostavat niin tutulta! Ja koska meillä (jos lapsia saadaan) on suunnitelmissa kaksi lasta, mies oli siinä käsityksessä, että sen toisen voi laittaa alulle suurinpiirtein heti kun ensimmäinen on tullut ulos... Meillä on nyt sovittu yrityksen aloittamiselle ajankohta, joka tuntuu oikein hyvältä. Saan itsekin sopeutumisaikaa (olinhan kuvitellut tulevaisuuteni lapsettomana), mutta toisaalta ei ole samalla tavalla pelkoa siitä, että ikäkysymyksen vuoksi mentäisiin "onnemme ohi".

^ Joo, näinhän se varmaan on toimittava. Itselleni on vain niin turhauttavaa miettiä pitkän tähtäimen tulevaisuudensuunnitelmia, kun se tulevaisuus on niin auki. Mies tuskin suostuu mihinkään perhesuunnitteluun lähtemään, mutta ehkä biologian realiteetit uppoaisi paremmin ymmärrykseen, jos joku muu kuin minä vääntäisi asian rautalangasta. Nyt keskustelu on sillä tasolla, että minä googletan prosentteja ja tilastoja, jotka mies kuittaa toteamalla iloisesti, että saihan kiinteistökuningatar Kaisankin juuri lapsen... Mies saattaisi omien sanojensa mukaan katkeroitua, jos ei koskaan lapsia saisi, joten juuri tuosta J A W:n mainitsemasta "omaan jalkaan ampumisesta" olenkin huolissani.

Kasma: En olisi valmis menemään hoitoihin, jos lasta ei alkaisi kuulua. Lapsettomuus kun on omalla kohdallani ihan yhtä hyvä vaihtoehto kuin "lapsellisuus". (Itseasiassa minulle adoptio olisi mieleinen vaihtoehto, mutta mies haluaa nimenomaan biolapsen ja toki adoptiossakin tulee ne ikärajat vastaan.) Esittämäsi kysymykset ovat hyviä, ja olemmekin näistä asioista puhuneet paljon. Mies kyllä on ehdottomasti isätyyppiä ja halukas hoitamaan lasta/lapsia, ja jopa jäämään kotiin hoitovapaalle. Tuttavien lapsiperhe-elämää on seurattu sivusta, joten miehellä on ainakin jonkinlainen käsitys siitä, mitä on lapsiperheen arki. J A W: Mies haluaa, että saan vakituisen työpaikan. Tästä asiasta olenkin kyllä samaa mieltä, mutta työpaikka-asian pitäisi varmistua ensi kesänä, eikä se siis ole syy vuosikausien odottamiselle. Muuten kyse on varmaankin siitä, että mies on luonteeltaan vähän jahkailija... Hän ei lähde mihinkään "päätä pahkaa", vaan vasta pitkän pohdinnan ja ajatuksen tasolla sopeutumisen jälkeen. Toisaalta hän varmaan haluaa myös nauttia nykyisestä, helposta ja huolettomasta elämästämme kun se vielä on mahdollista. Drusilla: Juuri tuo tuntuukin vähän nurinkuriselta, että kun mies on meistä se, joka lapsia haluaa, miksi hän on myös se, joka haluaa asiaa lykätä. Hyviä ehdotuksia ja ajatuksia herättäviä näkökulmia kaikilla, iso kiitos niistä!

^ Se onkin minulle yksi syy, miksi en haluaisi lykätä asiaa kovin pitkälle. Jos yritys aloitettaisiin vaikka 35-vuotiaana ja onnistumiseen menisikin viisi vuotta, niin toisenkin lapsen saaminen jäisi todennäköisesti pelkäksi haaveeksi. Kiitos kommenteista!