Tiistai

Edellisen kerran vastasin tähän ketjuun ennen raskautta ja nyt pojan ollessa vuoden ikäinen voin sanoa ajattelevani yhä ihan samoin. Meidän perhe on ihana näin kolmihenkisenä. ♥

Hyvin tuttuja ajatuksia monilla - tärkeintä on, että lapsi saa elää onnellisena sellaisena kuin on (vaikka allekirjoitan myös Maustekahvin ajatuksen valtavirran "helppoudesta"). Meidän lähipiirissä on homoja ja transsukupuolisia, joten meille vanhemmille asia on täysin luonnollinen eikä lapsella toivoakseni olisi suurta kynnystä kertoa meille näistä asioista. Toisaalta pitäisi itsekin oppia jo nyt etukäteen avarakatseisuutta lapsen muiden elämänvalintojen suhteen, jos ne poikkeavat kovasti meidän maailmankatsomuksesta.

Tiedän ainakin yhden suvun, jossa Uki kulkee nimenomaan perintönimenä. Ihan kiva nimi, mutta itseäni vähän häiritsee, että nimi taipuu kuten yleisnimi "ukki"...

Jep, syksyllä ainakin isä ja lapset sai olla vapaasti klo 8-20 ja isovanhemmat klo 17-19 (kai?). Huonekaverin luona kävi kyllä kavereitakin pikaisesti, mutta itse tykkäsin siitä, että osasto pidettiin hyvin rauhallisena kieltämällä liiat vierailut.

2 kuukautta synnytyksestä. Imetän, mutta imetysväli on välillä kuutta tuntia, joten en ihmettele.

Itselläni oli samansuuntaiset ajatukset kuin Vipillä ja Kinuskilla: pelkäsin eniten omaa repeämistä ja kipua, koska vauvan puolesta pelkääminen tuntui liian, noh, pelottavalta. Pelko oli kuitenkin turhaa, koska repeäminen oli lopulta Ihan Oikeasti pikku juttu enkä edes huomannut sitä kivunlievityksen ansiosta ja tärkeämpien asioiden tapahtuessa samanaikaisesti. Vaikka kyse oli 3.-4. asteen repeämästä, niin vertakaan ei mennyt tavallista enempää. Korjaaminen ja toipuminenkin hoitui lääkkeiden avulla kivuttomasti ja ainoa paha oli lievä epämukavuus - mutta mieluummin siitä kärsi kuin loppuraskauden epämukavuudesta. Repeäminen on ylipäätään liian rajulta kuulostava sana, suorastaan kirosana, ja sen tilalle voisi keksiä jonkin vähemmän pelottavan termin. Tiedän, ettei tätä kukaan usko, niin kuin en itsekään uskonut muiden vakuutteluja, mutta yritänpä edes. Ja minähän olen edelleen sama herkkis kuin ennen synnytystä. En kestä sormella kylkeen tökkäämistä ja kynnen taittuessa pääsee melkein itku, joten kyse ei ole edes siitä että "repeäminen on pikkujuttu" -tarinoiden takana olisi joitain superkipukynnyksellä varustettuja ylirohkeita amatsooneja.

Tärkeimmät täällä onkin jo mainittu, mutta alleviivaisin erityisesti näitä: - rintakumit - maidonkerääjä - liivinsuojukset - paksut terveyssiteet Ostin etukäteen varmuuden vuoksi niitä Vuokkosten paksuja siteitä ja vaikkei jälkivuotoa yllättäen ollut nimeksikään, niin ne olivat ihanan pehmeäpintaisia ja paksuja arkaa alapäätä vasten. Perus-Alwaysit ovat niihin verrattuna ihan hiekkapaperia.

Pompeia on oikeastaan kiva nimi, tulee heti mukava mielleyhtymä antiikkiin. Toisaalta Pompeijin kaupungille ei sitten käynyt kovin hyvin, mutta jäipähän ainakin historiaan! Pommiina voisi ehkä viitata ennemmin omeniin (ranskaksi pomme) kuin pommeihin? Ainakin näin toivon... Toisaalta onhan noita Miinojakin.

^ On toki, mutta voisiko rajan vetää vaikkapa vain yhteen kirkkoon kuuluvaan kummiin? Sekin auttaisi monia perheitä tuossa kummiongelmassa.

^ Jep, hoitajat kyllä kävivät varsinaisen ruoka-ajan lopulla kysymässä, jos ei ollut hakenut ruokaansa - tai unohti merkata sen ties kuinka monennen kerran listaan... Minullekin tuotiin pari ensimmäistä päivää ruoka sänkyyn, joko hoitajien tai miehen toimesta, minkä takia olin siis itsekin tehokkaasti pihalla käytännöistä ja ajoista kun lopulta pääsin jaloilleni. Varmasti monilla menisi myös imetyksen tai unien takia ruoka sivu suun, ellei hoitajat pitäisi niistä huolta. Tulevien synnyttäjien ei siis kannata olla huolissaan, syömisistä pidetään kyllä huolta. Sanopa muuta! Iltapala klo 20 kieppeillä oli ihan liian aikaisin, joten hamstrasin aina silloin evästä sen verran, että oli jotain hiukopalaa käsillä vielä normaaliin iltapala-aikaan tai yösyötön yhteydessä.

Äärimmäisen hyvä pointti! Toki kummin tehtävänä on periaatteessa avustaa lapsen kristillisessä kasvatuksessa, minkä takia moinen vaatimus on säilytetty, mutta ainakin omassa lähipiirissäni kirkkoon kuulumattomat ovat paljon paremmin perillä kristinuskon opeista kuin tapakristityt. Ja tosiaan, on tyhmää jos moisen vaatimuksen takia parhaat kummiehdokkaat jäävät käyttämättä ja tilalle on pakko valita "vain joku". Kirkon kannattaisi oikeasti luopua tuosta vaatimuksesta, niin lapsia todennäköisesti kastettaisiin silloin enemmänkin.

Sama pöllö-mielleyhtymä tuli itsellekin, plus Orlando Bloomia muistaakseni nimitettiin Orlyksi.... Tulee siis mieleen, että lapsi on nimetty lempparinäyttelijöiden, Liv Tylerin, Orlando Bloomin ja jonkun Helenan (Bonham-Carter, ehkä?) mukaan.

Meidän huoneessa oli sellainen kansio, jossa kerrottiin vuodeosaston käytännöistä ja myös huoneen ilmoitustaululla selitettiin ruokailut. Eikö teillä ollut, Kärpänen? Ja harmi ettei teillä ihokontakti mennyt putkeen. Minulle kätilö antoi pojan heti napanuoran katkaisun jälkeen iholle ja kun minua ryhdyttiin kursimaan, pyysin miehelle sairaalapaidan, että hän sai vuorostaan vauvan iholle. Lisämaitoakaan ei missään vaiheessa tuputettu, vaan sitä annettiin vain tarvittaessa (ekana yönä, että sain nukkua rankan päivän jälkeen ja seuraavana aamuna ollessani operoitavana). Huonekaverin vauvallekin lisämaitoa tarjottiin vasta sitten, kun monen tunnin tissilläroikkumisesta huolimatta vauva vaikutti nälkäiseltä ja äiti kaipasi hetken rauhaa. Itselläni meni myös toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, että mitä lääkkeitä siinä kupissa oli (vahvat kipulääkkeet ja kahdet antibiooti repeämän takia) ja milloin niitä oli tarkoitus syödä, mutta sai niihin selvyyden kun hoksasi viimein kysyä hoitajalta. Minusta väki oli hyvin palvelualtista ja kysymyksiin vastailtiin mielellään, mutta ehkä se tosiaan johtui siitä, että olin ensisynnyttäjä. Sain myös repeämäni takia ensipäivinä kieltämättä vähän erityiskohtelua...

Sanopa muuta.

Itse ainakin sain ripeästi haluamani kivunlievitykset (aquarakkulat ja epiduraalin), vaikka samaan aikaan oli menossa muistaakseni kuusi muuta synnytystä ja henkilökunnalla riitti hommia. Mitään ei tuputettu eikä lievitysten antamista jarruteltu.

^ Meillä oli sama perustelu, joskin minun sukunimeni ei edes ole kovin harvinainen, mutta silti kirjoitetaan lähes aina väärin. Viimeinen niitti oli kun synnytyksessä käyränäytöllä luki nimi koko ajan väärin. Kun lapsen sukunimeksi tuli helppo ja yleinen, uskalsi laittaa etunimeksi sellaisen joka voi vaatia tarkentamista (ainakin ennen kuin nousussa oleva nimi yleistyy enemmän).

Ei leikattu epparia, koska pää syntyi ongelmitta, mutta vartalon syntyessä olikin sitten yllättäen käsi koukussa ja repesin. En tuntenut mitään ja kätilökin havaitsi repeämän vasta synnytyksen jälkeen. Paperien mukaan 3.-4. asteen repeämä, väliliha repesi koko matkalta ja ulommainen sulkijalihas osittain. Synnytyksen jälkeen lääkäri teki pikaisen kursimisen ja seuraavana aamuna oli varsinainen korjausompelu leikkaussalissa spinaalissa. Tikkien määrää en tiedä ja tokkopa niitä kukaan laskikaan, kun vahinkoa oli pitkältä matkalta useammassa kerroksessa. Ulostuslääkkeen ansiosta vessakäynnit sujuivat alusta asti kivuttomasti, antibioottia söin yhteensä 1,5 viikkoa ja särkylääkkeitä varmuuden vuoksi hieman kauemmin. Istuminen onnistui parin päivän jälkeen, mutta edelleen (nyt synnytyksestä vajaat 6 viikkoa) pitkäaikaisesta istumisesta tulee paineen tunne ja lantionpohjalihakset tuntuvat tavallista heikommilta. Juoksemista tai hyppimistä ei voi ajatellakaan, mutta eipä tuosta ole muuta haittaa normiarjessa. Synnytyksen aikana kerroin, etten halua turhaan epparia, ja jälkikäteen kätilö sanoi mieltähuojentavasti, ettei tuossa tilanteessa eppari olisi auttanutkaan mitään ja reilu repeäminen oli oikeastaan väistämätön. Mitään traumoja ei jäänyt, koska synnytyksessä, operoinnissa ja niiden jälkeen kivunlievitys oli kohdillaan ja repeämästä on tähän päivään asti aiheutunut vain epämukavuutta, ei laisinkaan kipua. Ihan turhaan pelkäsin repeämistä etukäteen.

^ Me tehtiin just noin, että mies talutti minut aulaan ja lähti sitten viemään autoa, kun päivystäjä oli ottanut minut hoiviinsa. Ei olisi tullut parkkihallilta svo:lle kävelystä mitään, kun menin aina supistuksen tullessa lattialle nelinkontin.

Rouskiksen viesti haiskahtaa vähän hit-and-run provosoinnilta, kun viestejäkin on kirjoitettu vain tuo yksi. Meillä mies on onneksi(?) tottunut näkemään minut normaalistikin kunnon hampuusipummina, joten toipilasajan collegepöksyt ja hapsottavat hiukset eivät järkyttäneet. Molemmat tosin ollaan huvittuneen yllättyneitä siitä, miten hienosti maito onnistuu sotkemaan paitsi minun vaatteeni, myös vauvan ja kämpän, lisäten ihan oman arominsa tähän pummilookiini. Aiheeseen: olisin halunnut tietää, että kivunlievitykset voivat mennä ihan täydellisesti nappiin eikä niiden ottamista tarvitse empiä vain siksi, etteivät ne kuulu ideaaliin Täydellisestä Synnytyksestä. Itse sain täydellisen synnytyksen nimenomaan kivunlievitysten ansiosta. Muutenkin olisi hyvä päästää irti liian jäykistä ennakko-odotuksista ja toiveista, sillä todellinen tilanne voi poiketa ennakkoon kuvitellusta (esim. avaavien supistusten kipu oli kovempaa kuin osasin kuvitellakaan), ja kyllä sairaalan henkilökuntaa tietää mitä tekee ehdottaessaan erilaisia toimintatapoja.

Ainakin minulla se epiduraalitärinä johtui juuri lihasten rentoutumisesta eikä kylmästä, koska salissa ei ollut liian viileää eikä peitosta ollut apua. Vaikka miten olin yrittänyt siihen asti rentoutua, niin väkisinkin kroppa pysyi jonkin verran jännittyneenä ja epiduraali sitten laukaisi kertalaakista kaikki jännitykset - minkä ansiosta paikat avautuivatkin vauhdilla, ilman kipuja. Sama vieras, olisivatko mustelmat tulleet kätilön käsittelystä tms.? Itselläni oli synnytyksen jälkeen mustelma toisessa häpyhuulessa sillä puolella, joka oli lähinnä sänkyä, ja veikkaan sen tulleen kätilö auttaessa käsin päätä tai hartioita ulos. Toisaalta lääkäri myös tökkäsi repeämää kursiessaan vahingossa jonnekin (pyyteli kovasti anteeksi, vaikka eihän se nipistys tuntunut miltään itse synnytyksen jälkeen ), joten saattoi se tulla siitäkin.

Kiva kalevalaisteema noissa nimissä. Onko toiset nimet tarkoituksella (ainakin melkein) kirjailijoiden nimiä ja lausutaanko etunimet suomalaisittain?

Neuvolassa vauva arvioitiin käsikopelolta noin 3,5-kiloiseksi ja yliaikaisultrassa (41+5) arvio oli 3,6 kiloa. Todellinen syntymäpaino oli kuitenkin 4,1 kiloa. Kuulemma äidin korkea pituus aiheuttaa helposti heittoa arvioissa, koska vauvalla on enemmän kasvunvaraa pituussuunnassa. Lisäksi mahani oli pieni, joten kaikki olivat huvittavan varmoja arvioidessaan vauvan keskikokoiseksi. Syntymäpaino ei kuitenkaan tullut yllätyksenä, koska ollaan miehen kanssa molemmat oltu yli 4,5-kiloisia vauvoja, eikä vauvan isohko koko aiheuttanut synnytyksessä mitään ongelmia.

Minullakin tuli rv 6 keskenmenossa veren seassa selkeä katkarapumainen, halkaisijaltaan muutama sentin klöntti. En tarkemmin halunnut tutkailla, kun ei ollut toivottu raskaus, että olisiko siitä erottanut ihan alkionkin.

Komppaan kaikkia edellisiä vastaajia, että paras ikä riippuu ihan ihmisestä ja tilanteesta. Jotkut ovat valmiita jo alle 20-vuotiaina, joillakin se menee hedelmällisen iän loppumetreille tai siitä ylikin. Luin teininä jutun, jonka mukaan paras ikä tehdä lapsi olisi 24-vuotiaana, pohjaten kai biologisiin ja psyykkisiin keskiarvoihin, ja vannoin että teen ensimmäisen lapseni viimeistään silloin. Olin myös varma, että haluan useamman lapsen. Toisin sanoen halusin seurata samaa polkua kuin oma äitini. Kun 22-vuotiaana tulin vahingossa raskaaksi (meni onneksi itsestään kesken) nykyisen parisuhteen alkumetreillä, tajusin etten olekaan vielä valmis, mutta ajatus lapsesta jäi hiljaa muhimaan sekä minun että miehen aivojen perukoille. Nyt 29-vuotiaana äidiksi tullessani olen itsevarmempi ja itseni paremmin tunteva kuin olisin ollut tuossa "ideaali-iässä", parisuhde on saanut rauhassa vahvistua näiden 7 vuoden aikana ja tiedämme miehen kanssa paremmin, millaisen perheen ja perhe-elämän haluamme. Henkisesti olemme nyt varmasti parempia vanhempia kuin olisimme olleet silloin 22-vuotiaina, vaikka toisaalta "vanhuus" alkaakin jo näkyä fyysisellä puolella...

Ehkä joku neropatti joskus sanoo että "oot sitruunamelissa, hiihii", mutta ei siitä oikein sen ihmeempää voi vääntää. Kaunis nimi ja sopii suomalaiseen suuhun.